Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella, onko resonaattoriputkiharjoituksella välittömiä vaikutuksia äänioireista kärsivien opettajien ja opettajaopiskelijoiden ääneen. Tarkoituksena oli tarkastella välittömiä vaikutuksia kuulonvaraisen arvion, akustisen analyysin sekä koehenkilöiden itsearvioinnin avulla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 16 naishenkilöä, joista osa oli opettajia (n = 7) ja osa opettajaopiskelijoita (n = 9). Koehenkilöiltä äänitettiin fonaatio- ja lukunäytteet kolmeen kertaan: normaalilla puheäänellä, mahdollisimman hyvällä äänellä sekä resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen. Kaikki ääninäytteet arvioitiin kuulonvaraisen arvioinnin ja akustisen analyysin avulla sekä koehenkilöiltä pyydettiin oma arvio äänestään resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen. Kuulonvaraisen arvion toteutti kaksi Oulun yliopiston logopedian laitoksen puheterapeuttia CAPE-V-menetelmää soveltaen. Akustinen analyysi toteutettiin Analysis of Dysphonia in Speech and Voice -ohjelmalla (ADSV). Tässä tutkimuksessa kuulonvaraisessa arvioinnissa erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen verrattuna sitä ennen otettuihin ääninäytteisiin. Arviot äänen yleisestä poikkeavuuden asteesta sekä äänen puristeisuudesta olivat kuitenkin pienentyneet resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen. Akustisessa analyysissa koehenkilöiden L/H-suhteen minimiarvot olivat tilastollisesti merkitsevästi nousseet ja kepstrihuipun perustaajuuden keskihajonta-arvot olivat tilastollisesti merkitsevästi pienentyneet resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen. Nämä muutokset voidaan tulkita äänenlaadun parantumisena. Koehenkilöiden itsearvioinnin perusteella tuntemukset kurkun ja kaulan alueella olivat selvästi parantuneet resonaattoriputkiharjoituksen jälkeen sekä äänen tuottaminen oli helpottunut. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että resonaattoriputkella voi olla välittömiä positiivisia vaikutuksia ääneen. Erityisesti koehenkilöiden oma kokemus resonaattoriputkesta antoi hyviä tuloksia. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan kuitenkin pitää vain suuntaa-antavina. Aihetta olisi hyvä tutkia lisää suuremmilla koehenkilöjoukoilla sekä selvästä äänihäiriöstä kärsivillä henkilöillä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, onko DaisyTrio-kirjojen käytöllä yhteyttä käsitykseen itsestä lukijana ja lukemisen arvostukseen lapsilla, joilla on vaikeuksia lukemisessa. Lisäksi pyrin selvittämään, onko DaisyTrio-kirjojen käytöllä yhteyttä lasten lukutottumuksiin kotona ja koulussa. Toteutin tutkimukseni osana Lukuinto-ohjelmaa. Tutkimukseeni osallistui neljä kolmasluokkalaista oppilasta, joilla kaikilla oli vaikeuksia lukemisessa. Tutkimukseeni osallistuivat myös lasten vanhemmat sekä opettajat. Tutkimus toteutettiin Madekosken koululla. Tutkimusmenetelmänä käytettiin DaisyTrio-kirjojen lukemiseen pohjautuvaa harjoitusohjelmaa, joka toteutui kuusi kertaa kertaviikkoisesti. Lukumotivaation arviointimenetelmänä ennen ja jälkeen lukukokeilujakson käytettiin haastattelua lapsille, lisäksi lasten vanhemmat ja opettajat täyttivät kyselylomakkeet. Osalla lapsista käsitys itsestä lukijana ja lukemisen arvostus nousi ja osalla laski kokeilujakson aikana. Muutokset olivat hyvin yksilöllisiä. Kaikki lapset kokivat DaisyTrio-kirjoen lukemisen