Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) ja sen seuraajan Suomi-Neuvostoliitto-Seuran (SN-Seura) toimintaa Oulussa vuosina 1940 ja 1944–1962. Tutkin ystävyysseuroja niiden itsensä tuottamien alkuperäislähteiden valossa, ja hyödynnän lisäksi Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) ja Valtiollisen poliisin jälkeensä jättämiä arkistokokonaisuuksia. Oleellisen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiologi Karl Mannheimin sukupolviteoria, jonka soveltamiseen suomalaisvasemmiston historian tutkimuksessa mallin on tarjonnut Kimmo Rentola. Mannheimin mukaan kulttuurisia ilmiöitä voi ymmärtää vain ottamalla lukuun sosiaalinen ja historiallinen konteksti, jossa ne kehittyvät omanlaisikseen. Eräs tällainen kulttuurinen ilmiö on sukupolvi, joka tässä määritelmässä syntyy kun tiettyyn ikäryhmään kuuluvat ihmiset, yleensä nuoruusvuosinaan, elävät saman historiallisen tapahtuman ja kokevat sen itselleen merkitykselliseksi. Tällöin sukupolveen kuuluminen muokkaa yksilön koko identiteettiä, ja sitä voi ajatella analogisena esimerkiksi yhteiskuntaluokan käsitteelle. SNS:n ja SN-Seuran järjestöllisten toimintojen ohella tutkimuksen tärkeitä teemoja ovat SKP:n, oululaisten sosialidemokraattien ja muiden poliittisten toimijoiden rooli erityisesti SN-Seurassa, toisiaan seuranneiden ystävyysjärjestöjen välisen jatkuvuuden tai katkoksen hahmottaminen sekä paikallisuus. Suora vertailu Suomen muihin paikkakuntiin on mahdotonta, sillä toiminnan paikallishistorioita ei toistaiseksi ole yliopistotutkimuksena kirjoitettu. Oululaisen vasemmistoväen piirissä 1930-luvulta lähtien vaikuttanut vahva fasisminvastaisen kansanrintaman perinne silti näyttää loiventaneen SNS:n radikalisoivaa potentiaalia ja SN-Seuran päivänpolitisoitumista vielä seuraavan vuosikymmenen lopulla, verrattuna ainakin Etelä-Suomen suuriin keskuksiin. Katkos–jatkuvuus-näkökulma on kiinnostava myös siksi, että Suomen historiankirjoituksessa talvi- ja jatkosota on usein nähty vaikutuksiltaan lähes rajattomana ja läpäisevänä yhteiskunnallisena murroksena. Juuri kysymys Neuvostoliitosta oli kuitenkin Suomessa hyvin pitkään läsnä useimmilla ellei kaikilla vallan ja julkisuuden tasoilla, ja idänsuhteet luonteeltaan sekä sisä- että ulko- ja turvallisuuspoliittisia. Lisäksi niiden hoitoon liittyvä ideologinen lataus oli jatkuvasti vahva. Molempien ystävyysseurojen kannattajien enemmistö edusti tutkimusjaksolla paitsi työväkeä ja aatteellista vasemmistoa, myös Suomen sisällissodan kauhut ja jälkipyykin nuoruudessaan todistaneita ikäluokkia. Vasemmiston enemmistöasemasta huolimatta SN-Seurassa joutuivat yhteistyöhön niin sisällissodan kuin toisen maailmansodan vihollisosapuolia konkreettisella ja symbolisella tasolla edustaneet tahot. Ristiriitojen kautta paikallisyhteisössä tulivat näkyviksi asiat ja ilmiöt, jotka kantautuivat jopa vuosikymmeniä sota-aikojen ylitse.

