Analysoin tutkielmassani marraskuussa 2017 järjestetyn Vaihtoehto Eskolle -tiedeviestintäkampanjan annin. Sosiaalisessa mediassa toteutetun kampanjan tavoite oli löytää vaihtoehtoja Suomen tunnetuimmalle tieteilijälle Esko Valtaojalle ja nostaa esiin Suomessa vaikuttavia monipuolisten alojen tutkijoita ja heidän työtään. Tarkastelin, kuinka paljon ja millaisia tutkijoita kampanjassa ehdotettiin “vaihtoehdoiksi Eskolle”, ketkä kampanjaan osallistuivat ja millaista keskustelua tempaus herätti. Tavoitteeni oli tulkita kampanjan tulosten pohjalta, millaisia tieteentekijöitä suomalaiset toivoisivat näkevänsä julkisuudessa. Tutkimukseni oli empiirinen. Tutkimusaineistoni koostui aikavälillä 15.11.–25.11.2017 julkaisuista #vaihtoehtoeskolle-aihetunnisteen sisältäneistä viesteistä sosiaalisen median palveluissa Twitterissä ja Facebookissa. Analysoin kampanjan tuloksia määrällisesti, minkä lisäksi kuvasin laadullisella sisällönanalyysillä kampanjasta internetissä ja sosiaalisessa mediassa virinneitä keskusteluita. Työni teoreettinen viitekehys oli tieteen ja tutkijan julkisuudessa sekä julkisen asiantuntijaviestinnän moniäänisyydessä ja sen puutteessa. Vaihtoehto Eskolle -kampanja saavutti sosiaalisessa mediassa suuren suosion. Se kirvoitti keskustelua tieteestä ja tutkijan julkisuudesta, ja sen aikana ehdotettiin “vaihtoehdoiksi Eskolle” tuhansia tutkijoita kymmeniltä tieteenaloilta. Eniten ehdotuksia keräsivät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien sekä lääke- ja terveystieteiden tutkimusaloilla työskentelevät tieteentekijät. Kymmenet tutkijat ehdottivat kampanjassa myös itseään. Naistutkijoita ehdotettiin selvästi miestutkijoita enemmän, ja naiset ehdottivat useammin nais- kuin miestutkijoita ja miehet useammin mies- kuin naistutkijoita. Naiset myös ilmoittivat kampanjaan runsaasti enemmän tieteentekijöitä kuin miehet. Vaihtoehto Eskolle -kampanja osoitti, että Suomessa on tuhansia asiantuntijajulkisuuteen sopivia tieteentekijöitä yli sadasta organisaatiosta ja hyvin monipuolisilta tutkimusaloilta. Tulosten perusteella tiedeyhteisössä toivotaan julkiseen asiantuntijuuteen nykyistä laajempaa moniäänisyyttä, ja moni tutkija on itse valmis ryhtymään median käytettävissä olevaksi asiantuntijaksi. Tulokset vihjaavat, että erityisesti naisasiantuntijoille kaivataan nykyistä laajempaa huomiota.