mukavana ja helppona. Lasten omasta mielestä kaikkien lasten lukutottumukset muuttuivat jonkin verran aktiivisempaan suuntaan jakson aikana. Myös vanhempien ja opettajien arvioimana lasten lukutottumuksissa tapahtui muutoksia, osalla aktiivisempaan ja osalla passiivisempaan suuntaan. Kuitenkin kun vanhemmilta ja opettajilta kysyttiin suoraan olivatko he huomanneet muutoksia lasten lukutottumuksissa jakson aikana, he eivät raportoineet muutoksia. Aikaisempia tutkimuksia aiheesta ei juuri ole. Verrattuna samansuuntaisiin aiempiin tutkimuksiin tuloksissa oli sekä yhteneväisyyksiä että ristiriitoja. Tutkimuksen pienen aineistokoon vuoksi tuloksia ei voida yleistää laajemmin.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia 5–6-vuotiaiden suomenkielisten kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden lasten kerrontataitoja. Kertomuksista arvioitiin kertomuksen sisältöä ja kertomuksen kielellistä rakennetta. Lisäksi tarkasteltiin näiden kahden välistä yhteyttä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös kertomuksen sisältöä ja kielellistä rakennetta kahdessa eri tehtävätyypissä, tarinan luomisessa ja uudelleenkerronnassa, tuotetuissa kertomuksissa. Koehenkilöinä tutkimuksessa oli 39 5–6-vuotiasta lasta. Kerrontataitoja tutkittiin MAIN: Multilingual Assessment Instrument for Narratives -arviointimenetelmällä. Menetelmässä on neljä kuudesta kuvasta koostuvaa kuvasarjaa, joilla arvioidaan tarinan luomista ja uudelleenkerrontaa. Lasten tuottamien kertomusten sisältö pisteytettiin kertomukseen sisältyneiden kertomuskieliopillisten kategorioiden perusteella ja kielellistä rakennetta tarkasteltiin kokonaissanamäärän ja eri sanojen määrän osalta. Tutkimus osoitti, että 5–6-vuotiaat lapset kykenevät tuottamaan kertomukseensa joitakin sisällön kannalta keskeisiä elementtejä. Tähän ikäryhmään kuuluvilla lapsilla on kuitenkin vielä puutteita kertomuksen sisällön hallinnassa. Sekä kokonaissanamäärän että eri sanojen määrän yhteys kertomuksen sisältöön oli melko voimakas, joten näiden tulosten valossa kertomuksen sisällön ja kertomuksen kielellisen rakenteen välillä on olemassa yhteys. Kokonaissanamäärä ja eri sanojen määrä vaihtelivat suuresti koehenkilöiden välillä. Eri tehtävätyyppien välillä oli huomattavissa tilastollisesti merkitsevä ero kertomuksen sisällön ja kokonaissanamäärän osalta. Kertomukset olivat sisällöltään laadukkaampia ja kokonaissanamäärältään pidempiä uudelleenkerrontatehtävissä. Eri sanojen määrä ei eronnut merkittävästi eri tehtävätyyppien välillä. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että 5–6-vuotiailla lapsilla kerrontataidot ovat vielä kehittymässä. Tästä kertovat kertomusten sisällön pisteistä saadut tulokset, joiden mukaan koehenkilöiden kertomuksista puuttuu paljon sisällön kannalta keskeisiä elementtejä. Sekä sisällön että kielellisen rakenteen osalta yksilöiden välinen vaihtelu on tässä ikäryhmässä suurta. Suuri eri sanojen määrä ja kokonaissanamäärä näyttävät viittaavan siihen, että kertomus on myös sisällöltään hyvä. Uudelleenkerrontatehtävissä 5–6-vuotiailta voidaan odottaa pidempiä ja sisällöltään runsaampia kertomuksia kuin tarinan luomisen tehtävissä. Näiden tulosten perusteella voidaan todeta, että kerrontataitoja arvioidessa tulisi käyttää useampia tehtävätyyppejä ja niitä tulee analysoida useammalla tasolla, jotta saadaan kokonaisvaltainen käsitys lapsen kerrontataidoista.

