Th.--Hist.--Helsinki, 1985. / Bibliogr. pp. 394-409. Index.

J.O. Mallander’s Extended Play (1968) is a sound recording, a readymade, of the counting of votes in two presidential elections in Finland, during 1962 and 1968. A voice repeats monotonously: “Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” Although the Finnish president Urho Kekkonen represents, almost personifies, the politics of the post World War II period in Finland, Extended Play does not explicitly address the political. Rather, as this essay argues, it engages in the discourses of power and politics by providing a temporalization of its fixedness, or what Jacques Derrida terms the proper. Extended Play is, in parallel with Derrida’s critique of western metaphysics, a deconstruction in sound that challenges the state ideologies conveyed in the process of the counting of votes, where the presuppositions of the presence of the voice characterizes the ambiguities of power that Kekkonen’s politics of neutrality represent. Mallander’s readymade emerges as a double of the game theory strategies of the Cold War, a mimetic surplus of the administrative control mechanisms of sound recording. Through overturning the dialectics of the original and the copy, where repetition of sound also temporalizes the representation of the proper, it does not unequivocally reproduce its content. As an aural document, repeated and mass-produced as a record, it devalues, therefore, presumptions of origin. Derrida’s idea of “sous rature” initiates, in the discussion of Extended Play as a specific form of conceptual sound art, the notion of sound under erasure, which is not reducible to an auditory or medium-specific practice.

Diploma thesis "Paasikivi and Kekkonen - a strong position of Finnish presidents under the influence of the USSR" examines the assumptions of the prestigious position of these presidents in Finnish politics. The underlying issue is the influence of the Soviet Union on the Paasikivi's and Kekkonen's policies. The theoretical premise of the thesis is the inclusion of Finnish among so-called semi-presidential systems. The Finnish Constitution of 1919 provided the President with considerable powers, for example making him a major figure for the foreign policy of the state. However, the arrival of Paasikivi and after him Kekkonen to the presidential office led to the strengthening of the presidential office. The personality of these politicians and their political vision, experience and practices had also a significant impact on this fact. Paasikivi and Kekkonen's policies were, however, very much connected with the friendship with the Soviets, so it is possible to monitor the Soviet influence on the position of Finnish presidents within the Finnish political system.

Master thesis deals with Finnish presidents as the actors of foreign policy since 1919 and compares them. For this comparison is created the special model in which presidents are classified according to the analysed variables: influence on direction of foreign policy, influence on the key negotiations and presidential powers in foreign policy. Thesis also deals with the question if there is any correlation between a status of president and the situation where president is a member of a different party than a prime minister and a minister of foreign affairs. In the end thesis analyses if presidential powers correspond with his real influence. Special model also shows how much presidents used their presidential powers.