Pro gradu -tutkielman aiheena on vuosina 1925–1928 WSOY:n toimesta julkaistu populaaritieteellinen yleisjulkaisu Valo: tiedettä kaikille. Analysoin lehden sisältöä ja selvitän, mitä tiedettä Valo-lehdessä käsitellään, eli toisin sanoen kuvailen lehden rakennetta ja sen sisältämiä tieteen aloja. Pohdin myös, mitä tyylillisiä ja sisällöllisiä teemoja Valo-lehdestä on erotettavissa, ja miten ne heijastelevat aikaansa. Selvitän myös tieteen kansantajuistamisen suomalaista historiaa. Valo-lehteä on pidetty ensimmäisenä suomalaisena populaaritieteellisenä lehtenä, mutta sitä, taikka suomalaista tieteen popularisointia ei ole aikaisemmin otettu syvemmän tutkimuksen kohteeksi. Tutkimuksessani selvitän myös tieteen kansantajuistamisen historiaa lähtien liikkeelle suomalaiseen tieteen kansantajuistamiseen vaikuttaneiden maiden vaiheista. Näitä maita ovat Ruotsi, Saksa, Tanska, Iso-Britannia ja Ranska. Tieteen kansantajuistamisen kehitys on ollut Suomessa hyvin samansuuntaista kuin Tanskassa ja Ruotsissa, joissa molemmissa kansanvalistusliike otti omakseen tavallisen kansan sivistämisen myös tiedeasiossa. Saksassa 1800-luku nähtiin tieteen vuosisatana, jolloin etenkin luonnontieteiden tunteminen kuului yleissivistykseen ja tieteen kansantajuistamisella pyrittiin saamaan vakautta agitoitumiseen taipuvaiseen työväestöön. Samanlaiset motiivit löytyivät myös ranskalaisesta perinteestä. Iso-Britannian low science -malli, jossa akatemian ja kansan välillä toimi erityinen harrastelijatieteilijöiden puskuri ei rantautunut sellaisenaan Suomeen, vaikka Ruotsin vallan aikana suomalaisetkin pääsivät osaksi samankaltaisesta perinteestä. Ensimmäisenä osittain systemaattisena kotimaisena tieteen kansantajuistamisen ohjelmana pidän Kansanvalistusseuran päätöstä alkaa julkaisemaan vapaiksi luokittelemiaan sarjoja, joihin kuuluivat muiden muassa Luonnontieteellinen kirjasto ja Historiallisia lukukirjoja. 1900-luvun alkuun tultaessa tieteen popularisointi oli laajemmin muuttunut ranskalaisen high science -perinteen tyyliseksi ammattimaiseksi toiminnaksi, jossa popularisoija ja kansa ovat ikään kuin tieteen sivustakatselijoita. Low science -mallin mukainen yleisön osallistuttaminen osaksi tieteellistä tutkimusta ja työtä eivät olleet enää läsnä. Tähän perinteeseen linkitän myös Valo-lehden, jonka tieteellinen kirjo oli varsin korkea. Suurin osa Valon artikkeleista käsittelevät historia-aiheita, mutta mukana on myös suurin osa nykyisistä perustieteistä ja laaja tarjonta etenkin luonnontieteiden alalta. Valon kirjoittajat olivat aikansa huippuasiantuntijoita, ja vaikka lehti oli suurimmaksi osaksi käännöslehti, oli sen artikkeleista 38 prosenttia kotimaisin voimin kirjoitettuja. Valon toimittajakunta koostui nuorista WSOY:n työntekijöistä, joista suureen rooliin nousivat Martti Haavio ja Niilo Kärki. Molemmat olivat tunnettuja Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä ja yhteiskunnallisesti aktiivisia etenkin ylioppilasliikkeen kautta. Valo-lehden artikkelien teemoittelussa erotankin poliittisuuden yhdeksi teemaksi, jonka kautta lehden sisältöjä käsittelen. Muita teemoja ovat tieteellisyys, valistuksellisuus ja viihteellisyys-käytännöllisyys. Sisällöllisista teemoista eniten artikkeleista esillä on tieteelliseen teemaan kuuluva kirjoittelu. Tällä tarkoitan artikkeleja, jotka pohjautuvat selkeästi tieteeseen tulosten, menetelmän tai teorian esittelyn kautta. Poliittinen teema on vähiten edustettuna. Kokonaisuutena Valo on omien sanojensa mukaan nelivuotinen sivistyskurssi ja tarjoaa loistavan näköalan 1920-luvun Suomeen, sekä tieteen ja tiedeviestinnän kehitykseen. Ensimmäinen populaaritieteellinen suomalainen lehti Valo ei ole, mutta se mitä todennäköisimmin on ensimmäinen osittain kotimainen yleistieteellinen julkaisu, jonka tyylisiä lehtiä nykypäivänä ovat esimerkiksi Tieteen kuvalehti ja Tiede-lehti.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisia pieniä äänitekustantajia ja alakulttuurien parissa tapahtuvaa äänitteiden julkaisutoimintaa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat kulttuurituotannon kenttä (Bourdieu 1996), DIY-levy-yhtiöiden toiminta suhteessa suuriin levy-yhtiöihin (O’Connor 2008) sekä pienkustantajan ideaalityyppi ja kulttuurisen pääoman suosiminen taloudellisen pääoman sijaan (Halttunen 1995). Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia äänitekustantajien puheessa esiintyviä diskursseja. Tutkimuskysymyksiä ovat: mitä diskursseja sisältyy pienten äänitekustantajien julkaisutoimintaa koskevaan puheeseen, miten diskurssit kuvaavat henkilöiden harjoittamaa julkaisutoimintaa ja julkaisutoiminnassa noudatettuja periaatteita, millainen kuva julkaisutoiminnan kentästä muodostuu diskurssien perusteella ja mitä on kulttuurinen pääoma pienen äänitekustantajan näkökulmasta? Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä eri pienlevy-yhtiötä hoitavaa henkilöä. Lisäaineistona on käytetty pilottitutkimuksen haastattelulomakkeella kerättyä materiaalia, josta tässä tutkimuksessa on mukana kaksi haastattelua. Haastatteluaineistoa on tutkittu diskurssianalyyttisella metodilla. Tutkimusaineistossa esiintyy neljä repertuaaria: luottamus-, vaihtoehto-, pääoma- ja kenttärepertuaari. Luottamusrepertuaari korostaa eri kustantajien ja julkaistavien artistien välistä luottamusta ja sosiaalista kanssakäymistä. Vaihtoehtorepertuaarissa korostuvat kustannustoiminnan periaatteelliset ominaisuudet. Pääomarepertuaarissa nousevat esiin kulttuurisen pääoman ominaisuudet ja sen suosiminen taloudellisen sijaan. Kenttärepertuaarissa ilmenevät kustannustoiminnan kentän vakiintuneet ominaisuudet ja kustantajien toiminnan reunaehdot. Tutkimustulokset osoittavat pienkustantajien olevan omaehtoisia ja suurista levy-yhtiöistä riippumattomia toimijoita. Pienet äänitekustantajat harjoittavat julkaisutoimintaansa pääasiassa vapaa-ajallaan ja painottavat kulttuurisen pääoman merkitystä taloudellisten arvojen sijasta. Pienlevyjen ostamiskulttuuri on valtavirtaisesta kulutuskulttuurista irrallinen ilmiö ja levymyynnin lasku on vaikuttanut pienkustantajiin vähemmän kuin suuriin levy-yhtiöihin eivätkä riippumattomat pienkustantajat ole päätymässä suurten levy-yhtiöiden omistuksen piiriin. Pienkustantajat hoitavat myös jakelunsa suurista yhtiöistä irrallisten, pienkustantajia muistuttavien toimijoiden kautta ja julkaisut myydään useimmiten kädestä käteen yleisötapahtumissa ja itse hoidetun postimyynnin välityksellä. Vaikka digitaalinen jakelu on muuttanut ostokulttuuria, internetin myötä verkostoituminen ja yhteydenpito muihin toimijoihin on helpottunut. Jatkotutkimuksena voitaisiin tarkastella pienkustantajien julkisuuskuvaa verrattuna suuriin levy-yhtiöihin ja äänilevytuotannon dokumentaarisuutta verrattuna kirjatuotantoon. Myös musiikkikirjastojen valintaperusteita ja toimintaa olisi mielekästä tarkastella sen suhteen, mikä merkitys niillä on pienkustantajan kannalta.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on tieteellisissä kirjastoissa työskentelevien kirjastoammattilaisten ammatti-identiteetti ja osaaminen. Aiheen tutkiminen on perusteltua työelämän ja kirjastoalan jatkuvien muutosten vuoksi. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisena tieteellisten kirjastojen työntekijät kokevat ammatti-identiteettinsä ja oman osaamisensa suhteessa työntehtäviinsä. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa yliopistokirjastossa tai erikoiskirjastossa työskentelevää henkilöä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Haastatteluista saatu aineisto analysoitiin teoriaohjaavasti. Ammatti-identiteettiä lähestyttiin aiemmissa tutkimuksissa esille tulleiden osa-alueiden kautta. Tutkittavia osa-alueita tässä tutkimuksessa olivat koulutus (Stenström 1993; Olesen 2001; Kirpal 2004), ammatillinen historia (Kirpal 2004), työ ja työorganisaation merkitys (Öhlén & Segesten 1998, Kirpal 2004; Eteläpelto 2007), ammatissa tapahtuneet muutokset (Öhlén & Segesten 1998; Ibarra 1999; Olesen 2001; Eteläpelto 2007) ja työstä saatava palaute (Ibarra 1999; Pratt, Rockmann & Kaufmann 2006). Tuloksen perusteella työntekijöiden osaamisessa ei ilmennyt merkittäviä puutteita ja sen koettiin olevan riittävää työtehtävien suorittamiseen. Työtehtävien kannalta tärkeimpänä taitoina pidettiin aihealaosaamista ja varsinkin yliopistokirjastoissa tieteen ja tutkimuksen ymmärtämistä. Kirjastoalalla tapahtuneiden suurten muutosten myötä jatkuvaa oppimista ja alan kehityksessä mukana pysymistä pidettiin tärkeinä taitoina. Suurena muutoksena pidettiin tietotekniikan kehitystä, joka vaikutti kirjaston kokoelmiin, kirjastoammattilaisen rooliin tiedonhakijana, asiakaskontaktin muuttumiseen ja tietoteknisten taitojen merkityksen kasvuun. Kirjasto-organisaatioissa oli myös tapahtunut muutoksia. Toimipisteiden ja henkilökunnan määrä oli vähentynyt, minkä vuoksi työtehtävissä ja työmäärässä oli tapahtunut muutoksia. Työstä saatiin pääasiassa positiivista palautetta, mutta palautetta ei koettu merkittäväksi ammatti-identiteetin osa-alueeksi, koska työ tieteellisessä kirjastossa on itsenäistä ja oma osaaminen työtehtäviin miellettiin vahvaksi. Haastateltavien ammatti-identiteetissä oli nähtävissä sitoutumista työhön, joka näkyi pitkänä työurana ja haluna kehittää omaa työtään sekä pysyä mukana sen muutoksissa. Ammatillisen historian ja koulutuksen vaikutus näkyi sekä ammatti-identiteetissä että osaamisessa. Kirjastoalalle oli usein päädytty jonkin muun ammatin kautta ja aiemmista opinnoista koettiin olevan hyötyä kirjastotyössä.

