Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten tuttuuden perusteella valitut kuvat sekä kuntoutettavien kuvien toistaminen vaikuttivat afaattisen henkilön nimeämissuoritukseen, sanaston pysyvyyteen ja sanaston mahdolliseen uudelleen oppimiseen. Kuntoutukseen valitut kuvat otettiin tutkimushenkilön kotoa, jonka yhteydessä tutkimushenkilö luokitteli kuvat joko tutuiksi tai vähemmän tutuiksi niiden tärkeyden, visuaalisen yleisyyden sekä käyttömäärän perusteella. Sanaluokiksi valittiin substantiivit ja verbit. Valitut 120 kuvaa jaettiin harjoittelemattomaan ja harjoiteltuun sanastoon, joiden eroavaisuuksia nimeämisessä tarkasteltiin toiston ja tuttuuden kautta. Toistamisella havaittiin positiivinen yhteys tutkimushenkilön suoriutumiseen nimeämisessä. Oikein nimettyjen sanojen määrä lähti kasvuun jo terapiajakson toisella viikolla. Harjoittelemattoman ja harjoitellun sanaston välillä oli eroja tutkittavan nimetessä harjoiteltuja sanoja paremmin. Sanojen tuttuuseroilla ei ollut tilastollista merkitsevyyttä nimeämiseen kummankaan sanaluokan kohdalla. Tulokset olivat kuitenkin suuntaa antavia tutumpien sanojen positiiviseen vaikutukseen, sillä tutkimushenkilö nimesi prosentuaalisesti enemmän oikein tutumpia kuin vähemmän tuttuja sanoja. Toiston havaittiin olevan tilastollisesti merkitsevä tekijä sanaston pysyvyydessä, kun taas tuttuuden merkitys pysyvyyden ennustajana oli heikko. Toistamisen määrä olisi hyvä huomioida kuntoutusjaksoa mietittäessä. Sanojen tuttuusasteen huomioiminen kuvavalinnassa yhdessä toistamisen kanssa voisi hyödyttää kuntoutujaa, mutta sen ylläpitävää hyötyä sekä motivoivuusastetta tulisi tarkastella kriittisesti.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella palvelukodin asukkaiden kommunikoinnin ja nielemisen vaikeuksien yleisyyttä, taustatekijöitä sekä ilmenemismuotoja. Lisäksi kartoitettiin asukkaiden saamien puheterapiapalveluiden yleisyyttä. Tutkimus toteutettiin Porin Palvelutalo Ruskahovissa kartoitustutkimuksena. Tutkimukseen osallistui 86 palvelutalon asukasta. Kerrosten hoitajat valitsivat tutkimukseen osallistuvat asukkaat erillisen ohjeistuksen avulla, jossa olivat tutkijan määrittelemät valintakriteerit. Asukas otettiin mukaan tutkimukseen, jos hänellä oli diagnosoitu esimerkiksi muistisairaus, aivoverenkiertohäiriö, afasia, kuulovamma, aivovamma, Parkinsonin tauti tai psykiatrisista sairauksista esimerkiksi masennus tai skitsofrenia. Lisäksi tutkimukseen otettiin mukaan henkilöt, joilla hoitajien arvioiden mukaan esiintyi erilaisia kommunikoinnin tai nielemisen vaikeuksia. Tämän jälkeen tutkija keräsi tietoja hoitajien valitsemien asukkaiden potilastiedoista erillisen tiedonkeruulomakkeen avulla. Tuloksista voidaan todeta sekä kommunikointivaikeuksien (94 %) että nielemisvaikeuksien (noin 50 %) olevan hyvin yleisiä palvelukodin asukkailla. Ongelmia puheen ymmärtämisessä esiintyi noin 80 %:lla ja puheentuoton vaikeuksia 93 %:lla asukkaista. Puheen ymmärtämisessä eniten vaikeuksia ilmeni monimutkaisten ohjeiden ymmärtämisessä, kun taas puheen tuottamisen vaikeudet ilmenivät useimmiten sananlöytämisvaikeuksina, toisteluna, automatisoituneiden ilmausten käyttönä ja sekavina puheina. Vain yksi asukkaista ei pystynyt kommunikoimaan puheen avulla. Todettu nielemisvaikeus oli hieman yli 25 %:lla asukkaista, kun taas jonkinasteisesta nielemisvaikeudesta kertovia oireita oli vajaalla 50 %:lla. Näitä nielemisvaikeuksista kertovia oireita olivat aspirointi, ruokailun yhteydessä esiintyvä yskiminen, vaikeudet lääkkeiden