Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoitus oli selvittää 5-vuotiaiden normaalikuuloisten, tyypillisesti kehittyneiden lasten kykyä tunnistaa sanoja hälyssä. Tutkielma on osa valtakunnallista hanketta Lasten puheen havaitseminen ja puheen ja kielen kehitys yhden/kahden sisäkorvaistutteen tai kahden kuulokojeen avulla. Hankkeen yhtenä tavoitteena on kehittää lasten puheen tunnistamista hälyssä arvioivia menetelmiä. Tutkimuksen koehenkilöt (N = 24) olivat 5-vuotiaita, tyypillisesti kehittyviä, normaalikuuloisia lapsia Oulun alueen päiväkodeista. Tutkimuksessa vertailtiin kahta, testisanoiltaan erilaista hälysanatestiä. Toisessa testissä sanat olivat yksi-, kaksi- ja kolmetavuisia sanoja, poimittuna professori Maarit Silvénin ja professori Sari Kunnarin keräämästä lasten puhekorpuksesta (lapsille suunnatut sanat). Toisen testin sanat olivat dosentti Tapani Jauhiaisen kokoama sanalista suomenkielisistä kaksitavuisista sanoista (aikuisille suunnatut sanat). Testeissä määriteltiin hälypuhekynnys, eli keskimääräinen häiriöetäisyys, jolla lapsi tunnistaa soitetuista sanoista 50 %. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös oikein tunnistettujen sanojen suhteellisia osuuksia ja vastaustyyppejä eri häiriöetäisyyksillä. Lisäksi sanojen tunnistamista verrattiin ymmärtävän sanavaraston tasoon, jota arvioitiin reseptiivisellä kuvasanavarastotestillä. Tutkimus osoitti 5-vuotiaiden lasten tunnistavan puolet sanoista keskimäärin -4,7 dB SPL häiriöetäisyydellä. Lapsille suunnattujen ja aikuisille suunnattujen sanojen tunnistamisen välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Sanojen tunnistaminen vaikeutui huomattavasti häiriöetäisyyden laskiessa -2 desibelistä -10 desibeliin. Aikuisille suunnattujen sanojen tunnistamisessa vastauksissa oli hieman enemmän merkityksettömiä sanoja kuin lapsille suunnattujen sanojen tunnistamisessa vastaavalla häiriöetäisyydellä. Tutkimuksen mukaan ymmärtävän sanavaraston taso ei ollut yhteydessä kykyyn tunnistaa sanoja hälyssä. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että häiriöetäisyydellä -4,7 dB SPL 5-vuotiaat normaalikuuloiset, tyypillisesti kehittyvät lapset saavat kuulemistaan sanoista noin puolet selvää. Tulosta ei voi kuitenkaan suoraan verrata luonnollisiin kuuntelutilanteisiin, koska normaalitilanteissa esimerkiksi lauseyhteydellä on vaikutusta puheen tunnistamiseen. Koska ymmärtävän sanavaraston taso ei tutkimuksen mukaan ollut yhteydessä sanojen tunnistamiseen hälyssä, on sanojen tunnistamisen taustalla oletettavasti merkittävässä roolissa muita kielellisiä prosesseja, kuten esimerkiksi työmuistin fonologisen silmukan tehokkuus ja sen myötä epäsanantoistotaidot.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia kaksivuotiaiden kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden lasten ymmärtävän ja tuottavan sanaston tasoa. Tutkimus toteutettiin osana Cost Action IS804 Language Impairment in a Multilingual Society: Linguistic Patterns and the Road to Assessment -tutkimushanketta. Tutkimukseen osallistui 22 kaksivuotiasta lasta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin hankkeessa kehitettyä kuvasanavarastotestiä (Haman, Luniewska & Pomiechowska, painossa; Kunnari, 2012). Kuvasanavarastotesti koostui ymmärtävää ja tuottavaa sanastoa mittaavista osioista, jotka oli jaettu edelleen substantiivien ja verbien osioihin. Pisteytyksessä noudatettiin testin ohjeistusta. Sanaston tasoa arvioitiin sekä kokonaisuutena että ymmärtävän ja tuottavan sanaston osioita erikseen. Lisäksi tarkasteltiin substantiivien ja verbien hallinnan tasoa. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös vanhempien koulutustason ja lapsen sanaston tason välistä yhteyttä. Tulokset osoittivat, että kaksivuotiaiden lasten sanaston taso oli vielä yksilöllisesti vaihtelevaa. Lasten ymmärtävän sanaston hallinta oli varmempaa kuin tuottavan sanaston hallinta. Sen lisäksi substantiivien hallinta oli verbien hallintaa varmempaa niin ymmärtävän kuin tuottavan sanaston osioissa. Tuloksista havaittiin, että 2;0–2;3 ja 2;8–2;11 ikäisten välillä oli tilastollisesti merkitsevä ero sekä ymmärtävän sanaston tasossa kokonaisuudessaan että verbien ymmärtämisen tasossa. Lapsen sanaston tason ja vanhempien koulutustason välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että kaksivuotiaana ymmärtävän ja tuottavan sanaston tason välillä on eroa. Myös sanaston koostumuksessa on eroa ja lapset hallitsevat substantiiveja paremmin kuin verbejä. Lisäksi voidaan todeta iän vaikuttavan lapsen suoriutumiseen kuvasanavarastotestistä. Tämän tutkimuksen tuloksista saadaan tietoa siitä, miten suomalaiset kaksivuotiaat lapset keskimäärin suoriutuvat tutkimuksessa käytetystä kuvasanavarastotestistä. Tutkimusaineiston pienen koon vuoksi tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina.

Tämän pro-gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella otsalohkovaurion saaneiden henkilöiden kykyä tunnistaa etikettivirhe. Tutkimuksessa henkilöt tulkitsivat sosiaalisia tilanteita, joissa tuli tehdä päätelmiä toisen tiedoista, ajatuksista ja tunteista. Vastaavaa aiempaa suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole tullut vastaani. Tutkimukseen osallistui kahdeksan aivovaurion saanutta henkilöä, joista viidellä oli kuvantamismenetelmällä todettu aivovamma ja kolmella aivoverenkiertohäiriö otsalohkossa. Verrokkiryhmässä oli yhtä monta iältään, sukupuoleltaan ja koulutukseltaan heitä vastaavaa henkilöä. Tutkittavat olivat 22–59-vuotiaita. Tutkimusmenetelmänä käytettiin Etikettivirheen tunnistamistestiä, jolla tarkastellaan henkilön kykyä tunnistaa tarinoista etikettivirhe eli tarinan henkilön sanoma tilanteeseen sopimaton kommentti. Lisäksi tutkittavan tuli ymmärtää tilanteeseen johtaneet syyt ja henkilöiden tunteet sekä huomata etikettivirheen olleen tahaton. Tulokset osoittivat, että otsalohkovaurion saaneilla henkilöillä oli vaikeuksia tulkita sosiaalisia tilanteita oikein. Vaurion saaneet henkilöt suoriutuivat Etikettivirheen tunnistamistestistä merkitsevästi verrokkeja heikoimmin. Tutkimuksessa he pääasiassa tunnistivat, että tarinassa oli sanottu jotain sopimatonta, mutta tulkitsivat tilannetta väärin, esimerkiksi ajattelemalla sopimattoman kommentin tahalliseksi. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin iän ja vauriosta kuluneen ajan yhteyttä tuloksiin. Vauriosta kuluneella ajalla tai iällä ei havaittu otsalohkovaurion saaneiden ryhmässä yhteyttä etikettivirheen tunnistamiseen. Iällä oli kuitenkin yhteys etikettivirheen tunnistamiseen verrokkiryhmässä, jossa ikä heikensi testissä suoriutumista. Tässä tutkimuksessa saadut tulokset ovat yhteneviä vastaavan ulkomaalaisen tutkimustiedon kanssa. Tulosten perusteella voidaan todeta otsalohkovaurion heikentävän kykyä tulkita sosiaalisesti haastavia tilanteita, joissa tulee tehdä sekä kognitiivisia että tunneperäisiä päätelmiä. Syynä voi olla vaikeus yhdistää kognitiivinen ja tunteiden prosessointiin liittyvä tieto. Tutkimuksen yleistettävyyttä heikentää pienehkö otoskoko ja yksilölliset erot molempien ryhmien sisällä. Tulokset antavat kuitenkin lisätietoa etikettivirheen tunnistamisesta otsalohkovaurion saaneilla henkilöillä ja selittävät omalta osaltaan mahdollisia sosiaalisia ongelmia vaurion jälkeen.

Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten erilaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja voidaan käyttää apuna dementiapotilaiden kommunikoinnin tukemisessa keskustelussa ja potilas-hoitaja-vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tulokset perustuvat kahdeksaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistuun artikkeliin ja näiden pohjalta tehtyyn kirjallisuuskatsaukseen. Tutkimuksissa dementiapotilaat kävivät keskusteluja läheisten, hoitajien tai tutkijoiden kanssa käyttäen apuna erilaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja. Tulokset osoittivat, että puhetta tukevista ja korvaavista kommunikointikeinoista voi olla hyötyä dementiapotilaiden keskustelutaitojen ja vuorovaikutuksen tukemisessa. Keskustelujen aiheeseen liittyvien ilmausten, informatiivisten ilmausten sekä keskustelujen pituus kasvoivat. Kommunikointikeinojen käyttö koettiin pääosin positiiviseksi. Myös kynnys aloittaa keskustelu madaltui ja jaettua tarkkaavaisuutta esiintyi enemmän. Toisaalta keskustelun aiheella, kommunikointikumppanilla ja kommunikointikeinon käyttöön annetulla opastuksella oli vaikutusta vuorovaikutuksen onnistumiseen, ja laitteeseen äänitetty puhe näyttäisi häiritsevän dementiapotilaan keskustelussa suoriutumista. Tutkimuksesta saadut tulokset olivat pääosin samansuuntaisia aiheesta aikaisemmin julkaistujen tutkimusten kanssa. Tulosten perusteella puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja voitaisiin laajemmin käyttää dementiapotilaiden kommunikoinnin tukemiseen ja vuorovaikutuksen sekä muistivaikeuksien helpottamiseen. Ne voivat myös lisätä vuorovaikutuksen laatua ja määrää dementiapotilaan ja hoitajien välillä. Puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytössä tulee kuitenkin ottaa huomioon keskustelukumppanin harjaantuneisuus ja tuttuus, dementiapotilaan kognitiiviset kyvyt ja kiinnostuksen kohteet sekä dementiasairauden etenevä luonne.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella kahden vuoden korjatussa iässä olevien pikkukeskosten morfologian ja syntaksin kehitystasoa verrattuna täysiaikaisiin kontrollilapsiin. Tutkimuksessa selvitettiin lasten kolmen pisimmän ilmaisun keskipituutta ja syntaksia eli erilaisten muotojen ja lauserakenteiden käyttöä. Lisäksi tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ilmaisun keskipituuden ja syntaksin välistä yhteyttä toisiinsa. Tutkimushenkilöiksi valittiin kahdeksan alle 32 raskausviikolla syntynyttä keskoslasta ja kahdeksan täysiaikaisena syntynyttä kontrollilasta. Molemmissa ryhmissä oli neljä poikaa ja neljä tyttöä. Pro gradu -tutkimuksessamme käytetty keskosaineisto koostui keskoslapsista, jotka kuuluivat osaan laajempaa monikeskustutkimusta. Kyseisessä tutkimuksessa selvitettiin keskoslasten tehohoidon vaikuttavuutta eri yliopistosairaaloissa. Tämä pro gradu -tutkimus toteutettiin litteroimalla videoiduista leikkitilanteista lasten tuottamat ilmaisut. Näiden litteraattien pohjalta laskettiin lasten spontaani-ilmaisuista kolmen pisimmän ilmaisun keskiarvot (MLU) ja kerättiin ilmaisuista eri kriteereitä täyttäviä muotoja ja lauserakenteita (IPSyn). Ryhmien välisiä eroja tarkasteltiin tilastollisesti Mann-Whitneyn U-testillä. Ilmaisujen keskipituuden ja syntaksin tason välistä yhteyttä tarkasteltiin Spearmanin korrelaatiokertoimella. Tulokset osoittivat, että pikkukeskosten ja täysiaikaisten lasten välillä ei ollut eroa ilmaisun keskipituudessa eikä syntaktisissa taidoissa. Pikkukeskoset suoriutuivat keskimääräisesti jopa kontrollilapsia hieman paremmin. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Molemmista ryhmistä löytyi kielellisissä taidoissaan sekä hyvin että heikommin kehittyneitä lapsia. Tuloksista ilmeni, että ilmaisun keskipituuden ja syntaktisten taitojen välillä oli vahva yhteys molemmissa ryhmissä. Pikkukeskosilla havaittiin kontrollilapsia enemmän hajontaa ilmaisujen keskipituuden ja syntaksin tason välisessä korrelaatiossa. Syntaksiltaan ja ilmaisun keskipituudeltaan hyvätasoiset pikkukeskoset käyttivät parhaimmillaan 4–5 sanan mittaisia lauseita, jotka olivat rakenteiltaan monipuolisempia kuin heikompitasoisten keskosten ilmaukset. Tämä tutkimus on ensimmäinen näillä menetelmillä ja keskosaineistolla toteutettu tutkimus, joten vertailu aikaisempiin tutkimuksiin ei ole aivan yksiselitteistä. Ainutlaatuisuudessaan tämä tutkimus tuo arvokasta tietoa myös kliiniseen työhön. Aikaisemmissa tutkimuksissa on saatu vaihtelevia tuloksia keskosten kielen kehityksestä. Tässä tutkimuksessa oli suhteellisen pieni aineisto, mutta tulokset kertovat suuntaa antavasti pikkukeskosten kielen kehityksen keskimääräisen hyvästä tasosta ollen linjassa joidenkin aiempien tutkimusten kanssa. Keskosten hyvää suoriutumista voi selittää Suomen laadukas keskoshoito ja vanhempien valistuneisuus keskosuuden riskeistä myöhempään kehitykseen sekä myötävaikuttava aktiivisuus kielen kehityksen tukemisessa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää fonologisen tietoisuuden, työmuistin ja nopean sarjallisen nimeämisen merkitystä lukutaidon kehitykseen lapsilla, joilla on kielellinen erityisvaikeus. Lukutaidon osatekijöinä tarkasteltiin teknisen lukemisen nopeutta ja luetun ymmärtämistä. Tutkielma toteutettiin pitkittäistutkimuksena. Tutkimukseen osallistuneet lapset ovat 5– 6-vuotiaina olleet mukana erikoispuheterapeutti Leena Ervastin tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin kuullun prosessoinnin häiriötä ja sen kuntoutuvuutta kielihäiriöisillä lapsilla. Nyt psykologi Mari Veijola tekee seurantatutkimusta samojen lasten oppimisvalmiuksien, kielellisten taitojen ja lukemisen sekä kirjoittamisen taitojen kehittymisestä 6. luokalla. Tämä pro gradu -tutkielma perustuu näiden edellä mainittujen tutkimusten aineistoihin. Koehenkilöt olivat ensimmäisellä tutkimuskerralla iältään 5;2– 6;9 vuotta. Kuudennella luokalla ikäjakauma oli 12;3–13;5 vuotta. Kaikilla koehenkilöillä oli alle kouluikäisenä diagnosoitu joko puheen tuottamiseen tai puheen ymmärtämiseen painottuva kielellinen erityisvaikeus. Tutkimusmenetelminä fonologisen tietoisuuden tarkasteluun käytettiin kahta fonologisen tietoisuuden tehtävätyyppiä (NEPSY, Fonologinen prosessointi; Korkman, Kirk ja Kemp, 1997). Koehenkilöiden työmuistia tutkittiin numerosarjatehtävillä (WISC-III, Numerosarjat: Wechsler, 1991) ja nopeaa sarjallista nimeämistä Nopean sarjallisen nimeämisen testin värien ja esineiden tehtäväosuuksilla (Ahonen, Tuovinen & Leppäsaari, 1999). Teknisen lukemisen nopeutta tarkasteltiin Jyväskylän yliopiston standardoimattomalla epäsanatekstin lukemisen tehtävällä ja luetun ymmärtämistä Lukilasse-testin ”Säppi”-tehtävällä (Häyrinen, Serenius-Sirve & Korkman, 1999). Tutkimus osoitti, että fonologinen tietoisuus, työmuisti ja nopea sarjallinen nimeäminen eivät merkittävästi ennusta myöhempää lukutaitoa lapsilla, joilla on kielellinen erityisvaikeus. Tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä ei löytynyt niin teknisen lukemisen nopeuden kuin luetun ymmärtämisenkään suhteen. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että 5–6-vuotiaiden kielellisen erityisvaikeuden diagnoosin saaneiden lasten fonologisen tietoisuuden, työmuistin ja nopean sarjallisen nimeämisen taidot eivät tässä aineistossa ennusta heidän myöhempää lukutaitoaan. Pienen tutkimusaineiston vuoksi tuloksiin tulisi kuitenkin suhtautua varauksella. Tästä huolimatta tutkimus kuitenkin lisäsi tietoa suomenkielisten kielellisen erityisvaikeuden diagnoosin saaneiden lasten lukutaidon kehityksestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, onko 18 kuukauden iässä kartoitetuilla lapseen ja lähiympäristöön liittyvillä taustatekijöillä yhteyttä tuotettujen sanojen määrään, tuottavan sanaston tasoon tai ymmärtävän sanaston tasoon 24 ja 30 kuukauden iässä. Tutkimukseen osallistui 37 suomenkielistä täysiaikaisena syntynyttä lasta. Tutkittavista 21 oli tyttöjä ja 16 poikia. Tutkittavat olivat noin 18 kuukauden ikäisiä tutkimuksen alkaessa. Tutkimusmenetelmiä oli kolme. Vanhemmat täyttivät taustatietolomakkeen lapsen ollessa 18 kuukautta. Lasten tuottamien sanojen määrää arvioitiin 24 ja 30 kuukauden iässä Varhaisen kommunikaation ja kielen kehityksen arviointimenetelmällä (MCDI). Tuottavan ja ymmärtävän sanaston tasoa mitattiin kuvasanavarastotesteillä (EOWPVT–4 ja ROWPVT–4) tutkittavien ollessa 24 ja 30 kuukauden iässä. Tutkimus osoitti, että sukupuoli oli yhteydessä tuotettujen sanojen määrään 24 kuukauden iässä sekä tuottavan ja ymmärtävän sanaston tasoon 24 ja 30 kuukauden iässä. Tytöt saivat korkeampia testipisteitä kuin pojat. Yhden tai useamman korvatulehduksen sairastaminen oli yhteydessä sekä tuottavan että ymmärtävän sanaston tasoon 30 kuukauden iässä, mutta ei vielä 24 kuukauden iässä. Ne lapset, jotka eivät olleet sairastaneet korvatulehduksia, saivat korkeampia testipisteitä kuin korvatulehduksia sairastaneet. Sisarusten lukumäärä oli yhteydessä ainoastaan ymmärtävän sanaston tasoon 30 kuukauden iässä. Mitä enemmän lapsella oli sisaruksia, sitä heikommin hän suoriutui. Lähisukulaisilla esiintyvät kielelliset vaikeudet selittivät suoriutumista ymmärtävän sanaston testissä 24 kuukauden iässä, mutta eivät muissa mittauksissa. Lapsilla, joiden lähisuvussa esiintyi kielellisiä vaikeuksia, oli heikompi ymmärtävän sanaston taso kuin niillä lapsilla, joilla sukurasitetta ei ollut. Sen sijaan sairastettujen korvatulehdusten lukumäärä, esikoisuus, äidin koulutustaso tai isän koulutustaso eivät selittäneet lasten varhaista sanaston kehitystä. Saadut tulokset olivat osittain samansuuntaisia mutta osittain eriäviä aihetta koskevaan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen verrattuna. Pienehköstä otoskoosta johtuen tutkielman tuloksia voidaan pitää vain alustavina ja suuntaa-antavina. Aihetta on syytä tutkia suuremmalla otoskoolla, jotta tuloksia voitaisiin yleistää laajemmin.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää puheterapeuttien viittomien käyttöä, käyttömuotoja, käytön määrää sekä sitä kuinka puheterapeutin oma arvio omista viittomiseen liittyvistä taidoistaan ja motivaationsa käyttää viittomia vaikuttavat viittomien käyttöön puheterapeutin työssä. Tarkoituksena oli kartoittaa asiakasryhmiä, joiden kanssa puheterapeutit käyttävät viittomia, puheterapeuttien viittomien käyttökokemuksia ja työssä koettuja viittomien käytön haasteita. Lisäksi vertailtiin käytyjen viittomakurssien määrien ja eri viittomismuotojen taitojen arvioiden yhteyttä. Tutkimus toteutettiin Webropol-kyselynä verkossa. Tutkimusta varten kehitettiin kyselylomake, joka koostui yhteensä 25:stä