Tämän pro-gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia 4–6-vuotiaiden kuulokojetta käyttävien kuulovikaisten lasten kerrontataitoja sekä verrata näitä taitoja heidän normaalikuuloisten ikätoveriensa kerrontataitoihin niin tarinan luomisen kuin uudelleenkerronnan osalta. Kertomuksista arvioitiin niiden sisältöä sekä kielellistä rakennetta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 16 lasta, joiden ainoa kotikieli oli suomen kieli. Neljällä lapsella oli vähintään toispuolinen kuulovika, jota kuntoutettiin kuulokojeella/-kojeilla. Verrokit (n = 12) olivat iän ja sukupuolen suhteen kaltaistettuja kielellisesti tyypillisesti kehittyneitä lapsia. Kaikilta tutkimukseen osallistuneilta lapsilta arvioitiin heidän tuottavan sanavaraston taso, mikä oli kuulovikaisilla lapsilla hieman normaalikuuloisia lapsia heikompi. Kerrontataitoja arvioitiin MAIN: Multilingual Assessment Instrument for Narratives -menetelmän (Gagarina ym., 2012) suomenkielisellä versiolla (Kunnari & Välimaa, 2012). Kertomuksista analysoitiin sisällön tasolta niiden sisältöpistemääriä sekä ymmärtämistä mittaavien kysymysten pisteitä menetelmän ohjeiden mukaan. Kielellisestä rakenteesta analysoitiin eri sanojen määriä sekä syntaksin (lauserakenteiden) monimutkaisuutta. Tilastollisessa analysoinnissa käytettiin Mann-Whitney U -testiä. Kuulovikaiset lapset saivat tarinan luomisen tehtävästä hieman verrokkejaan heikommat sisältöpisteet. Uudelleenkerrontatehtävän sisällöstä sekä kummankin tehtävän ymmärtämistä mittaavista kysymyksistä kuulovikaiset lapset saivat hieman verrokkejaan paremmat pisteet. Kuulovikaisten lasten kertomuksissa oli jonkin verran vähemmän eri sanoja molemmissa tehtävissä kuin heidän normaalikuuloisilla verrokeillaan. Tarinan luomisen tehtävässä syntaksin monimutkaisuudessa ei juurikaan ollut eroa ryhmien välillä. Uudelleenkerrontatehtävässä kuulovikaiset lapset tuottivat kuitenkin tilastollisesti merkitsevästi verrokkejaan yksinkertaisempia lauseita. Vaikka aineisto on pieni, tutkimuksen tulokset ovat suuntaa antavia. Tutkimuksen tulokset tukivat pääosin aiempien tutkimusten tuloksia, niin kertomusten sisällön kuin kielellisen rakenteen osalta. Arvioinnissa ja kuntoutuksessa on syytä kiinnittää huomiota kuulovikaisten lasten kerrontataitoihin, sillä kerrontataidot antavat usein monipuolisemman kuvan kielenkäyttötaidoista kuin yksittäiset testit.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia kolmen kuulovikaisen lapsen kerrontataitoja ja verrata niitä samanikäisten normaalikuuloisten lasten taitoihin. Kerrontataitoja tutkittiin tarinan luomisen ja uudelleenkerronnan tehtävällä. Tarkastelun kohteena oli kertomusten sisältöpisteet ja rakenteellinen kompleksisuus. Tutkimukseen osallistui yhteensä 30 lasta ja se toteutettiin monitapaustutkimusasetelman avulla. Tutkimuksessa kolmen kuulovikaisen lapsen suoriutumista verrattiin samanikäisten normaalikuuloisten lasten suoriutumiseen. Kuulovikaiset lapset olivat tutkimushetkellä 7;0-, 8;6- ja 9;5-vuotiaita. Koehenkilöistä kahdella oli molemminpuolinen sensorineuraalinen ja