ottamisessa, vaikeudet ruokailun aloittamisessa sekä ohjeistuksen tai avun tarve ruokailussa tai nielemisprosessissa. Nielemisvaikeuksista kertovia toistuvia keuhkokuumeita oli ollut neljällä asukkaalla. Palvelukodin asukkaista noin 90 %:lla oli diagnosoitu jonkinasteinen muistisairaus. Muistisairaus oli yleisin aineistossa esille tulleista sairauksista. Muita yleisiä sairauksia olivat masennus (32 %), aivoverenkiertohäiriö (28 %) ja kuuloviat (23 %). Tulosten mukaan puheterapeutti ei ollut käynyt palvelukodissa yhdenkään asukkaan luona. Vain neljän asukkaan tiedoissa oli maininta puheterapeutin arvioinnista tai kuntoutuksesta. Tulokset viittaavat kommunikoinnin ja nielemisen vaikeuksien olevan yleisiä palvelukodissa asuvilla ikääntyneillä henkilöillä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta puheterapiapalveluita olevan liian vähän tarjolla palvelukodin asukkaille. Tulokset kommunikoinnin ja nielemisvaikeuksien yleisyydestä sekä puheterapiapalveluiden riittämättömyydestä ovat suurilta osin yhteneviä aiempien tutkimusten kanssa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella ja kuvata palvelutalossa asuvien muistisairaiden ihmisten vuorovaikutuksen muuttumista viiden viikon muistelutikun käyttämisen aikana yhdessä heidän omaistensa ja hoitajiensa kanssa. Toisena tavoitteena oli kartoittaa muistelutikun mahdollisuutta vuorovaikutusta tukevana menetelmänä. Muistelutikku on muisteluterapiaan perustuva digitaalinen apuväline, jonka vaikutuksia vuorovaikutuksen eri osa-alueille ei ole aikaisemmin tutkittu. Tarkastelen tässä tutkielmassani, miten muistelutikku vaikuttaa muistisairaiden ihmisten verbaalisen ja nonverbaalisen vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Lisäksi tarkastelen, miten muistelutikku toimii vuorovaikutusta tukevana menetelmänä. Pyrin tekemään johtopäätöksiä muistelutikun soveltumisesta muistisairaiden ihmisten heikkenevän vuorovaikutuksen aktivoimiseen, tukemiseen ja kuntouttamiseen. Tähän tutkimukseen osallistui kaksi tehostetussa palvelutalossa asuvaa keskivaikeaa Alzheimerin tautia sairastavaa henkilöä sekä kaksi heidän omaistaan ja kaksi hoitohenkilökunnan jäsentä. Tutkittavien muistisairaiden ihmisten keski-ikä oli 77,8 vuotta. Tutkimusaineisto koostui kahden arviointikerran tuloksista sekä hoitajien tekemistä muistiinpanoista. Tutkimus toteutettiin kaksivaiheisesti alkuarvioinnilla ja loppuarvioinnilla. Arviointi toteutettiin CETI- ja AKE-mittareilla, jotka omaiset ja hoitajat täyttivät tutkimuksen alussa ja lopussa. Tutkimuksen lopussa omaiset ja hoitajat osallistuivat lisäksi haastatteluun, joka toteutettiin puolistrukturoituna teemahaastatteluna. Kerätty aineisto analysoitiin käyttämällä systemaattista aineistolähtöistä teemahaastattelun analyysia. Tulokset esitettiin taulukoiden ja haastatteluiden katkelmien avulla. Tutkimuksessa hoitajan tekemien CETI-arvioinnin ja haastatteluiden tulosten perusteella voidaan päätellä, että muistelutikku vaikutti positiivisesti yhden tutkittavan verbaalisen ja nonverbaalisen vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Tutkimus osoitti, että muistelutikku voi toimia muistisairaiden ihmisten vuorovaikutusta aktivoivana ja lisäävänä välineenä, mikäli sitä käytetään säännöllisesti. Muistelutikku koettiin pääasiassa mieluisana kokemuksena ja konkreettisena välineenä, joka on helposti lähelle saatavissa. Hoitajien haastatteluiden mukaan muistelutikku auttoi vuorovaikutuksen tukemisessa ja etenkin muistisairaan ihmisen tuntemisessa paremmin. Muistelutikku voi auttaa hoitohenkilökuntaa