No description available.

People born 1940-1949 will be more demanding regarding help from the elder care than previous generations. The explanation often proposed is that people born in the 1940’s grew up after the Second World War when cultural changes took place in society. The aim of this qualitative study was to describe the social needs of people born in the 1940’s today, in order to make cautious assumptions about what type of social needs elder care is likely to face in the future, when the older people becomes in need of elder care. A hermeneutic interpretation was made of the interviews with four older people born in the 1940’s who are not in need of elder care at the moment, and one social care assistant. The results showed that people born in the 1940’s want to maintain their current interests and activities in the future. Demands from the 1940’s generation concerning request for help from elder care, will according to this study and previous research, increase, especially concerning social needs and relationships. The conclusion is that the 1940’s generation will have bigger demands on getting various social needs satisfied, but how those needs will be met by the elder care, is still an open question for the future. / Fyrtiotalisterna kommer att ställa mer krav angående hjälp från äldreomsorgen än vad tidigare generationer gjort och förklaringen sägs vara att fyrtiotalisterna växte upp efter kriget då ett kulturellt skifte förändrade samhället. Syftet med denna studie var att redogöra för vilka sociala behov fyrtiotalister har i dagsläget för att göra försiktiga antaganden om vilka sociala behov som äldreomsorgen kan tänkas möta i framtiden, när fyrtiotalisterna blir i behov av äldreomsorg. Intervjuer med fyra fyrtiotalister som idag inte har något behov av äldreomsorg och en biståndshandläggare låg till grund för studien och analysen genomfördes utifrån ett hermeneutiskt perspektiv. Resultatet visade att fyrtiotalisterna vill bevara sina nuvarande intressen och aktiviteter i framtiden. Kraven från fyrtiotalisterna kommer enligt denna studie och tidigare forskning att öka jämfört med tidigare generationer, speciellt när det rör sociala behov och relationer. Slutsatsen är att fyrtiotalisterna kommer ställa mer krav på att få olika sociala behov tillgodosedda, men hur dessa behov senare kommer att tillgodoses av äldreomsorgen är en öppen fråga för framtiden.

Este trabalho tem por objetivo analisar os filmes Pueblerina, Flor Silvestre e Enamorada do diretor Emílio Fernández, consagrado cineasta mexicano. Estes são considerados os mais importantes filmes desse diretor, todos realizados na década de 1940, ele um dos mais expressivos realizadores da história do cinema mexicano. As questões político-sociais, a violência são exploradas indiretamente nesses trabalhos e evidenciar este fato nosso principal ponto de conflito com a critica de cinema tradicional que sempre caracterizou estes filmes como isentos deste tipo de conteúdo nossa intenção é recolocar os filmes no lugar de obras feitas de maneira coletiva e com fim coletivo/ social, portanto, é pertinente que a sua maneira o diretor e sua equipe tenham explorado tais problemas. / This work intends to study three movies by a Mexican director Emilio Fernández who was very famous in the forties in Mexico and Latin America with his melodramas. He is considerate one of the most expressive director in Mexico cinema history for the critics. Eanamorada, Flor Silvestre and Puebelrina are his most important movies; it is why we choose them to study. Through these movies, we will analyze politic and social problems in Mexico that the director and his staff deal with the movies. This is the most important difference between our analysis and the critics analyses.

Este trabalho tem por objetivo analisar os filmes Pueblerina, Flor Silvestre e Enamorada do diretor Emílio Fernández, consagrado cineasta mexicano. Estes são considerados os mais importantes filmes desse diretor, todos realizados na década de 1940, ele um dos mais expressivos realizadores da história do cinema mexicano. As questões político-sociais, a violência são exploradas indiretamente nesses trabalhos e evidenciar este fato nosso principal ponto de conflito com a critica de cinema tradicional que sempre caracterizou estes filmes como isentos deste tipo de conteúdo nossa intenção é recolocar os filmes no lugar de obras feitas de maneira coletiva e com fim coletivo/ social, portanto, é pertinente que a sua maneira o diretor e sua equipe tenham explorado tais problemas. / This work intends to study three movies by a Mexican director Emilio Fernández who was very famous in the forties in Mexico and Latin America with his melodramas. He is considerate one of the most expressive director in Mexico cinema history for the critics. Eanamorada, Flor Silvestre and Puebelrina are his most important movies; it is why we choose them to study. Through these movies, we will analyze politic and social problems in Mexico that the director and his staff deal with the movies. This is the most important difference between our analysis and the critics analyses.