Typpi Oy:n jätevesien aiheuttama keskustelu Oulun sanomalehdissä vuosina 1969–1970 Tutkin työssäni Oulussa sijainneen Typpi Osakeyhtiön kemiantehtaan jätevesistä aiheutunutta uutisointia ja kirjoittelua Oulun sanomalehdissä vuosina 1969–1970. Typpi Oy:n jätevesien sanottiin aiheuttaneen laaja kalakuolema vuoden 1969 juhannuksena ja pahan maun alueen kaloihin. Näiden tapausten sanottiin herättäneen kotimainen ympäristökeskustelu. Oulun sanomalehdistä käytin lähteinäni sitoutumatonta Kalevaa, Keskustapuolueen Liittoa, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Kansan Tahtoa ja Suomen Sosiaalidemokraattien Pohjolan Työtä. Sanomalehtien kirjoituksista käytin lähteinäni kaikkia kirjoituksia, joissa Typpi Oy:n jätevedet, kalakuolema tai kalojen paha maku olivat osallisena. Tutkin näiden sanomalehtikirjoitusten sisältöä ja painotuksia. Pääasiallinen lähestymistapani oli laadullinen, mutta käytin myös määrällisiä menetelmiä apunani. Tarkoituksena oli tutkia millä tavalla lehdet suhtautuivat näihin ympäristökatastrofeihin ja ympäristönsuojeluun paikallisessa kontekstissa. Tutkin myös ketkä muut osallistuivat keskusteluun ja millä tavalla sitä käytiin. Erityisesti tarkastelin kenen puolelle keskustelun osanottajat asettuivat vai vaiettiinko asiasta. Sanomalehdistä Liitto ja Kaleva osoittivat huomattavaa aktiivisuutta kirjoittelussa. Kansan Tahto ja Pohjolan Työ taas kiinnostuivat aiheesta hitaasti. Keskustelun keskiössä olivat tutkijat ja asiantuntijat, jotka saivat paljon tilaa kirjoituksissa. Pääkirjoituksissa ja kolumneissa lehdet kommentoivat asiaa vain vähän. Kaleva ja Kansan Tahto kritisoivat avoimesti viranomaisia sekä tiedottamista. Liitto painotti teollisuuden vastuuta saastumisesta. Reportaaseja käytettiin kalastajien ahdingon esiintuonnissa. Teollisuuden puolesta lehdet eivät kirjoittaneet, vaan teollisuus joutui puolustamaan itseään julkisten syytösten edessä. Kaikki lehdet suhtautuivat ympäristönsuojeluun positiivisena asiana, eikä vastaväitteitä sille esitetty. Aiemman tutkimuksen lähteiden puutteista huolimatta, on keskustelusta piirtynyt suhteellisen tarkka kuvaus. Tutkimuksen tulokset päätyivät vahvistamaan aiemmin esitettyjä väitteitä, mutta myös tarkentamaan tehtyjä arvioita ja korjaamaan tehtyjä virheitä. Tutkimuksen aikana tuli esille useita lähteitä, joiden kautta myös tapahtumahistoriaa voisi tutkia tarkemmin.