näkemään muistisairauden takana olevan yksilöllisen ihmisen. Tämän työn havainnot olivat pääosin samansuuntaisia kuin aikaisemmassa kirjallisuudessa raportoidut tulokset. Tutkimuksen tulosten avulla ei voitu kuitenkaan tehdä yhteneviä johtopäätöksiä muistelutikun merkittävistä positiivista vaikutuksista muistisairaiden ihmisten vuorovaikutuksen muuttumiseen tai vuorovaikutuksen tukemiseen etenkään omaisten kanssa. Suurempi otoskoko ja pidempi tutkimusjakso voisivat antaa tarkempaa tieteellistä tutkimusnäyttöä muistelutikun vaikutuksista muistisairaiden ihmisten vuorovaikutuksen osa-alueisiin. Tulevaisuudessa muistisairaiden ihmisten vuorovaikutuksen tukemisesta ja toimivista menetelmistä olisi tärkeää saada laajempaa tieteellistä tutkimusta, jotta muistisairaiden ihmisten puheterapeuttiset käytänteet kehittyisivät ja muistisairaiden ihmisten vuorovaikutusta pystyttäisi tukemaan parhain päin sairauden edetessä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten subtalaamisen tumakkeen stimulaatio vaikuttaa Parkinsonin tautia sairastavien äänen voimakkuuteen, intonaatioon, äänenlaatuun, artikulaatioon, puhenopeuteen sekä puhunnoksen pituuteen. Lisänäkökulma tutkimukseen oli myös tarkastella elektrodien sijaintien yhteyttä STN-stimulaation vaikutukseen. Tutkimukseen osallistui yhdeksän Parkinson-potilasta, jotka olivat käyneet subtalaamisen tumakkeen stimulaatioleikkauksessa (STN-DBS) vuonna 2015. Näistä kahdeksan tutkittavan (n = 8) tulokset sisällytettiin tähän tutkimukseen. Tutkittavilta äänitettiin pitkää vokaaliääntöä (fonaatiota), luentaa (sanat ja teksti) sekä spontaanipuhetta. Aineistonkeruu toteutettiin samoilla tutkittavilla asetelmassa: stim-on (stimulaatio aktiivinen) ja stim-off (stimulaatio kytkettynä pois päältä). Aineiston akustinen analysointi toteutettiin Praat-ohjelmalla. Lisäksi tutkittavilta kerättiin itsearvioinnit ennen tutkimusta (VHI) ja heti tutkimusasetelmien jälkeen (äänioire-lomake). Tässä tutkimuksessa STN-stimulaatiolla saavutettiin ryhmätasolla tilastollisesti merkitsevä kasvu tutkittavien puheen keskiarvoisessa perustaajuudessa stim-on -tilassa verrattuna stim-off -tilaan. Lisäksi stimulaatio kasvatti tilastollisesti merkitsevästi puhenopeutta tutkittavilla, joilla oli tutkimushetkellä stimulaation rinnalla Parkinson-lääkitys. Ainoastaan puhunnoksen pituuden tuloksissa havaittiin sukupuolella olevan merkitystä stimulaation tilastollisesti merkitsevään puhunnoksen pituutta kasvattavaan vaikutukseen. Muilta osin tutkimustulokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Yksilötasoisen tarkastelun perusteella stimulaatiolla oli vaihtelevia vaikutuksia niin tutkittavien välillä kuin tehtävien välillä. Elektrodien sijaintien yhteys positiivisiin tai negatiivisiin STN-stimulaation vaikutuksiin vaihtelivat tutkittavilla tehtävien välillä, paitsi kahdella tutkittavalla positiiviset vaikutukset olivat johdonmukaisia. Tutkimuksesta saadut tulokset olivat yhdenmukaisia aikaisemmin julkaistujen tutkimusten kanssa tulosten vaihtelevuuden ja ristiriitaisuuksien vuoksi. Tulosten perusteella STN-stimulaatiolla näyttäisi olevan enemmissä määrin myönteinen vaikutus tai ei laisinkaan vaikutusta tutkittavien ääneen ja erityisesti puheeseen. Negatiiviset vaikutukset ilmenivät eniten äänenlaadussa. Tutkimustuloksia voidaan pitää suuntaa antavina pienen otoskoon (n = 8) vuoksi. Yksilöllisten tekijöiden, kuten kielellisten taitojen, henkilökohtaisen historian sekä elektrodien sijainnin subtalaamisessa tumakkeessa, merkitys tutkimustuloksiin jää kaipaamaan jatkotutkimusta. Aihetta olisi hyvä tutkia lisäksi suuremmalla tutkittavajoukolla verrattaen terveeseen joukkoon ennen STN-leikkausta ja leikkauksen jälkeen.