Helle Kannila kirjoitti teoksessa ”Kirjavalinnan ongelmia”, että kirjat ovat tärkein asia kirjastossa ja kaikki muu oheistoiminta siellä on vain keino saattaa kirjaston käyttäjä kirjojen äärelle. Suomessa tehdyn selvityksen mukaan kuntalaiset hyödyntävät kirjastoja kaunokirjallisuuden ja taiteen hankintakanavana. Vuonna 2010 Yhdysvalloissa julkistettiin selvitys ”Perceptions of libraries, 2010”, jossa selvitettiin ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä kirjastosta ja sen tarkoituksesta. Selvityksen mukaan ihmisillä tulee kirjastoista ensin mieleen kirjat ja kirjojen lainaaminen. Tietoyhteiskunnan kehittyessä kirjastoammattilaisilta odotetaan entistä laaja-alaisempaa osaamista, jota kutsutaan moniosaamiseksi. Mikä on kaunokirjallisuuden tuntemuksen asema? Kandidaatintutkielmassani pyrin selvittämään, millaisia ajatuksia kirjastoalaan valmentavien koulutusohjelmien opiskelijoilla on kaunokirjallisuuden tuntemuksesta. Kohderyhmänäni on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen pääaineopiskelijat ja Oulun ammattikorkeakoulun kirjasto- ja tietopalvelun opiskelijat. Kaunokirjallisuuden tuntemusta avatakseni määrittelen kaunokirjallisuuden hyödyntämällä historiallis-systemaattista tapaa, eli kaunokirjallisuuden historian ohella pyrin tuomaan eri aikoina kirjallisuuteen liittyviä konventioita. Kaunokirjallisuuden tuntemukseen voidaan kirjastotyön kontekstissa liittää myös kaunokirjallisuuden sisällönkuvailuun liittyviä seikkoja, jotka esitän tutkielmassani. Tuon esille myös Suomen yleisten kirjastojen tilastoja vuodelta 2014 havainnollistaakseni sen, miten kaunokirjallisuus näkyy yleisten kirjastojen kokoelma-, lainaus- ja hankintatilastoissa. Suomen yleisten kirjastojen tilastojen mukaan vuonna 2014 Suomen yleisten kirjastojen kokoelmista noin 50 prosenttia on aikuisten ja lasten kaunokirjoja ja lainaustilastojen mukaan kaunokirjoja lainataan yleisten kirjastojen kokoelmista eniten. Tuon myös esille aiempaa tutkimusta liittyen kaunokirjallisuuden tuntemukseen yleisissä kirjastoissa. Tutkielmassani olen ottanut vertailukohteeksi Pirjo Tuomen kirjastoammattilaisille suunnatun ”pitääkö kirjastoissa tietää kirjoista” -kyselyn, jossa Tuomi kysyi kirjastoalan ammattilaisilta näkemyksiä kaunokirjallisuuden tuntemuksesta ja kirjastoalaan valmentavasta koulutuksesta. Tutkimusmenetelmänäni toimi sekä määrällisiä että laadullisia piirteitä sisältävä webropol-verkkokysely. Kyselyyni vastasi yhteensä 68 ihmistä, joista 19 opiskelevat Oulun yliopistossa informaatiotutkimusta pääaineenaan ja 49 Oulun ammattikorkeakoulussa kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelmassa. Kyselyyni vastanneet opiskelijat pitävät kaunokirjallisuuden tuntemusta tärkeänä. Kaunokirjallisuuden harrastuneisuus on kyselyyn vastanneiden keskuudessa monipuolista. He seuraavat kaunokirjallisuuteen liittyviä uutisia ja kirja-arvosteluita. Kaunokirjallisuuden tuntemusta ylläpitävänä tekijänä vastanneet pitävät kaunokirjallisuuden lukemista. Yliopisto-opiskelijoista lähes puolella on sivuaineopinnoissaan kirjallisuuden oppiaine ja Oulun ammattikorkeakoulun kirjasto- ja tietopalvelun opiskelijoiden opetussuunnitelmaan kuuluu kirjallisuuden opintoja. Vastanneista suurin osa haluaa työskennellä tulevaisuudessa yleisissä kirjastoissa ja he pitävät kaunokirjallisuuden tuntemusta yleisissä kirjastoissa tärkeänä ammattiin kuuluvana taitona.

No description available.

No description available.

No description available.

No description available.

No description available.