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten valtio oli järjestänyt rakennustoiminnan ja rakentamisen ohjauksen Oulun läänissä vuosina 1856–1867. Tutkimuksen kohteena ovat Oulun lääninrakennuskonttori ja lääninarkkitehti Ludvig Isak Lindqvist. Tutkimuksen päälähteenä ovat Oulun lääninrakennustoimisto arkiston kirjeet, lausunnot, tarkastuspöytäkirjat ja matkalaskut. Valitun ajankohdan virallinen kirjeenvaihto on käyty läpi systemaattisesti käyttäen sekä kvalitatiivista että kvantitatiivista menetelmää. Lääninarkkitehdin pääyhteistyökumppani tutkimusaikana oli Oulun läänin kuvernööri. Vuoteen 1865 asti kaikki suunnittelutyöt ja toimeksiannot tulivat kuvernöörin kautta, ja sen jälkeen Yleisten rakennusten ylihallitukselta. Suunnitelmia Lindqvist laati muutamien muiden aluetason virkamiesten, kuten luotsivalvojien ja kruununnimismiesten kanssa. Työmailla käytännön työn toimeenpanijoina oli kolme pääurakoitsijaa. Aineiston perusteella lääninarkkitehdin toimenkuva oli hyvin monipuolinen. Varsinaisen rakennussuunnittelun ohella Lindqvist laati asemakaavoja, siltasuunnitelmia ja mittauksia. Uudisrakennussuunnitelmat koskivat useita erilaisia rakennustyyppejä sekä rakennelmia, mm. kirkkoja ja siltoja. Korjaustyöt olivat pieniä vuosikorjaustoimenpiteitä tai laajoja muutossuunnitelmia. Valtion omistamien rakennusten korjaussuunnitelmien laatiminen ja valvominen oli yksi eniten aikaa vieneistä tehtäväkokonaisuuksista. Nykyisin toteutettavien laajojen peruskorjausten sijaan kruunun rakennuksia ylläpidettiin ja huollettiin säännöllisesti tehdyillä kunnostustoimenpiteillä. Työtehtävät ja kohteet olivat Oulussa pitkälti samanlaisia kuin muissakin lääneissä. Toisaalta Oulun lääninrakennuskonttori pyöri vuodesta 1857 yhden henkilön voimin, kun Etelä-Suomen lääninrakennuskonttoreissa oli lääninarkkitehdin lisäksi lääninkonduktööri sekä monesti oppilaita avustamassa. Etelämpänä lääninarkkitehdit saivat myös yksityisiä toimeksiantoja, Oulussa niitä ei ollut periaatteessa lainkaan. Eroja oli myös kruunun omistamissa ja rakennuttamissa rakennustyypeissä. Oulussa suunniteltiin jo varhaisessa vaiheessa Luotsi- ja majakkalaitokselle kuuluvaa rakennuksia ja rakennelmia, mutta esimerkiksi tullin ja postilaitoksen rakennuksia ei Oulussa suunniteltu vuosina 1855–1867. Katselmuskertomukset osoittavat selkeästi kuinka suureen tarpeeseen lääninrakennuskonttorit ja lääninarkkitehtien virat perustettiin. Sekä uudisrakennusten että korjaustöiden toteutuksessa oli suuria puutteita. Oulun lääninrakennuskonttorin arkiston virkakirjeenvaihdon perusteella läänissä pidettiin hyvää huolta olemassa olevista kruunun rakennuksista sekä suunniteltiin ja ohjattiin laadukasta uudis- ja korjausrakentamista. Lindqvist teki kaikki katselmusmatkansa itse. Laajan läänin alueella matkat venyivät useiden päivien, jopa viikkojen mittaisiksi. Lääninarkkitehtina Lindqvist oli monipuolinen, huolellinen ja tarkka sekä suunnitellessaan että ohjatessaan rakentamista. Hän oli myös ajan hermolla rakennusteknisten innovaatioiden hyödyntäjänä. Lindqvistin suunnittelemat rakennukset sekä Oulussa että myöhemminkin olivat suurimmaksi osaksi käytännöllisiä ja tarkoituksenmukaisia käyttörakennuksia.