Puheterapia on lääkinnällistä kuntoutusta, jota voidaan toteuttaa paitsi kasvokkain, myös etäpuheterapiana (EPT) etäteknologian välityksellä. Tässä pro gradu -tutkielmassa haastateltiin puheterapeutteja heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan alle kouluikäisten lasten EPT:an liittyen. Tutkimuksessa pyrittiin tunnistamaan keskeisiä tekijöitä alle kouluikäisten lasten EPT:n kehittämiseksi ja jatkotutkimuksen suuntaamiseksi tavalla, jossa huomioidaan sitä toteuttavien puheterapeuttien näkökulma. Aineisto perustui kuuteen puolistrukturoituun haastatteluun, jotka nauhoitettiin ja litteroitiin sekä analysoitiin temaattisella analyysilla. Havaitut teemat jaettiin alle kouluikäisten lasten EPT:n vahvuuksiin ja haasteisiin sekä sen kehitystä edistäviin tekijöihin. Kahdeksan vahvuuksiin liittyvää teemaa olivat ’EPT myönteisenä kokemuksena’, ’etäavustaja’, ’tekniikka’, ’soveltuvuus’, ’terapiasuhde’, ’lapsi osallistujana’, ’saatavuus’ ja ’vähäinen autoilun tarve’. Kolme haasteisiin liittyvää teemaa puolestaan olivat ’soveltuvuuden haasteet’, ’tekniset haasteet’ ja ’ennakkoluulot’. Kolme EPT:n kehitystä edistäviin tekijöihin liittyvää teemaa olivat ’tieto ja osaaminen’, ’kokeileminen’ sekä ’materiaalit’. Tulosten perusteella on tärkeää, että EPT:n toteutukseen on saatavilla riittävät tekniset resurssit, kuten luotettava verkkoyhteys ja tarpeita vastaavat ohjelmat. Näillä voi olla merkitystä eri osapuolten tyytyväisyyden sekä kuntoutuksen laadun kannalta. Vanhemman osallistuminen etäavustajan roolissa voi olla EPT:n erityinen vahvuus, ja EPT voikin sopia hyvin ohjaukselliseen kuntoutukseen, jossa vanhemman rooli korostuu. Puheterapeutit sekä heidän asiakkaansa ja yhteistyökumppaninsa tarvitsevat koulutusta EPT:an liittyen. Soveltuvuudesta eri ikäryhmille tarvitaan lisää tietoa. Lapsen ikä ei puheterapeuttien ajatusten ja kokemusten perusteella liene este EPT:lle, mutta se tulee huomioida toteutustavassa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia mielentilailmausten kehittymistä 4–8-vuotiaiden tyypillisesti kehittyvien lasten kerronnassa mielentilailmausten kokonaismäärän sekä mielentilailmausluokkien (kognitiiviset ja emotionaaliset ilmaukset) suhteen tarkasteltuna. Mielentilailmaukset ovat sanoja, jotka viittaavat kertomuksen henkilöiden ajatuksiin, aikomuksiin, haluihin, uskomuksiin ja tunteisiin. Lisäksi tarkasteltiin, eroaako mielentilailmausten käyttö tyttöjen ja poikien välillä. Tutkittavina oli 172 tyypillisesti kehittynyttä 4;1–8;10-vuotiasta lasta, 86 tyttöä ja 86 poikaa. Tutkittavat olivat osa FT Leena Mäkisen väitöskirja-aineistoa. Tutkimusaineisto koostui lasten tekstittömän kuvakirjan, Kissatarinan (Mäkinen, 2014) pohjalta luomista suullisista kertomuksista. Tulosten analysoinnissa käytettiin sijainti- ja hajontalukuja sekä boxplot-kuvioita. Ikäryhmien välisessä vertailussa käytettiin Kruskal-Wallisin testiä ja sukupuolten välisiä eroja tarkasteltiin Mann-Whitneyn U-testillä. Tulokset osoittivat, että mielentilailmausten määrä kasvoi tilastollisesti merkitsevästi iän myötä. Lisäksi sekä kognitiivisten että emotionaalisten ilmausten määrä kasvoi iän myötä. Yksilöllinen vaihtelu mielentilailmausten käytössä oli kuitenkin suurta. Lapset käyttivät kertomuksissaan enemmän kognitiivisia kuin emotionaalisia ilmauksia. Tytöt käyttivät enemmän mielentilailmauksia kuin pojat niin