"The problem of this study is to trace the changes and the development of Negro education in rural Harrison County, Texas, from 1940-1950." --pg. 1

Abstract This work is concerned with the attitudes of the principal newspapers in Finland, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi and Vapaa Sana, towards Urho Kekkonen during the time leading up to his presidency, in 1944-1956. The account proceeds chronologically, employing principally a qualitative historical method, although with some quantitative aspects. A total of 1284 articles or news items concerned with Kekkonen were published in these leading newspapers during the period in question, the vast majority, 87.5%, in 1950-1956. Maakansa was the most active paper in writing about Kekkonen, and gained a position as his mouthpiece early in his career, whereas Hufvudstadsbladet was more passive in its view of him and Suomen Sosialidemokraatti and Uusi Suomi were the most critical. All in all, however, the majority of the leading newspapers tended for the most part to be critical of him during this period, although he gained some recognition even amongst his opponents, who admitted that he had been a forceful and effective personality as Minister of Justice, Speaker of Parliament and Prime Minister. The criticism was directed mainly at his arbitrary behaviour in foreign affairs and his alleged ties with the communists. The speech that he had made in parliament in March 1940, opposing the peace treaty that ended the Winter War, was the weapon most frequently used against him, whereas the question of war crimes did not arouse much debate regarding him in the columns of the press, nor did the negotiations over the Agreement of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance. Kekkonen did not usually intervene in any way in the discussions concerning him in the press during the 1940's, but as Prime Minister he reacted strongly to the growing criticism, usually venting his feelings through articles in Suomen Kuvalehti or Kyntäjä, or through private correspondence. He particularly despised the writings of Suomen Sosialidemokraatti and its columnist "Jahvetti", and was also annoyed at the attitudes of the Uusi Suomi columnist "Timo". / Tiivistelmä Tutkimus käsittelee Suomen johtavan sanomalehdistön, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi ja Vapaa Sana, suhtautumista Urho Kekkoseen vuosina 1944 - 1956. Kronologisesti etenevän tutkimuksen päämetodina käytän historialliskvalitatiivista menetelmää. Hyödynnän myös kvantitatiivista metodia. Johtavissa sanomalehdissä julkaistiin tutkimusjakson aikana 1 284 Kekkos-kirjoitusta. Valtaosa niistä (87,5 %) ajoittuu vuosiin 1950 - 1956. Vielä 1940-luvulla kirjoittelu oli vähäistä, mikä indikoi Kekkosen vakiintumatonta poliittista statusta. Ensimmäinen Kekkos-kirjoittelun huippu ajoittui pääministerikilpaan 1946 ja toinen presidentinvaaleihin 1950. Kolmannen Kekkos-keskustelun piikin synnytti Maakansassa 1953 julkaistu Kekkosen ulkopoliittinen haastattelu ja sisäpoliittisesti kiihkeä syksy. Neljäs ja merkittävin Kekkos-kannanottojen lisääntyminen johtui vuoden 1956 presidentinvaaleista. Kaiken kaikkiaan Kekkonen sai pysyvän aseman lehdistössä vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen. Tämän takasivat hänelle aktiivinen poliittinen rooli ja pääministerin salkku. Aktiivisin Kekkos-kirjoittaja oli Maakansa. Lehdestä muodostui jo varhain Kekkosen äänitorvi. Hufvudstadsbladet suhtautui Kekkoseen passiivisimmin. Kriittisimpiä Kekkos-kirjoittajia olivat puolestaan Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Kaiken kaikkiaan johtavan sanomalehdistön enemmistön suhteet Kekkoseen muotoutuivat tutkimusjakson aikana enimmäkseen kriittisiksi. Toisaalta hänelle annettiin vastustajienkin leirissä tunnustusta. Kekkosta pidettiin yleisesti niin oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä kuin pääministerinäkin vahvana ja aikaansaavana henkilönä. Arvostelu kohdistui pääosin hänen ulkopoliittiseen omavaltaisuuteensa ja väitettyihin kommunistikytköksiinsä. Kekkosen talvisodan rauhaa vastustaneesta puheesta eduskunnassa maaliskuussa 1940 tuli yksi käytetyimmistä Kekkos-vastaisista aseista. Sotasyyllisyyskysymys ei sen sijaan herättänyt erityisemmin Kekkos-debattia johtavan lehdistön palstoilla. Kekkosta ei huomioitu juuri myöskään YYA-sopimusneuvottelujen aikana. Ulkopolitiikan merkitys johtavan lehdistön Kekkos-propagandassa korostui vasta 1950-luvulla. Läpilyönti tapahtui viimeistään 1955, jolloin Paasikiven - Kekkosen ulkopoliittinen linja vakiinnutti asemansa johtavan lehdistön kirjoittelussa. Kekkonen ei puuttunut yleensä 1940-luvulla johtavien sanomalehtien häntä itseään koskevaan kirjoitteluun. Sen sijaan pääministerinä hän reagoi jo voimakkaasti johtavan lehdistön kasvavaan kritiikkiin. Kekkonen tilitti tuntojaan yleensä Suomen Kuvalehdessä ja Kyntäjässä sekä yksityisessä kirjeenvaihdossaan. Kekkosta ärsytti maamme eturivin toimittajien "matalamielinen" parjaus- ja huhupropaganda, joka oli kohdistettu häneen henkilökohtaisesti. Kekkonen moitti myös syytöksiä, joita lehdistön edustajat kohdistivat häneen ulkopoliittisena toimijana ja kommunistien ystävänä. Hän paheksui erityisesti Suomen Sosialidemokraatin ja sen pakinoitsijan (Jahvetti) kirjoittelua. Myös Uuden Suomen pakinoitsija (Timo) suututti. Osansa arvostelusta saivat lisäksi Helsingin Sanomat ja Vapaa Sana. Hufvudstadsbladet selvisi vähemmällä. Maakansa vältti arvostelun tyystin.