Oulun läänin talousseura sai valtioneuvostolta tehtäväkseen muodostaa katokomiteat vuosina 1948 ja 1952. Katokomitean tehtävänä oli selvittää kuinka laajalla alueella kato oli esiintynyt ja paljonko se oli aiheuttanut vahinkoa viljelyskasveille. Katokomiteassa oli yhdeksästä yhteentoista jäsentä, jotka tekivät yhteistyötä kuntien ja maanviljelysseurojen kanssa. Katokomitea lähetti kyselyitä useille maanviljelysseuroille, joiden alueilla se arveli olevan viljelyksille hallan aiheuttamia tuhoja. Katokomitea perusti työvaliokunnan, jonka tehtävänä oli kadon tutkimiseen tarkoitettujen lomakkeiden laatiminen. Katokomitean kehotuksesta kunnat muodostivat alueilleen katotoimikuntia. Katotoimikunnat valitsivat kaksi luotettavaa arviomiestä, joiden tehtävänä oli katoarvion suorittaminen tiloilla paikan päällä. He merkitsivät lomakkeisiin, minkä verran viljat olivat kärsineet hallan aiheuttamista tuhoista. Katotoimikunnat lähettivät täytetyt lomakkeet katokomitealle. Katokomitean tehtävänä oli valvoa, että arviot tiloilla olivat oikein suoritettuja. Katokomitea tarkisti maanviljelys- ja talousseuroilta normaalisti saadun sadon määrän, peltopinta-alan ja paljonko arvioijat olivat merkinneet sadon menetykseksi. Merkinnöissä oli runsaasti virheitä, jotka katokomitea joutui oikaisemaan. Oikeiksi tarkistettujen arviointien perusteella katokomitea oli yhteydessä maatalousministeriöön ja pyysi lupaa tarkistuttaa siementen itävyys. Myönteisen luvan saatuaan, katokomitea ilmoitti kunnille, että viljelijät voivat lähettää siemenviljaansa tutkittavaksi siementarkastuslaitokselle. Seuraavan kesän sadon onnistumiseksi, siementen itävyys oli välttämätöntä. Katokomitean tehtävänä oli myös yleisten töiden rahoituksen järjestäminen. Valtiovalta antoi yleisten töiden ministeriölle varoja järjestää töitä katoalueille. Yleisimpiä töitä olivat tietyöt ja hakkuut. Viljelijöille ansaitut työtulot olivat erittäin tärkeitä. Niiden turvin he elättivät perheensä seuraavaan satokauteen saakka. Valtio myönsi pienituloisimmille viljelijöille avustuksia. Avustukset maksettiin ostotositteina, joilla viljelijät saivat hakea kaupoista siemenviljaa. Toisille viljelijöille valtio myönsi lainaa. Lainoja saavat viljelijät voivat käyttää ostotositteensa myös työkalujen ostoon. Katokomitea valitsi avustuksia ja lainoja saavat viljelijät. Pankit lunastivat ostotositteet ja valtiovarainministeriö maksoi niiden keskuspankille ostotositteiden suuruisen summan. Katokomitea onnistui työtavoillaan selvittämään kadon laajuuden ja apua tarvitsevien viljelijöiden määrän. Maanviljelysseurojen tarkkojen tilakohtaisten tietojen avulla katokomitea sai tietoonsa hallan aiheuttamien vahinkojen suuruuden eri viljalajeille ja perunalle. Varmasti suurena apuna oli katokomitean henkilöiden vankka koulutus ja perehtyminen maatalouteen.

Pro gradu -tutkielman aihe on traktorit Lapin läänissä vuosina 1950–1970. Tutkin traktorien määrällistä ja laadullista muutosta, koska traktorit kuvaavat yksittäisistä mekaanisista laitteista kaikkein parhaiten maatalouden muutosta. Lapin lääni on myös sijaintinsa ja olosuhteidensa puolesta erikoisaluetta esimerkiksi Etelä- ja Länsi-Suomen peltoviljelyalueeseen verrattuna. Valtaosa maataloustutkimuksesta ei käsittele Lappia juuri lainkaan. Käytännössä tarkastelu tapahtuu erittelemällä toimintaympäristön muutosta, traktorien määrällistä kehitystä sekä traktorien hankintaan ja käyttöön liittyviä teemoja. Aineistona käytän Peräpohjolan maanviljelysseuran julkaisemaa Sarka-lehteä, maataloutta käsittelevää Suomen virallista tilastoa, tilastollisia tiedonantoja 63 -julkaisua, Peräpohjolan maanviljelysseuran ja Lapin Maatalousseuran arkistomateriaalia, traktorimuistokyselyn vastauksia ja Lapin tutkimusseuran työjäsenten kirjoittamaa lähdekirjallisuutta. Kattavan lähdeaineiston avulla aihetta