yhdellä molemminpuolinen konduktiivinen kuulovika. Normaalikuuloisesta 27 lapsesta muodostetun kolmen ikäverrokkiryhmän keskimääräiset iät olivat tutkimushetkellä 7;2, 8;4 ja 9;3 vuotta. Normaalikuuloiset lapset edustivat kielellisesti tyypillisesti kehittyneitä. Kertomusten houkuttelemisessa käytettiin MAIN: Multilingual Assessment Instrument for Narratives -arviointimenetelmän (Gagarina ym., 2012) suomenkielistä versiota (Kunnari & Välimaa, 2012). Kertomuksista analysoitiin kertomuksen sisältöpisteitä ja rakenteellista kompleksisuutta. Tutkimus osoitti, että kuulovikaisten lasten suoriutuminen sijoittui ikäverrokkiryhmänsä suoriutumisen hajontaan. Kuulovikaiset lapset saivat tarinan luomisen tehtävässä lähes saman verran pisteitä sekä kertomuksen sisältöpisteistä että rakenteellisesta kompleksisuudesta kuin ikäverrokkiryhmänsä tyypillisimmillään. Uudelleenkerrontatehtävässä kuulovikaisista lapsista kaksi sai korkeammat pisteet kertomuksen sisältöpisteistä ja rakenteellisesta kompleksisuudesta kuin tarinan luomisen tehtävässä. Kolmannella koehenkilöllä kertomuksen sisältöpisteet ja rakenteellisen kompleksisuuden pisteet säilyivät samana kerrontatehtävien välillä. Kuulovikaisten lasten pisteet uudelleenkerrontatehtävässä vastasivat ikäverrokkiryhmänsä yleisimmin saamia kertomuksen sisältöpisteitä ja rakenteellisen kompleksisuuden pisteitä. Tulokset viittaavat siihen, että kuulovikaisilla lapsilla kerrontataidot voivat kehittyä normaalikuuloisten kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden ikäistensä tasolle. Uudelleenkerrontatehtävästä saadut korkeammat pisteet osoittavat, että kuulovikaiset lapset osaavat hyödyntää aikaisemmin kuulemaansa mallitarinaa kertoessaan sitä uudelleen. Tämä on tärkeä havainto kuulovikaisten lasten kuntoutuksen kannalta.

Tämän pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli selvittää, millainen fonologinen työmuisti on lapsilla, joilla on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, ja miten nämä lapset selviytyvät tarkkaamattomuutta ja vigilanssia mittaavassa testissä. Tuloksia verrattiin tyypillisesti kehittyneiden, samanikäisten lasten vastaaviin suorituksiin. Tutkimukseeni osallistui yhteensä 16 lasta, joiden ikä vaihteli kuudesta kahdeksaan vuotta. Lapsista kolmella pojalla oli diagnosoitu aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, ja loput lapset muodostivat tutkimuksen verrokkiryhmän, jonka kehitys oli edennyt täysin tyypillisesti. Verrokeista tyttöjä oli viisi ja poikia kahdeksan. Kaikkien osallistujien äidinkieli oli suomi, eikä kliinisen ryhmän lapsilla ollut tarkkaavuushäiriön lisäksi mitään muita diagnooseja. Tutkimusmenetelminä fonologisen työmuistin tarkastelussa käytettiin epäsanantoistotehtävää ja ITPA:n auditiivisen sarjamuistin osiota (Kuusinen & Blåfield, 1974). Vigilanssia ja tarkkaavuutta puolestaan tutkittiin tietokoneavusteisella CPT-testillä (Conner, 2004). Kaikki testit tehtiin jokaiselle osallistujalle ja niiden tuloksia vertailtiin kahden ryhmän kesken esimerkiksi erilaisia keskilukuja