Les années 30 représentent un moment fondamental dans le processus culturel et identitaire du Brésil, où la fonction sociale de la littérature, notamment du roman, et le rôle de l’écrivain en tant que ‘conscience vivante’ du pays sont reconnus et problématisés. Cependant, dans la majorité des histoires, des anthologies et des manuels littéraires, aucun nom de femme ne figure parmi les auteurs canoniques de la période, à l’exception de celui de Rachel de Queiroz. L’analyse des sources de l’époque montre que, au contraire, auteures comme Lúcia Benedetti, Jenny Pimentel de Borba, Làsinha Luís Carlos de Caldas Brito, Maria José Dupré, Ondina Ferreira, Emi Bulhões Carvalho Fonseca, Ignez Mariz, Carolina Nabuco, Lúcia Miguel Pereira, Dinah Silveira de Queiroz, Tetrá de Teffé et bien d’autres sont publiées, lues et appréciées par la critique et le public. A partir d’une étude du contexte historique et littéraire, ainsi que de la réception et des aspects éditoriaux, les mécanismes qui ont permis leur effacement de la mémoire sont démontés et expliquée leur non intégration à la tradition littéraire brésilienne. La lecture des romans de ces auteures permet d’approfondir le discours sur la participation des femmes au moment littéraire et social des années 30 et 40 par une analyse des représentations. Les personnages qui peuplent ces ouvrages, et notamment les personnages féminins, sont un objet idéal pour analyser les phénomènes identitaires qui caractérisent ce moment historique avec ses contradictions. / The 1930’s represent a fundamental period in the development of Brazil’s culture and identity, as a time during which the social function of literature, specifically the novel, and the role of the author as the “living conscience” of the country are found and problematicized. However, in the majority of stories, anthologies, and literary manuals, not one female author’s name is found among the canonic authors of the period, with the exception of Rachel de Queiroz. The analysis of sources from the era demonstrate that, on the contrary, female authors such as Lúcia Benedetti, Jenny Pimentel de Borba, Làsinha Luís Carlos de Caldas Brito, Maria José Dupré, Ondina Ferreira, Emi Bulhões Carvalho Fonseca, Ignez Mariz, Carolina Nabuco, Lúcia Miguel Pereira, Dinah Silveira de Queiroz, Tetrá de Teffé and many others were published, read, and appreciated by the critic and the public. Following the examination of the historical and literary context of these writings, as well as their reception and editorial aspects, the mechanisms which allowed for their deletion from memory are dismantled, explaining the lack of integration of these writings in the Brazilian literary tradition. Reading and analyzing the representations of these female authors’ novels allows for the expansion of the discourse on the participation of women in the literary and social era of the 1930’s and 1940’s. The characters, notably the female ones, which populate these works are an ideal subject for the analysis of phenomena of identity which characterize this historical time period, along with their contradictions. / Os anos 30 representam um momento fundamental no processo cultural e identitário do Brasil, onde a função social da literatura, especialmente do romance, e o papel do escritor como « consciência viva » do país são reconhecidos e problematizados. Contudo, na maioria das histórias, antologias e manuais literários, nenhum nome feminino figura entre os autores canônicos do período, com a exceção de Rachel de Queiroz. A análise das fontes da época mostra que, pelo contrário, autoras como Lúcia Benedetti, Jenny Pimentel de Borba, Làsinha Luís Carlos de Caldas Brito, Maria José Dupré, Ondina Ferreira, Emi Bulhões Carvalho da Fonseca, Ignez Mariz, Carolina Nabuco, Lucia Miguel Pereira, Dinah Silveira de Queiroz, Tetrá de Teffé e tantas outras foram publicadas, lidas e apreciadas pela crítica e pelo público. A partir de um estudo do contexto histórico e literário, bem como da recepção e dos aspectos editoriais, os mecanismos que permitiram o desaparecimento de tais autoras da memória são desmontados, explicando sua falta de integração à tradição literária brasileira. A leitura dos romances destas autoras permite o aprofundamento do discurso sobre a participação das mulheres no contexto literário e social dos anos 30 e 40 através de uma análise das representações. As personagens que povoam estas obras, especialmente as personagens femininas, são um objeto ideal para analisar os fenômenos identitários que caracterizam este momento histórico e suas contradições.