Abstract This work is concerned with the attitudes of the principal newspapers in Finland, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi and Vapaa Sana, towards Urho Kekkonen during the time leading up to his presidency, in 1944-1956. The account proceeds chronologically, employing principally a qualitative historical method, although with some quantitative aspects. A total of 1284 articles or news items concerned with Kekkonen were published in these leading newspapers during the period in question, the vast majority, 87.5%, in 1950-1956. Maakansa was the most active paper in writing about Kekkonen, and gained a position as his mouthpiece early in his career, whereas Hufvudstadsbladet was more passive in its view of him and Suomen Sosialidemokraatti and Uusi Suomi were the most critical. All in all, however, the majority of the leading newspapers tended for the most part to be critical of him during this period, although he gained some recognition even amongst his opponents, who admitted that he had been a forceful and effective personality as Minister of Justice, Speaker of Parliament and Prime Minister. The criticism was directed mainly at his arbitrary behaviour in foreign affairs and his alleged ties with the communists. The speech that he had made in parliament in March 1940, opposing the peace treaty that ended the Winter War, was the weapon most frequently used against him, whereas the question of war crimes did not arouse much debate regarding him in the columns of the press, nor did the negotiations over the Agreement of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance. Kekkonen did not usually intervene in any way in the discussions concerning him in the press during the 1940's, but as Prime Minister he reacted strongly to the growing criticism, usually venting his feelings through articles in Suomen Kuvalehti or Kyntäjä, or through private correspondence. He particularly despised the writings of Suomen Sosialidemokraatti and its columnist "Jahvetti", and was also annoyed at the attitudes of the Uusi Suomi columnist "Timo". / Tiivistelmä Tutkimus käsittelee Suomen johtavan sanomalehdistön, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi ja Vapaa Sana, suhtautumista Urho Kekkoseen vuosina 1944 - 1956. Kronologisesti etenevän tutkimuksen päämetodina käytän historialliskvalitatiivista menetelmää. Hyödynnän myös kvantitatiivista metodia. Johtavissa sanomalehdissä julkaistiin tutkimusjakson aikana 1 284 Kekkos-kirjoitusta. Valtaosa niistä (87,5 %) ajoittuu vuosiin 1950 - 1956. Vielä 1940-luvulla kirjoittelu oli vähäistä, mikä indikoi Kekkosen vakiintumatonta poliittista statusta. Ensimmäinen Kekkos-kirjoittelun huippu ajoittui pääministerikilpaan 1946 ja toinen presidentinvaaleihin 1950. Kolmannen Kekkos-keskustelun piikin synnytti Maakansassa 1953 julkaistu Kekkosen ulkopoliittinen haastattelu ja sisäpoliittisesti kiihkeä syksy. Neljäs ja merkittävin Kekkos-kannanottojen lisääntyminen johtui vuoden 1956 presidentinvaaleista. Kaiken kaikkiaan Kekkonen sai pysyvän aseman lehdistössä vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen. Tämän takasivat hänelle aktiivinen poliittinen rooli ja pääministerin salkku. Aktiivisin Kekkos-kirjoittaja oli Maakansa. Lehdestä muodostui jo varhain Kekkosen äänitorvi. Hufvudstadsbladet suhtautui Kekkoseen passiivisimmin. Kriittisimpiä Kekkos-kirjoittajia olivat puolestaan Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Kaiken kaikkiaan johtavan sanomalehdistön enemmistön suhteet Kekkoseen muotoutuivat tutkimusjakson aikana enimmäkseen kriittisiksi. Toisaalta hänelle annettiin vastustajienkin leirissä tunnustusta. Kekkosta pidettiin yleisesti niin oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä kuin pääministerinäkin vahvana ja aikaansaavana henkilönä. Arvostelu kohdistui pääosin hänen ulkopoliittiseen omavaltaisuuteensa ja väitettyihin kommunistikytköksiinsä. Kekkosen talvisodan rauhaa vastustaneesta puheesta eduskunnassa maaliskuussa 1940 tuli yksi käytetyimmistä Kekkos-vastaisista aseista. Sotasyyllisyyskysymys ei sen sijaan herättänyt erityisemmin Kekkos-debattia johtavan lehdistön palstoilla. Kekkosta ei huomioitu juuri myöskään YYA-sopimusneuvottelujen aikana. Ulkopolitiikan merkitys johtavan lehdistön Kekkos-propagandassa korostui vasta 1950-luvulla. Läpilyönti tapahtui viimeistään 1955, jolloin Paasikiven - Kekkosen ulkopoliittinen linja vakiinnutti asemansa johtavan lehdistön kirjoittelussa. Kekkonen ei puuttunut yleensä 1940-luvulla johtavien sanomalehtien häntä itseään koskevaan kirjoitteluun. Sen sijaan pääministerinä hän reagoi jo voimakkaasti johtavan lehdistön kasvavaan kritiikkiin. Kekkonen tilitti tuntojaan yleensä Suomen Kuvalehdessä ja Kyntäjässä sekä yksityisessä kirjeenvaihdossaan. Kekkosta ärsytti maamme eturivin toimittajien "matalamielinen" parjaus- ja huhupropaganda, joka oli kohdistettu häneen henkilökohtaisesti. Kekkonen moitti myös syytöksiä, joita lehdistön edustajat kohdistivat häneen ulkopoliittisena toimijana ja kommunistien ystävänä. Hän paheksui erityisesti Suomen Sosialidemokraatin ja sen pakinoitsijan (Jahvetti) kirjoittelua. Myös Uuden Suomen pakinoitsija (Timo) suututti. Osansa arvostelusta saivat lisäksi Helsingin Sanomat ja Vapaa Sana. Hufvudstadsbladet selvisi vähemmällä. Maakansa vältti arvostelun tyystin.