Tutkielma käsittelee vegetarismia Suomessa vuosina 1900–1929. Tutkimusajanjaksolla riittävän ravinnon saanti oli yhteiskunnallinen ongelma, joten vegetaristinen ruokavalio vaati mahdollisuutta valita haluttu ruokavalio. Tietoa vegetarismista eli kasvisruokavaliosta saatiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa sanomalehdistä, yksityisten henkilöiden sekä kirjallisuuden kautta. Vaikutteita saatiin erityisesti Saksasta ja Ruotsista. Käytetty lähdeaineisto on koottu tutkimusajanjaksolla julkaistuista vegetarismia käsittelevistä aikakauslehdistä ja kirjallisuudesta. Erityisen tärkeäksi lähteeksi muodostui vuosina 1910–1932 ilmestynyt Terveys, josta tuli vuonna 1913 perustetun Suomen Vegetaristisen yhdistyksen äänenkannattaja. Sekä Terveyden että Suomen Vegetaristisen yhdistyksen kantavia voimia oli Anna Kurimo (1869–1938), joka myös käänsi vegetaristista kirjallisuutta. Toinen merkittävä vaikuttaja oli Alli Trygg-Helenius (1852–1926), joka tunnetaan erityisesti raittius- ja siveellisyystyöstään. Trygg-Helenius oli mukana perustamassa Suomen Vegetaristista yhdistystä. Lisäksi tohtori E. W. Lybeck (1864–1919) vaikutti erityisesti vegetarismin terveyskäsitysten muodostumisessa. Huomion arvoista suomalaisen vegetarismin varhaisissa vuosissa on sen yhteydet sekä kotitalousneuvontaan että terveysvalistukseen. Terveyteen vegetarismi kytkeytyi vaihtoehtoisen terveydenhoidon kautta. Erityisen vahvana halu lääkkeettömään terveydenhoitoon näkyi Terveydessä, jossa korostettiin ruokavalion merkitystä hyvinvoinnille. Lisäksi terveydenhoidossa korostettiin kylpyhoitoja — tämä näkyi esimerkiksi kylpylöiden ja parantoloiden suosiona 1900-luvun alussa. Parantolat sisällyttivät kasvisravinnon osaksi terveydenhoitomenetelmiään. Vegetarismiin kytkeytyi olennaisesti myös raittius, joka ulotettiin koskemaan alkoholin lisäksi myös muita nautintoaineita. Koska ravintotilanne oli osittain puutteellinen, erityisesti työ- ja maaseutuväestön keskuudessa, vegetarismin avulla pyrittiin korjaamaan tilannetta. Kasvisravinto esitettiin taloudellisena ja terveellisenä vaihtoehtona totutulle ja usein yksipuoliselle ravinnolle. Yhtenä ratkaisuna yksipuoliseen ravintoon pidettiin kasvitarhojen perustamista ja hoitoa. Kasvitarhaneuvontaan keskittyivät erityisesti ruustinna Nora Pöyhönen (1849–1938) ja hänen tyttärensä Maiju Pöyhönen (1879–1930). Pöyhöset julkaisivat vuosina 1912–1917 Kodin kaswitarha-nimistä lehteä, jonka painopisteenä oli kasvitarhanhoidon lisäksi vegetarismi. Taloudellisuus korostui ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin elintarviketilanne heikkeni entisestään. Vaikka riittävän ravinnon turvaaminen oli tärkeää, esiin nousi erityisesti Terveyden kirjoittajien keskuudessa tarve korostaa vaikeiden aikojen suomaa mahdollisuutta toimia aatteen hyväksi: ihmisten toivottiin omaksuvan lihaton ruokavalio niin hyvin, ettei lihansyöntiin olisi tarvetta palata olojen parannuttua. Kasvisruokaan painottuvaa kotitalousneuvontaa antoivat vegetaristien lisäksi useat naisjärjestöt, kuten Marttajärjestö. Tällöin vegetarististen toimijoiden työ on jälkeenpäin jäänyt näkymättömiin. Kuitenkin kiinnostus kasvisravintoa kohtaan oli 1910-luvulla voimakasta. Tämän osoittaa Anna Kurimon Kasviskeittokirjan kahden ensimmäisen painoksen (1911, 1918) yhteismäärä, 13 000 kappaletta. Suomen Vegetaristisessa yhdistyksessä oli vuonna 1930 noin 800 jäsentä.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Oulun Karjalaseura ry:n toiminta vuosina 1940–2010. Talvi- ja jatkosodan aluemenetysten myötä yli 400 000 karjalaista joutui jättämään kotiseutunsa, ja jo keväällä 1940 siirtoväki perusti valtakunnallisen Karjalan Liiton ajamaan asioitaan. Pian alettiin perustaa paikallisia seuroja, ensimmäisten joukossa Oulun Karjalaseura syyskuussa 1940. Sen tarkoituksena oli yhdistää Ouluun asettunut siirtoväki ja huolehtia heidän edunvalvonnastaan. Alusta asti mukana oli paljon virkistystoimintaa, kuten juhlia ja urheilua. Jatkosodan aikana suurin osa Oulun karjalaisista palasi kotiseuduilleen, ja seuran toiminta oli pysähdyksissä vuoteen 1946 asti. Sen jälkeen seura on toiminut keskeytyksettä, vaikka se onkin kokenut monenlaisia vaiheita ja aktiivisuus on vaihdellut suurestikin. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää, miten seuran tehtävä on muuttunut 70 vuoden aikana, ja mitä seura on jäsenilleen merkinnyt. Päälähteeni on Oulun Karjalaseura ry:n arkisto, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Täydentävänä lähteenä on piirijärjestö Karjalaseurojen Pohjolan piiri ry:n arkisto sekä lehtiartikkeleita. Lisäksi olen haastatellut kahdeksaa Oulun Karjalaseuran pitkäaikaista aktiivijäsentä. Lähdekriittisen tarkastelun avulla rakennan lähteiden pohjalta kokonaiskuvan Oulun Karjalaseurasta 70 vuoden ajalta. Tärkeänä metodina on vertailu kattojärjestö Karjalan Liittoon. Tähän olen käyttänyt Terhi Willmanin toimittamaa teosta Karjalasta on kysymys. Karjalan Liitto 1940–2010. Seuran toiminta on aina perustunut karjalaisten perinteiden vaalimiseen. Perinteitä on pidetty yllä esimerkiksi tanhuamalla ja kyykkäämällä, valmistamalla perinneruokia, ompelemalla kansallispukuja, järjestämällä luentoja ja seminaareja sekä tekemällä retkiä rajantakaiseen Karjalaan. Suhde karjalaisuuteen on kuitenkin muuttunut matkan varrella: alun perin se oli kiihkeää heimoaatetta ja polttava poliittinen kysymys, nykyisin — ja etenkin sotien jälkeen syntyneille — ennen kaikkea leppoisaa harrastustoimintaa sekä iloa ja ylpeyttä omista juurista. Muun karjalaisen järjestötoiminnan tavoin Oulun Karjalaseuralla on ollut suuri merkitys sotavuosien vaikeista kokemuksista selviämiselle. Alkuvaiheessa seura antoi jäsenilleen konkreettista tukea neuvonnan ja avustusten muodossa, mutta halki vuosikymmenten merkittävin anti on ollut seuran tarjoama henkinen tuki. Yhteisissä tapahtumissa hajalleen lyödyt karjalaiset ovat saaneet tuntea yhteenkuuluvuutta, ja seuran tarinailloissa on yhdessä purettu sota-aikojen aiheuttamia traumoja. Sotienjälkeisessä Suomessa karjalaisuudesta puhuminen ei aina ollut suotavaa ja siirtoväellä oli kova paine sopeutua uuden asuinpaikkakunnan väestöön. Karjalaseura tarjosi paikan, missä saattoi olla oma itsensä ja tuntea ylpeyttä omista juuristaan. Vaikkei karjalaisuutta enää pitkään aikaan ole tarvinnut piilotella, seuran tarjoama yhteenkuuluvuuden tunne ja tietoisuus omasta kulttuuriperinnöstä ovat edelleen 2000-luvulla tärkeimpiä toimintaa ylläpitäviä voimia.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Metsähallituksen Ranuan hoitoalueen historia vuosina 1905–1939. Ranuan hoitoalue erotettiin vuonna 1905 Iin ja Simon hoitoalueista, yhtä aikaa Ylisimon hoitoalueen kanssa. Hoitoalueen perustamisen syinä olivat halu pienentää hoitoalueiden kokoa, kasvava metsätalous ja tarve saada kruununmetsät parempaan valvontaan. Vuonna 1923 Ranuan ja Ylisimon hoitoalueet yhdistettiin yhdeksi hoitoalueeksi. Yhdistymisen myötä hoitoalueen pinta-ala kaksinkertaistui, kattaen näin 290 000 hehtaarin alueen. Hoitoalueiden yhdistyminen oli merkittävin muutos, joka hoitoaluetta ja sen toimintaa kohtasivat tutkimusaikana. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää Metsähallituksen vaikutusta alueen maan ja metsien käyttöön, valvontatyön tehokkuutta sekä metsähallinnon toimia osana ympäröivää yhteisöä. Tutkimukseni keskiössä on Metsähallituksen rooli ja toiminta. Päälähteenäni käytän Ranuan hoitoalueen arkistomateriaalia, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Tutkimusta täydentämään olen käyttänyt myös Metsähallituksen muiden organisaatioiden ja Ranuan kunnan arkistoa. Painettuina lähteinä olen käyttänyt Suomen tilastollista vuosikirjaa sekä Suomen kruununmetsien metsänhoitajille tarkoitettua käsikirjaa vuodelta 1910. Tutkimus perustuu laadulliseen tutkimukseen sekä tilastolliseen esittämiseen. Laajan virallisen kirjemateriaalin ja kertovan aineiston perusteella luon kuvaa metsähallinnon virallisista toimista Ranuan hoitoalueella. Metsähallitus rajoitti alueen väestön perinteistä metsien käyttöä. Näkyvä puuttuminen metsien luvattomaan käyttöön eli haaskaukseen ja perinteisen puukaupan rajoittaminen jättivät jälkensä yhteisön ja metsähallinnon suhteisiin. Metsähallintoa leimasi toiminta lakien ja asetusten mukaan. Tämä vaikutti suuresti ihmisten kuvaan Metsähallituksesta. Aluemetsänhoitajat tiedostivat alueen väestön heikot elinolosuhteet ja pyrkivät toimillaan vaikuttamaan yhteisen edun toteutumiseen. Metsähallitus oli myös Ranuan kunnan suurin veronmaksaja. Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä Metsähallitus toimi pelkästään puiden myyjänä. Omien hankintahakkuiden alkamisesta vuonna 1926 seurasi se, että valtiosta tuli nopeasti ainut hoitoalueen metsissä hakkuita suorittanut taho. Hakkuumäärät valtion mailla kasvoivat 1920-luvulla suunnitelluista jopa kaksinkertaisiksi. Valtionmaiden asutustoiminta heikensi 1920- ja 1930-luvuilla Metsähallituksen toimintaedellytyksiä. Aluemetsänhoitajien päätavoite oli lisätä hoitoalueen metsien kysyntää. Tavoitteeseen päästiin vasta hankintahakkuilla ja Simojoen uitto-olosuhteiden parantamisen jälkeen.