on ollut mahdollista tarkastella useista eri näkökulmista. Lähtökohta Lapin läänin traktorien hankinnalle ja käytölle oli hankalampi kuin muualla Suomessa. Ankaran ilmaston, pitkien etäisyyksien ja pienten peltoalojen lisäksi vuosien 1944–1945 sotatoimet tuhosivat runsaasti teitä ja rakennuksia. Hankalista lähtökohdista huolimatta Lapissa tapahtui tutkimusajanjaksolla suuri muutos, sillä hevostyö vaihtui enenevässä määrin traktorityöksi ja omavaraistalous riippuvuudeksi markkinataloudesta. Myös traktorien työtehtävät vaihtuivat voimakoneen pyörittämisestä sekä kynnöstä ja äestyksestä moniin eri työtehtäviin joko omalla viljelmällä tai mahdollisesti palkkatöissä muille. Traktorit olivat myös yksi osa rationalisointikehitystä, jonka seurauksena yhä pienempi joukko viljelijöitä kykeni tuottamaan yhä suuremman määrän maataloustuotteita. Kahdessa vuosikymmenessä Lapin läänissä tapahtui traktorien osalta kehitystä kaikilla osa-alueilla. Esimerkiksi traktorien lukumäärä kasvoi muutamasta sadasta noin viiteen tuhanteen ja metsätöissä traktoreita käytettiin yksittäisten kokeilujen sijaan traktorisavotoilla. Myös peltoalaan suhteutettuna Lapin läänissä oli enemmän traktoreita kuin maassa keskimäärin. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yhteneviä syitä traktorin hankintaan olivat tuotannon tehostaminen, työn helpottaminen ja inhimillisen miellyttävyyden lisääminen.

Pro gradu tutkielmani käsittelee Oulun seudun ammattikorkeakoulun kansainvälistymisen kehitystä 1991–2013. Päälähteinä ovat opetusministeriön korkeakouluille antamat julkaisut ja raportit, Oulun seudun ammattikorkeakoulun ylimpien hallintoelinten kokousmuistiot ja pöytäkirjat, ammattikorkeakoulun vuosikertomukset ja opetushallituksen KOTA- ja VIPUNEN- tietokantojen tilastot tutkittavalta ajanjaksolta. Tutkimustyössä on käytetty sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä vertailemalla, miten ministeriön antamat ohjeistukset ja tavoitteet näkyivät ammattikorkeakoulun päätöksissä ja toiminnassa ja miten opiskelija- ja henkilöstövaihto kehittyivät KOTA- ja VIPUNEN- tietokantoihin tilastoitujen tietojen perusteella. Euroopan unionin vaikutus opetusministeriön linjaamaan kansalliseen korkeakoulupolitiikkaan on vahva. Ministeriön tavoite kansainvälisemmän korkeakoululaitoksen kehittämisestä näkyy punaisena lankana ammattikorkeakouluille annetuissa strategioissa, tavoitelinjauksissa ja -sopimuksissa tutkielmani kattavan yli 20 vuoden ajanjakson aikana. Oulun väliaikaisen ammattikorkeakoulun kansainvälistyminen oli ammattikorkeakoulun ensimmäisinä toimintavuosina kansainvälistymisen vaatimien perusedellytysten luomista: kansainvälisiä korkeakouluvierailuja ja kumppanuussuhteiden solmimista, opiskelija- ja henkilöstövaihdon käynnistämistä ja vieraskielisen koulutuksen aloittamista. Korkeakoulun sisäinen kansainvälistymisen eteneminen oli sidoksissa kansallisten toimenpiteiden ja tukipalveluiden kehittymiseen. Ammattikorkeakoulun vakinaistamisen myötä kansainvälisyyttä kehitettiin keskittymällä jo olemassa olevien kumppanuuksien hoitamiseen, lisäämällä vieraskielisen koulutusta ja kehittämällä tukipalveluita. 2000-luvun alusta eteenpäin Oulun seudun ammattikorkeakoulun kansainvälistymisen seurannassa tapahtui muutos: kansainvälistymistä koskevia asioita ei enää käsitelty ammattikorkeakoulun hallituksessa yhtä säännönmukaisesti kuin aiemmin. Tämä saattoi johtua keskushallinnon uudelleenjärjestelyistä tai kansainvälistymistä koskevien asioiden mittavasta lisääntymisestä. Vuosina 2005–2013 kansainvälisyyden edistäminen nostettiin jälleen ammattikorkeakoulussa tärkeäksi teemaksi ja sen kehittämiselle varattiin voimavaroja, jotka mahdollistivat uuden toimintastrategian luomisen. Opiskelija- ja henkilöstövaihto sekä ulkomaalaisten opiskelijoiden lukumäärän kasvu olivat nousujohteisia.