tarkastelemalla. Aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa on saatu selkeitä viitteitä siitä, että lapset, joilla on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, suoriutuvat tyypillisesti kehittyneitä ikäverrokkejaan heikommin fonologista työmuistia, tarkkaamattomuutta ja vigilanssia mittaavissa tehtävissä. Tämän tutkielmani tulokset tarjosivat vahvistusta aiempien tutkimusten tuloksille ja olivat yhteneväisiä niiden kanssa molempien tutkimuskysymysteni osalta. Pienestä tutkimusaineistosta johtuen saatuihin tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua varauksella, ja niitä voidaankin pitää lähinnä suuntaa-antavina. Tulosteni pohjalta saadaan tästä huolimatta käytännön puheterapiatyön kannalta arvokkaita viitteitä siitä, että aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin saaneiden lasten kanssa työskenneltäessä heikompi fonologinen työmuisti ja pitkäkestoinen tarkkaavuus kannattaa ottaa huomioon ja että nämä lapset saattavat tarvita myös fonologiseen työmuistiin kohdistuvia interventioita. Tehtyjen havaintojen perusteella olisi syytä tutkia laajemmin esimerkiksi muita fonologisten taitojen osa-alueita ja tarkkaavuuden vaikutusta niissä suoriutumiseen lapsilla, joilla on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella lasten esikielellisten taitojen ja varhaisen kielellisen kehityksen jatkumollisuutta 18–36 kuukauden iässä. Tutkimuksessa tarkasteltiin lasten esikielellisiä taitoja 18 ja 24 kuukauden iässä sekä niiden yhteyttä toisiinsa. Tutkimuksessa selvitettiin myös varhaisen 24 kuukauden ikäpisteen ymmärtävän ja tuottavan sanaston yhteyttä myöhempään 30 ja 36 kuukauden ikäpisteen sanastoon. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella, onko esikielellisillä taidoilla 18 ja 24 kuukauden ikäpisteessä yhteyttä sanastoon 24, 30 ja 36 kuukauden ikäpisteissä. Tutkimukseen osallistui 30 lasta, joita tutkittiin 18, 24, 30 ja 36 kuukauden ikäpisteissä. Vanhemmat täyttivät esikielellisiä taitoja kartoittavan ESIKKO-kyselyn 18 ja 24 kuukauden iässä ja tuotettujen sanojen määrää kartoittavan MCDI-lomakkeen osion 24 ja 30 kuukauden iässä. Lisäksi lasten ymmärtävää ja tuottavaa sanastoa arvioitiin puheterapeutin toimesta kuvasanavarastotestien avulla 24 ja 36 kuukauden ikäpisteissä. Tulokset osoittivat, että 18 kuukauden ESIKKO-kyselyn sosiaalisen kommunikaation ja puheen tuottamisen osa-alueilla sekä kokonaispisteillä oli vahvin yhteys 24 kuukauden ikäpisteen esikielellisiin taitoihin. Vastaavasti 18 kuukauden ikäpisteen ymmärtämisen osa-alueella oli heikoin yhteys esikielellisiin taitoihin 24 kuukauden iässä. Sanaston tarkastelussa selvisi, että MCDI-lomakkeen tuotettujen sanojen määrällä ja tuottavan kuvasanavarastotestin pisteillä 24 kuukauden ikäpisteessä oli voimakkaimmat yhteydet MCDI-lomakkeen tuotettujen sanojen määrään 30 kuukauden iässä ja tuottavaan kuvasanavarastoon 36 kuukauden iässä. Ymmärtävään kuvasanavarastotestiin tuottavilla sanastotesteillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Ymmärtävällä kuvasanavarastotestillä 24 kuukauden ikäpisteessä oli keskinkertainen yhteys MCDI