mielentilailmausten kokonaismäärän suhteen tarkasteltuna kuin mielentilailmausluokkia tarkastellessa. Mielentilailmausten kehittymistä fiktiivisissä kertomuksissa on tutkittu vielä melko vähän, mutta tulokset ovat pääosin yhteneviä aiempien tutkimusten kanssa. Poikkeavat tulokset voivat selittyä erilaisilla analyysikriteereillä, sillä mielentilailmauksista käytetään vaihtelevia määritelmiä. Mielentilailmausten käytön merkitystä mielen teorian taidoissa olisi syytä tarkastella jatkossa, sillä vielä on epäselvää, voidaanko mielentilailmausten käytön perusteella tehdä todellisuudessa päätelmiä mielen teorian taidoista.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia 8-vuotiaiden kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden 2.-luokkalaisten lasten morfologisia taitoja ja luetun ymmärtämistä sekä sitä, ilmeneekö näissä taidoissa eroja tyttöjen ja poikien välillä. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, onko morfologisten taitojen ja luetun ymmärtämisen välillä yhteyttä. Tutkimukseen osallistui 15 Limingan kunnan peruskoulun 2.-luokkalaista lasta. Tutkittavista kahdeksan oli tyttöjä ja seitsemän poikia. Tutkittavien ikä vaihteli 8;4 ja 8;11 vuoden välillä iän keski-arvon ollessa 8;7 vuotta. Tutkimusmenetelminä käytettiin CELF-5-testin sanarakenteen ja luetun ymmärtämisen osatestejä (Wiig, Semel & Secord, 2013). Saatujen tulosten tilastollisessa analysoinnissa tarkasteltiin sijainti- ja hajontalukuja. Tyttöjen ja poikien taitojen välisten erojen vertailuun käytettiin Mann Withney U -testiä ja morfologisten taitojen ja luetun ymmärtämisen välisen yhteyden selvittämiseen Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa. Tutkimuksessa saadut tulokset osoittivat, että 8-vuotiaiden 2.-luokkalaisten lasten morfologiset taidot ovat varsin hyvät, lukuun ottamatta passiivimuodon tietoisen muokkaamisen taitoja. Luetun ymmärtämisen osalta tekstin yksityiskohdat hallitaan hyvin, mutta päätelmien teossa on vielä puutteita. Tyttöjen ja poikien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa morfologisissa taidoissa eikä luetun ymmärtämisessä. Koko aineistosta analysoidut tulokset osoittivat, että morfologisten taitojen ja luetun ymmärtämisen välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Sen sijaan tulokset osoittivat tilastollisesti erittäin merkitsevän positiivisen erittäin korkean korrelaation, kun aineiston tarkastelu tehtiin ilman kahta poikkeavaa havaintoa. Tutkimustulosten perusteella 8-vuotiaiden 2.-luokkalaisten lasten morfologisten taitojen ja luetun ymmärtämisen välillä näyttäisi olevan selkeä yhteys. Pienestä otoskoosta johtuen tuloksiin tulee kuitenkin suhtautua varauksella. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaankin pitää lähinnä alustavina ja suuntaa-antavina. Suomalaislasten osalta tutkimustietoa morfologisten taitojen ja luetun ymmärtämisen välisestä suhteesta tarvittaisiinkin ehdottomasti lisää, jotta tietämys aiheesta lisääntyisi ja lukemisen arviointi ja kuntoutus voitaisiin kohdentaa entistä paremmin kaikkiin vaikuttaviin tekijöihin.