Tutkielma käsittelee oululaisen Onnelan lastenkodin historiaa sen toiminnan kahden ensimmäisen vuosikymmenen ajalta. Onnelan nimellä tunnettu, yhä toiminnassa oleva, lastenkoti perustettiin Kastellin alueelle vuonna 1922. Sen perustaja oli Oulun Orpokotiyhdistys, joka aloitti toimintansa vuonna 1919 ylläpitämällä Laanilassa pientä orpokotia, jota voi pitää Onnelan edeltäjänä. Tutkielman kattama ajanjakso sijoittuu vuosiin 1919–1939. Tutkielman lähdemateriaali on koottu arkistokokonaisuuksista, joihin kuuluvat Onnelan lastenkodin, Koteja Kodittomille Lapsille ry:n vastaanottokodin kannattajayhtymän, Oulun Orpokotiyhdistyksen ja Pelastakaa Lapset Oulun osasto ry:n arkistot. Lähdemateriaalin hajanaisuus johtuu lastenkotien ylläpidon mutkikkaasta historiasta. Onnelan taustalla on vaikuttanut useita yhdistyksiä, jotka ovat jättäneet jälkeensä tietoja lastenkodin menneisyydestä. Tärkeimpiä lähteitä ovat yhdistysten ja lastenkodin toimintakertomukset sekä Onnelan nimikirjat. Onnela perustettiin huolehtimaan kansalaissodan vuoksi orvoksi jääneistä ja muista huollon tarpeessa olevista lapsista. Oulun Orpokotiyhdistys ylläpiti Onnelaa vuoteen 1929 saakka, jolloin lastenkoti tuli Koteja Kodittomille Lapsille ry:n hoidettavaksi. Koteja Kodittomille Lapsille ry:n Oulun läänin vastaanottokodin kannattajayhtymä oli ylläpitänyt vuosina 1926–1929 Oulussa lasten vastaanottokotia, joka toimi lasten väliaikaisena asuinpaikkana ennen uusiin kasvatuskoteihin sijoittamista tai kotiinpaluuta. Vuonna 1929 Onnela jatkoi tätä vastaanottokotitoimintaa. Onnela toimi pääasiassa valtion ja kuntien avustusten ja huoltomaksujen turvin, mutta yksityisillä lahjoituksillakin oli merkitystä. Taloudellinen tilanne oli jatkuvasti tiukka, etenkin 1930-luvun alun pula-ajan seurauksena, mutta lastenkoti pystyi sopeutumaan ja jatkamaan toimintaansa. Niukkuus näkyi lastenkodin tiloissa ja henkilökunnan määrässä: suurimmaksi osaksi lastenkodissa oli vain kaksi työntekijää. Etenkin pitkäaikaisen johtajattaren Signe Airon työpanosta pidettiin suuressa arvossa. Ensimmäisten toimintavuosikymmenten aikana Onnelassa asui 12–23 lasta. Huollettavien lasten määrä vaihteli, etenkin 1930-luvulla, kun Onnela toimi vastaanottokotina. Kaikkia avun tarpeessa olleita lapsia ei pystytty resurssien puutteen vuoksi ottamaan vastaan. Eniten kyselyjä hoitopaikoista tuli taloudellisesti vaikeimpina vuosina. Huollon tarpeen taustalla oli varsinaisen orpouden lisäksi monenlaisia perhesyitä kuten köyhyyttä ja huoltajien sairauksia. Suuri osa lapsista pääsi aikanaan palaamaan omaan kotiinsa. Monille hankittiin myös uudet kasvatuskodit, jotka ajan tavan mukaisesti sijaitsivat maaseudulla. Onnelassa asuessaan lapset kävivät koulua, harjoittelijat kotitöitä ja leikkivät. Heitä pyrittiin kasvattamaan kristillisesti. Tarkastuskertomuksissa Onnelan elämää kuvaillaan myönteisesti: niukkuudesta huolimatta lapset olivat terveitä ja hyväkäytöksisiä. Onnelan arki pyrittiin järjestämään siten, että lapset pystyisivät elämään mahdollisimman normaalia elämää.