lomakkeen tuotettujen sanojen määrään 30 kuukauden iässä sekä ymmärtävään ja tuottavaan kuvasanavarastoon 36 kuukauden iässä. ESIKKO-kyselyn osalta sosiaalisen kommunikaation ja puheen tuottamisen osa-alueet sekä kokonaispisteet 18 ja 24 kuukauden ikäpisteissä olivat voimakkaimmin yhteydessä sanastoon. Ymmärtämisen osa-alue 18 ja 24 kuukauden ikäpisteissä oli puolestaan heikoiten yhteydessä sanastoon. Sosiaalisen kommunikaation ja puheen tuottamisen osa-alueet sekä kokonaispisteet näyttäisivät ennustavan eniten myöhempää tuottavaa sanastoa. Tulokset olivat osittain samansuuntaisia aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella puheterapeuttien kannattaa kliinisessä työssä kiinnittää huomiota ESIKKO-kyselyn sosiaalisen kommunikaation ja puheen tuottamisen osa-alueisiin sekä kokonaispisteisiin, sillä ne voivat ennustaa esikielellisiä taitoja 24 kuukauden iässä sekä tuottavaa sanastoa 30 ja 36 kuukauden iässä. Ymmärtämistä on kuitenkin syytä tutkia esikielellisten taitojen ohella vielä erikseen, sillä ESIKKO-kyselyn ymmärtämisen osa-alueella oli vain vähän yhteyksiä myöhempään sanastoon.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, kuinka suomalaiset skitsofreniapotilaat tunnistavat tunteita kasvojen ilmeistä ja puheen prosodiasta. Tutkimukseen osallistui kuusi skitsofreniapotilasta, joista neljällä oli diagnosoitu paranoidinen skitsofrenia ja kahdella skitsoaffektiivinen häiriö. Lisäksi tutkittiin seitsemää tervettä vertailuhenkilöä. Skitsofreniapotilaiden ja terveiden verrokkien väliltä ei löytynyt tilastollisesti merkitsevää eroa tunteiden tunnistustesteissä. Osa skitsofreniapotilaista suoriutui tunteiden tunnistuksesta verrokkeja huonommin. Yksittäisissä tunteissa surun tunnistus prosodiatestissä oli potilailla tilastollisesti merkitsevästi heikompaa kuin verrokeilla. Potilaat tunnistivat verrokkeja huonommin myös inhoa kasvoista ja silmistä ja neutraalia tunnetilaa prosodiasta. Kuitenkin he tunnistivat silmien osatestissä pelkoa paremmin kuin verrokit. Virhetulkinnoissa ei löytynyt tilastollisesti merkitsevää erota ryhmien välillä, mutta potilailla oli enemmän taipumusta tulkita iloa, hämmästystä ja neutraalia tunnetilaa kielteisiksi tunteiksi kuin verrokeilla. Prosodiatestissä potilaat tulkitsivat verrokkeja useammin surua neutraaliksi tunnetilaksi. Myös neutraalin tunnetilan tulkinta surulliseksi prosodiatestissä ja inhon tulkinta vihaksi silmien osatestissä oli skitsofreniapotilailla yleisempää kuin verrokeilla. Verrokit puolestaan tulkitsivat pelkoa hämmästykseksi useammin kuin potilaat. Vaikka tässä tutkimuksessa ei skitsofreniapotilailla havaittu yleistä tunteiden tunnistusvaikeutta, yksittäisten tunteiden tulkinnassa löytyi yhteneväisyyksiä muiden tutkimusten kanssa. Isommalla aineistolla voi löytyä luotettavampia ryhmien välisiä eroja. Skitsofreniapotilaat ovat heterogeeninen ryhmä, joten jatkotutkimuksissa tulisi selvittää tarkemmin tunteiden tunnistusvaikeuden taustatekijöitä. Myös pitkittäistutkimuksen sekä tunteiden tunnistuskyvyn kuntoutustutkimuksen toteuttaminen olisi kiinnostavaa.