kysymyksiä, arviointiasteikkoja ja väittämiä sisältävästä kohdasta. Kysely linkitettiin yhteisöpalvelu Facebookin puheterapeuteille tarkoitettuun suljettuun ryhmään ja siihen vastasi 67 puheterapeuttia. Heistä 66 kertoi käyttävänsä työssään viittomia. Tulokset osoittivat, että suurin osa puheterapeuteista käyttää viittomia työssään päivittäin. Tukiviittomat ovat puheterapeuttien eniten käyttämä viittomisen muoto muiden viittomismuotojen (helponnettujen viittomien, viitotun puheen, taktiiliviittomien ja suomalaisen viittomakielen) jäädessä selvästi vähäisemmälle käytölle. Asiakkaat, joiden kanssa puheterapeutit viittomia työssään käyttävät, ovat useimmiten lapsia. Asiakasryhmiä on paljon ja hyvin monenlaisia. Suurin osa puheterapeuteista kokee hallitsevansa viittomia riittävän hyvin työnsä vaatimuksiin nähden, vaikka taidot muissa kuin tukiviittomien hallinnassa arvioitiinkin heikommiksi. Ne puheterapeutit, jotka kokivat hallitsevansa viittomia riittävän hyvin työnsä vaatimuksiin nähden ja olivat motivoituneita viittomien käyttöön, myös käyttivät niitä työssään useammin. Useimmat puheterapeutit arvioivat ymmärtävänsä ja osaavansa tuottaa kymmeniä viittomia. Puheterapeutit haluavat ja suurin osa myös aikoo opiskella viittomien käyttöä lisää. Syitä viittomien käyttöönotolle ja käytölle on hyvin monenlaisia. Ylivoimaisesti suurimmaksi haasteeksi viittomien käytössä puheterapeutit kokivat asiakkaan lähiympäristön motivoimattomuuden viittomien käyttöön. Useampia viittomakursseja käyneet vastaajat arvioivat viittomataitonsa paremmiksi kuin muut. Tämän tutkielman tulokset ovat samansuuntaisia aiempien aihetta sivuavien tutkimusten kanssa. Tutkimus toi tärkeää tietoa puheterapeuttien viittomien käytöstä, sillä aihetta ei ole tutkittu vielä riittävästi. Jatkossa aihetta olisi hyvä tutkia erilaisella otantatavalla tulosten yleistettävyyden parantamiseksi. Lisäksi viittomien käytön vaikuttavuustutkimusta kaivataan lisää. Tutkimusta puheterapeuttien käytännön toiminnasta, kuten viittomien käytön ohjauksesta asiakkaalle ja lähipiirille, tarvitaan tehokkaimpien viittomien käytön ohjaustapojen selvittämiseksi. Tutkimus viittomia käyttävien asiakkaiden omaisten ja lähipiirin ajatuksista ja asenteista voisi myös auttaa puheterapeutteja viittomien käytön ohjauksen ja lähipiirin motivoinnin tehostamisessa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa ja kuvailla suomalaisten transnaisten kokemuksia äänen feminisaation roolista sukupuolenkorjausprosessissa sekä äänen vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää äänen feminisaation rooli sukupuolenkorjausprosessissa ja verrata sitä prosessin muihin osa-alueisiin. Tutkimuksen toisena tavoitteena oli kartoittaa transnaisten kokemuksia äänen vaikutuksesta jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin, kuten psyykkiseen hyvinvointiin, työhön, vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Tutkimus toteutettiin kaksivaiheisesti postikyselyn sekä puolistrukturoidun haastattelun avulla. Tutkimuksen ensimmäiseen vaiheeseen eli postikyselyyn osallistui yhteensä 11 transnaista, jotka olivat tutkimushetkellä sukupuolenkorjausprosessissa tosielämänkoevaiheessa tai sitä pidemmällä. Aineiston keruuseen käytettiin muun muassa TVQMtF -kyselylomaketta. Tutkimuksen toisessa vaiheessa eli puolistrukturoidussa teemahaastattelussa syvennettiin tietoutta tutkimusaiheeseen liittyen haastattelemalla näistä yhdestätoista tutkittavasta seitsemän henkilöä (N = 11, n = 7). Kerätty aineisto analysoitiin käyttämällä Grounded theory -menetelmää. Tulokset esitettiin