Pro gradu -tutkielmassani olen tutkinut sanomalehtien — Pohjolan Sanomat, Tornion Lehti ja Perä-Pohjolainen — välittämää kuvaa vuoden 1918 elintarvikepulasta Lapissa. Tarkastelin missä ja mistä oli pulaa sekä sanomalehtien välittämää kuvaa mielialoista, joita elintarvikepula synnytti, ja lehtien antamia neuvoja pulan helpottamiseksi. Lähteinäni toimivat vuonna 1918 ilmestyneet peräpohjalaiset sanomalehdet, jotka olivat tuolloin ainoat Lapissa ilmestyneet sanomalehdet. En ole rajannut tekstejä niiden luonteen mukaan, vaan mukana tutkimuksessa ovat niin artikkelit, uutiset, yleisönkirjoitukset kuin mainoksetkin. Tutkimukseni keskeinen menetelmä on kvalitatiivinen analyysi ja tulkinta. Sanomalehtien käyttö lähteenä asettaa omia haasteita: on muistettava niiden sidonnaisuus omaan aikaansa, huomioitava kielessä tapahtuneet muutokset ja tiedostettava, ettei sanomalehti välttämättä kuvaa tapahtumia objektiivisesti vaan ihmisten tulkitsemina. Tutkimukseni mukaan Lapissa oli pula ruoasta vuonna 1918. Ennen kaikkea pula oli leivästä, josta suomalaiset olivat tottuneet saamaan suuren osan päivittäisestä energiantarpeestaan. Monin paikoin oli turvauduttava pettu- tai olkileipään. Myös peruna ja kala eri muodoissa kuuluivat jokapäiväiseen ruokavalioon. Niistäkin oli pulaa tai ainakin ne olivat monien ulottumattomissa korkeiksi karanneiden hintojen vuoksi. Maitopula vaivasi etenkin alueen tilatonta väestöä syksyllä 1918. Myös sokerista ja kahvista oli pulaa. Lehdet uutisoivat nälkäkuolemista, mutta niiden todentaminen on vaikeaa, sillä samaan aikaan Suomessa liikkui kulkutauteja eivätkä lääkärit yleensä kirjanneet kuolinsyytä vaan papit. Sanomalehtikirjoituksilla pyrittiin vaikuttamaan mielipiteisiin. Useissa kirjoituksissa vedottiin maanviljelijöihin ylimääräisen viljan luovuttamiseksi. Kirjoituksissa vedottiin isänmaallisuuteen ja varoiteltiin seurauksista, joita paheneva elintarvikepula voisi aiheuttaa. Myös lähimmäisenrakkauteen ja muihin kristillisiin arvoihin vedottiin. Kirjoituksista kävi ilmi, että pelättiin yhteiskuntarauhan järkkymistä nälän seurauksena. Sanomalehdet nostivat esiin keinottelun ja lainkuuliaisuuden heikkenemisen ja yleisen moraalittomuuden. Suhtautuminen maanviljelijöihin oli ristiriitaista: toisaalta heidät nostettiin esikuvaksi, toisaalta heitä arvosteltiin oman edun tavoittelusta. Sanomalehdet olivat yksi kanava kansanvalistuksessa. Se näkyi lehtien palstoilla esimerkiksi kasvitarhaviljelyyn kannustavissa sekä korvikkeita ja säilömistä esitelleissä kirjoituksissa. Lehdet kirjoittivat myös kunnallis- ja koulukeittiöistä, mutta niiden merkitys jäi vähäiseksi Lapissa. Työteliäisyys, ahkeruus ja oma-aloitteisuus nostettiin kunnon kansalaisen ihanteeksi.