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella varhaisen sosioemotionaalisen kehityksen jatkumollisuutta sekä sen yhteyttä ymmärtävän ja tuottavan sanaston kehitykseen. Tutkielmassa tarkasteltiin sosioemotionaalista kehitystä 18 kuukauden ja 30 kuukauden ikäpisteissä. Lisäksi tarkasteltiin sosioemotionaalisen kehityksen yhteyttä sanaston kehitykseen 30 kuukauden ja 36 kuukauden ikäpisteissä. Tutkimukseen osallistui 30 lasta. Sosioemotionaalisen kehityksen arviointiin käytettiin 18 ja 30 kuukauden iässä BITSEA-kyselylomaketta, jonka vanhemmat täyttivät. Sanastoa arvioitiin 30 kuukauden iässä MCDI-kyselylomakkeen avulla ja myös tämä oli vanhempien täyttämä. Lisäksi sanastoa arvioitiin ymmärtävän ja tuottavan kuvasanavaraston testeillä 30 ja 36 kuukauden ikäpisteissä. Tuloksista voidaan todeta, että 18 kuukauden iässä mitatut eksternalisoivat ongelmapisteet sekä sosiaalisen kompetenssin pisteet ovat positiivisesti yhteydessä samoihin pisteisiin 30 kuukauden iässä. Internalisoivilla, itsesäätelyn tai kokonaisongelmapisteillä yhteyttä ei havaittu. Eksternalisoivat ongelmat 18 kuukauden iässä olivat negatiivisesti yhteydessä sanaston kokoon 30 kuukauden iässä. Myös 18 kuukauden kokonaisongelmapisteiden ja MCDI-kyselylomakkeen avulla mitatun sanaston koon välillä löydettiin tilastollisesti merkitsevä, negatiivinen yhteys. Sosiaalisen kompetenssin pisteet 18 kuukauden iässä olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä sanaston kokoon ja tuottavaan sanastoon 30 kuukauden iässä. Yhteys oli positiivinen. Internalisoivilla tai itsesäätelyn pisteillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Eksternalisoivat ongelmapisteet 30 kuukauden iässä olivat myös negatiivisesti yhteydessä tuottavaan sanastoon sekä 30 että 36 kuukauden iässä. Samoin sosiaalisen kompetenssin pisteet 30 kuukauden iässä olivat yhteydessä sanaston kokoon, tuottavaan ja ymmärtävään sanastoon samassa ikäpisteessä, mutta yhteys oli positiivinen. Sosiaalisen kompetenssin pisteillä oli yhteys 36 kuukauden iässä mitattuun tuottavaan sanastoon. Myöskään tässä vaiheessa internalisoivilla tai itsesäätelyn pisteillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä sanastoa mittaaviin muuttujiin. Tulokset viittaavat siihen, että sosioemotionaalinen kehitys on jatkumollista ja se on yhteydessä sanaston kehitykseen. Tuloksista voidaan havaita niin kehityksen riskitekijöitä (eksternalisoivat ongelmat) kuin suojaaviakin tekijöitä (sosiaalinen kompetenssi), joita tulee huomioida puheterapeutinkin työssä. Tulokset ovat osittain sekä yhteneviä että eroavia aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella kommunikointitaitoja 9–12-vuotiailla lapsilla, joilla on diagnosoitu kielellinen erityisvaikeus. Lasten kommunikointitaitoja tarkasteltiin vanhempien arvioon perustuvan Children’s Communication Checklist-2 -seulontamenetelmän (CCC-2) avulla ja verrattiin kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden lasten taitoihin. Tutkimukseen osallistui 12 kielellinen erityisvaikeus -diagnoosin saanutta lasta ja heille valittiin CCC-2:n normituksen yhteydestä kerätystä aineistosta iän, sukupuolen, äidin koulutustaustan sekä lomakkeen täyttäjän suhteen kaltaistetut parit. Tutkimukseen osallistuneiden lasten iät vaihtelivat välillä 9;0–12;8 vuotta. Tässä tutkimuksessa kielellinen erityisvaikeus -diagnoosin saaneilla lapsilla oli vielä 9–12-vuotiaana tilastollisesti merkitsevästi heikommat kommunikoinnin taidot verrattuna kielellisesti tyypillisesti kehittyneisiin lapsiin. Vain kahdella tutkimukseen osallistuneella lapsella kommunikoinnin taidot olivat kuitenkin niin heikot, että heillä voitiin CCC-2-menetelmän perusteella tulkita olevan kliinisesti merkittäviä kommunikoinnin vaikeuksia. Kielellinen erityisvaikeus -diagnoosin saaneet lapset erosivat tyypillisesti kehittyneistä lapsista tilastollisesti merkitsevästi puheen ja kielen taidoissa eli osioissa, jotka tarkastelevat kielen rakenteellista hallintaa, sanastoa ja keskustelutaitoja. Myös