tekstin, kuvioiden, taulukoiden ja haastattelusitaattien avulla. Tutkimustulosten perusteella kaikkien prosessin aikana läpikäytyjen vaiheiden, mukaan lukien äänen feminisaation, tavoitteena oli auttaa transnaista saavuttamaan todellista minuutta vastaava sukupuoli-ilmaisu ja kokemus siitä, että hän on vihdoinkin oma itsensä. Tämän perusteella muodostui tutkimuksen ydinkategoria, matkalla minuksi. Tutkimus osoitti, että äänen feminisaatio oli sukupuolenkorjausprosessin kuuden tärkeimmän osa-alueen joukossa kaikkien tutkittavien mielestä. Äänen kuvattiin olevan välttämätön ja keskeinen asia sukupuolenkorjausprosessin kannalta. Ääniterapian yleisimpiä tavoitteita olivat äänen perustaajuuden nostaminen ja äänen feminiinisyyden lisääminen. Äänellä oli vaikutusta jokapäiväiseen elämään ja ääni koettiin merkittäväksi erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta. Äänen vaikutus jokapäiväiseen elämään oli voimakkainta sosiaalisen transition aikana ja äänen koettu merkitys väheni sukupuolenkorjausprosessin edetessä, kun feminiinisestä äänestä tuli spontaani. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että äänen feminisaatiolla on merkittävä rooli transnaisten sukupuolenkorjausprosessissa sekä vaikutusta transnaisten jokapäiväiseen elämään. Tämän vuoksi äänen feminisaation riittävä huomioiminen sukupuolenkorjausprosessissa sekä ääniterapian saatavuus tulee turvata kaikille sitä tarvitseville transnaisille.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia Parkinsonin tautia sairastavien henkilöiden konventionaalisten ja uusien metaforien tuottamista. Tavoitteena oli myös selvittää onko taustamuuttujilla vaikutusta metaforien tuottamiseen Parkinsonin taudissa. Tutkimuksessa haastateltiin Oulun yliopistollisen sairaalan neurologian klinikalta 19 Hoehn & Yahr -vaikeusasteeltaan I-III Parkinsonin tautia sairastavaa ja 19 tervettä vertailuhenkilöä. Vertailuhenkilöt kaltaistettiin Parkinsonin tautia sairastavien henkilöiden kanssa iän, sukupuolen ja koulutustason mukaan. Metaforien tuottamista tutkittiin puolistrukturoidun haastattelututkimuksen avulla ja metafora-analyysiä mukaillen. Henkilöiden kognitiivisia taitoja arvioitiin Consortium to Establish a Registry for Alzheimer’s Disease (CERAD) -testillä. Aineiston analyysissä käytettiin tilastollisten menetelmien parametrittomia sovitettujen parien Wilcoxonin testiä, Mann-Whitney U -testiä, Kuskal-Wallisin testiä ja Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa. Tilastollisesti merkitsevää eroa Parkinsonin tautia sairastavien ja terveiden vertailuhenkilöiden metaforien tuottamisessa ei ollut. Parkinsonin tautia sairastavat henkilöt kuitenkin tuottivat metaforia kokonaisuudessaan hieman enemmän kuin terveet vertailuhenkilöt. Uusia metaforia tuotettiin kummassakin ryhmässä enemmän kuin konventionaalisia metaforia. Iällä, sukupuolella, koulutustasolla, sairauden vaikeusasteella ja kestolla tai kognitiivisilla taidoilla ei ollut vaikutusta metaforien tuottamiseen. Ainoastaan terveiden vertailuhenkilöiden ryhmässä koulutustasolla oli positiivinen yhteys metaforien tuottamisessa. Tutkimuksen avulla saatiin uutta tietoa suomalaisten Parkinsonin tautia sairastavien henkilöiden metaforien tuottamisesta. Tulosten perusteella voidaan todeta, ettei Parkinsonin taudilla ole suoraa vaikutusta metaforien tuottamiseen ainakaan sairauden ollessa vaikeusasteeltaan I-III Hoehn & Yahr -asteikolla. Metaforien tuottamisen neuraalisen perustan tutkiminen ja tiedon mahdollinen hyödyntäminen Parkinsonin tautiin liittyvien kommunikatiivisten ongelmien kuntoutuksessa on tärkeää.