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii oululaisen nuorisotyön kehitystä Oulun nuorisolautakunnan arkistomateriaalin kautta. Tutkimus on rajattu vuosiin 1947–1997. Tutkimus on rakenteeltaan temaattinen eli jokainen pääluku koostuu alaluvuista, joiden aihealueet ovat nuorisolautakunnan tekemä nuorisotyö, nuorisotilat ja nuorisoavustusten jakaminen nuorisojärjestöille. Tutkimuksen kohde on nuorisolautakunnan järjestämä nuorisotyö Oulun kaupungissa. Päälähteenäni olen käyttänyt Oulun kaupungin arkistolta (OKA) löytyvää nuorisolautakunnan arkistomateriaalia. Materiaali on järjestetty ja se sisältää kaiken nuorisolautakunnan tuottaman arkistomateriaalin, kuten kokouspöytäkirjat ja toimintakertomukset. Tämän lisäksi olen käyttänyt kaupungin arkistolta löytyviä Oulun kaupungin tilinpäätöksiä sekä nuorisotyötä koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten nuorisotyö järjestettiin Oulussa. Tätä näkökulmaa tuetaan erilaisin kuvaajin. Olen kerännyt ja taulukoinut Oulun kaupungin tilinpäätöksistä ja nuorisolautakunnan toimintakertomuksista systemaattisesti numerotietoa nuorisolautakunnan palkkamenoista, hallitsemien nuorisotilojen neliömäärästä ja huoneistokuluista. Tämän lisäksi olen taulukoinut nuorisolautakunnan jakamia nuorisoavustuksia. Olen koonnut systemaattisesti kaikki nuorisolautakunnan jakamat avustukset vuosina 1947–1994 ja järjestänyt ne omaksi kuvaajakseen. Olen luokitellut nuorisojärjestöt vasemmistolaisiin, oikeistolaisiin, varhaisnuorisojärjestöihin, uskonnollisiin ja sitoutumattomiin. Lähdemateriaalin perusteella analysoin systemaattisesti taulukoimaani materiaalia ja tutkin laadullisesti sitä, miten nuorisojärjestöjen saamat avustukset muuttuivat tutkimuksen ajanjakson aikana ja mitä se kertoo nuorisotyöstä. Tutkimukseni keskeiset tulokset ovat nuorisotyön ammattimaistuminen sekä nuorisotyön yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kasvu tultaessa 1970-luvulle. Nuorisotilojen luku- ja neliömäärän kasvu ajoittui 1970-luvun loppuun ja 1980-luvun alkuun ja tähän samaan aikaan ajoittuu myös nuorten omaehtoisen toiminnan kasvu. Poliittisten nuorisojärjestöjen avustusten väheneminen 1990-luvun alussa on keskeinen tutkimukseni tulos. Varhaisnuorisojärjestöt ja harrastejärjestöt kasvattivat avustuksiaan poliittisten nuorisojärjestöjen kustannuksella. Nuoriso työtä kohdennettiin yhä enemmän nuorisotaloilla tapahtuvaan toimintaan 1970-luvulta alkaen. 1990-luvulla mukaan nuorisotoimi järjestää yhä enemmän tapahtumia yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa. Musiikki- ja harrastustoiminta kasvattavat suosiotaan nuorten parissa. Erityisesti erilaisten musiikkitapahtumien ja discojen järjestäminen yleistyy 1970-luvulla, nämä ovat toimintaa, jossa nuoret saavat järjestää itse itselleen toimintaa. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että Oulun kaupungin nuorisotyö kehittyi kohti nuorisotaloilla tapahtuvaa toimintaa. Kun 1950-luvulla nuorisolautakunnan tehtävä oli avustaa nuorisojärjestöjä, oli tilanne muuttunut 1980- ja 1990-luvuille tultaessa. Tällöin nuorisolautakunta tuki nuoritoimea, jonka tehtävänä oli järjestää nuorille mielekästä tekemistä tapahtumien ja nuorisotaloilla tapahtuvan toiminnan kautta.

No description available.