pragmatiikan taitoja eli kielen käytön hallintaa tarkastelevista osioista kielellinen erityisvaikeus -diagnoosin saaneet lapset suoriutuivat tyypillisesti kehittyneitä lapsia heikommin, mutta ryhmien välinen ero ei aivan yltänyt tilastolliseen merkitsevyyteen asti. CCC-2-menetelmän eri osa-alueista ainoastaan koherenssi erosi ryhmien välillä tilastollisesti merkitsevästi. Vaikeudet koherenssissa tulevat ilmi esimerkiksi siten, että lapsi ei tee keskustelukumppanilleen selväksi, kenestä tai mistä asiasta hän puhuu. Lapsen kertoessa myös tapahtumien järjestys saattaa sekoittua ja aikamuodot vaihtua, joten kuulijan on vaikea saada selkoa, mistä asiasta lapsi puhuu. Kielen rakenteellisen hallinnan ongelmat johtavatkin usein ongelmiin myös koherenssissa. Tutkimustulokset olivat yhdenmukaisia aiempien tutkimusten kanssa, joissa kielelliseen erityisvaikeuteen liittyvien ongelmien on havaittu painottuvan kielen rakenteelliseen hallintaan. Yksilöllinen vaihtelu lasten kommunikointitaidoissa oli kuitenkin suurta, mikä on todettu myös aiemmissa kielellistä erityisvaikeutta käsitelleissä tutkimuksissa. Tuloksia tulkitessa täytyy huomioida, että CCC-2 on seulontamenetelmä, joka on kehitetty erottelemaan lapset, joilla on kommunikointivaikeuksia. CCC-2:n avulla voidaan karkeasti tunnistaa tuen tarpeessa olevat lapset, ja ohjata heidät tarvittaviin jatkotutkimuksiin.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa alle kouluikäisten kielihäiriöisten lasten kuntoutuksen käytäntöjä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) alueella. Kuntoutuskäytännöt käsittivät tutkimuksessani kuntoutusjärjestelyt, kuntoutuksen tavoitteet, sisällön ja toteutuksen sekä lähiympäristön kanssa tehtävän yhteistyön. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Kyselylomake, jota käytin tutkimuksessani, on työstetty laajan SLI-tutkimuksen (Helsingin pitkittäinen SLI-tutkimus, HelSLI, http://tiny.cc/helsliFI) puitteissa ja kyselylomakkeet ovat täyttäneet HUS:n alueen puheterapeutit. Kyselylomakkeita valikoitui tutkimukseeni 43. Valittujen kyselylomakkeiden valintakriteerit olivat kielihäiriön kliinisen diagnoosin lisäksi seuraavat: tutkimukseen osallistuvan lapsen tuli olla yksikielisestä perheestä ja kyseessä tuli olla kuntoutusjakso, eikä esimerkiksi tutkimusjakso. Tulokset osoittivat, että tavallisin tapa toteuttaa puheterapiaa on kertaviikkoisesti ja 45 minuuttia kerrallaan. Kielihäiriöiset lapset saivat yksilökuntoutuskertoja keskimäärin 19,8 tutkimusjaksoa edeltävän vuoden aikana. Kuntoutus toteutui pääsääntöisesti terveyskeskuksessa puheterapeutin vastaanotolla. Lasten kuntoutus sisälsi useimmiten useamman päätavoitteen ja tavoitteiden toteutumista seurattiin tyypillisimmin havainnoimalla lasta terapiatilanteessa sekä keskustelemalla lapsen tilanteesta vanhempien kanssa. Suurimmalla osalla jaksolle asetetut tavoitteet toteutuivat ja tavoitteet oli suhteutettu hyvin terapiamäärään- ja tiheyteen. Terapiakerran aikana harjoiteltiin tavallisimmin 1−3 harjoitusta ja tehdyillä harjoituksilla tähdättiin yleensä useampaan eri tavoitteeseen. Kielen eri osa-alueita kuntoutettiin monipuolisesti ja eri keinoin. Lisäksi AAC-menetelmät olivat suosittuja kielihäiriöisten lasten kuntoutuksessa. Yhteistyö vanhempien kanssa oli tavallisempaa kuin yhteistyö kasvatushenkilöstön kanssa. Tutkimukseni antaa puheterapeuteille tärkeää tietoa kielihäiriöisten lasten tämänhetkisistä kuntoutuskäytännöistä Suomessa. Aihetta on tutkittu maailmanlaajuisesti hyvin vähän, joten jatkotutkimus aiheesta on tarpeen.