Opintojen loppuvaiheessa logopedian opiskelija suorittaa syventävän kliinisen oppimisjakson, joka on neljän kuukauden mittainen harjoittelu puheterapeutin ohjauksessa sosiaali- ja terveydenhuollon tai opetustoimen puheterapiapalveluja tarjoavassa yksikössä (Humanistisen tiedekunnan opinto-opas 2015–2016, 2015). Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitkä puheterapeuttiopiskelijoiden ammatti-identiteettiin ja ammatilliseen osaamiseen liittyvät osa-alueet kehittyvät syventävän kliinisen harjoittelun aikana. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, johon vastasi yhteensä 16 puheterapeuttiopiskelijaa. Tutkimusta varten kehitettiin kyselylomake, joka koostui avoimista kysymyksistä, monivalintakysymyksistä sekä väittämästä. Kysely jaettiin kolmeen osa-alueeseen; taustatietokysymyksiin, ammatti-identiteettiin liittyviin muuttujiin sekä ammatilliseen osaamiseen liittyviin muuttujiin. Tulosten tarkastelussa hyödynsin sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Tulokset osoittivat, että syventävä kliininen harjoittelu vahvisti merkitsevästi opiskelijoiden ammatti-identiteettiä ja ammatillista osaamista. Harjoittelun alussa opiskelijoiden välillä oli eroja ammatti-identiteettiin liittyvissä osa-alueissa, mutta kaiken kaikkiaan opiskelijoiden ammatti-identiteetti vahvistui tasaisesti harjoittelun aikana. Puheterapeuttiopiskelijoiden ammatillinen osaaminen kehittyi eniten syventävän kliinisen harjoittelun aikana käytännön osaamisen ja menetelmien tuntemisen osalta. Yllättävänä tuloksena joidenkin opiskelijoiden ammatti-identiteettiin ja ammatilliseen osaamiseen liittyvät osa-alueet vaikuttivat heikentyvän syventävän kliinisen harjoittelun aikana. Tutkimuksen perusteella näyttäisi, että opiskelijoilla, joilla oli aiempaa koulutusta tai opintoja, kehittyi ammatti-identiteetti heikommin kuin opiskelijoilla, joilla aiempaa koulutusta tai opintoja ei ollut. Pienen tutkimusjoukon vuoksi tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Aiheesta ei ole tehty aiemmin tutkimusta Suomessa, mutta tulokset ovat samansuuntaisia muiden sosiaali- ja terveysalan opiskelijoiden ammatti-identiteettiä tarkastelevien tutkimusten kanssa. Toimivaa ammatti-identiteetin ja ammatillisen osaamisen kehittymistä tarkastelevaa mittaria voisi olla hyödyllistä kehittää, sillä sitä voisi hyödyntää kliinisen harjoittelun kehittämisessä monipuolisemmaksi.

Äänenkuormittuminen ja sen haitalliset seuraukset, esimerkiksi äänioireet ja häiriöt, ovat yleisiä opettajilla (Cutiva ym., 2013; Martins ym., 2014; Rantala ym., 2015). Aiemmissa tutkimuksissa luokkatilojen toiminnanaikaisen äänitason on huomattu olevan yhteydessä äänen kuormittumiseen (Howard & Angus, 2001; Kristiansen ym., 2014). Äänenkuormituksen mittareina käytetään yleisesti äänen perustaajuuden, äänenvoimakkuuden ja fonaatioajan muutoksia (Dallaston & Rumbach, 2016; Rantala, 2001; Titze ym., 2003; Vilkman ym., 1999). Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko melunhallinnan keinoin vaikuttaa opettajan äänenkuormitukseen. Tutkimukseen osallistui kaksi alakoulun naisopettajaa luokkansa kanssa. Melunhallinta toteutettiin kahden intervention avulla: 1. parantamalla luokkien huoneakustiikkaa ja 2. toteuttamalla oppilaita ja opettajaa osallistava projekti. Projektin tavoitteena oli vähentää luokkatilanteiden toiminnanaikaista äänitasoa. Tutkimuksessa arvioitiin interventioiden vaikutusta luokkien äänitasoihin ja huoneakustiikkaan, sekä tarkasteltiin opettajien kokemuksia äänensä yleistilasta ja luokkatilojensa ääniympäristöstä. Opettajien äänenkuormituksen muutosta tarkasteltiin äänen perustaajuuden ja -voimakkuuden sekä fonaatioajan kautta. Huoneakustiset muutostyöt paransivat luokkien huoneakustiikkaa puheen selvyyden ja erotettavuuden osalta. Opettajien kokemukset luokkatilojen ääniympäristöstä parantuivat. Toisessa kohteista toiminnanaikainen äänitaso laski hieman akustoinnin jälkeen. Sen sijaan osallistava projekti ei muuttanut luokkien toiminnanaikaisia äänitasoja. Osallistava toiminta lisäsi opettajien tietoisuutta ympäristön äänistä. Melunhallinnan vaikutukset opettajien äänenkuormitukseen olivat vaihtelevia. Opettajien kokemukset äänen toimivuudesta ja puhumisen helppoudesta parantuivat. Opettajien mukaan puhuminen luokassa oli helpompaa ja äänen voimistamisen tarve oli vähentynyt akustoinnin jälkeen.