No description available.

No description available.

<p>Denna uppsats försöker besvara frågan om spanskans syntax efterlämnar spår i texter som översätts till svenska. Undersökningens hypoteser är två: dels att det finns syntaktiska skillnader mellan spanska och svenska, dels att en svensk text översatt från spanska kommer att skilja sig från en svensk originaltext, på grund av påverkan från spanskan. Analysmaterialet är hämtat ur en spansk roman och dess översättning, samt ur en svensk roman som används som jämförelsematerial. Hypoteserna prövas främst genom en metod som bygger på att meningar indelas i kärnsatser. Därefter klassificeras dessa som tillhörande en av sex satsgrader. Genom att studera skillnader i användningsfrekvens för olika satsgrader kan skillnader mellan texterna påvisas. Resultatet visar att vissa satsgrader är betydligt vanligare i den översatta texten än i det svenska originalet. För andra satsgrader syntes inte samma tydliga skillnad. Slutsatsen blir att vissa språkliga konstruktioner tycks överföras och att spanskans syntax lämnar spår i svenska översättningar</p>

<p> This project report examines four solo-songs by Jean Sibelius and offers an analysis of the style of his Finnish nationalism. The paper presents two types of nationalism, and delves into the type of nationalism to which Sibelius's solo-songs belong. A brief history of Finland and the Finnish nationalist movement is discussed, in addition to the importance of the Kalevala to the Finnish nationalist movement. Musical descriptions of the poetry and songs "Demanten pa marssn&ouml;n," "Flickan kom ifr&aring;m sin &auml;lsklings mote," "Var det en dr&ouml;m?" and "Svarta rosor" are presented, and an acceptable performance practice for Sibelius's solo-songs is considered. </p>

Diss. (sammanfattning) Stockholm : Karol. inst. / Härtill 6 uppsatser.

Faculty of Science School of Geoscience 0313950n madgerber@yahoo.com / U-Pb ID-TIMS ages are reported for several magmatic and anatectic phases from the Kalak Nappe Complex (KNC), northern Norwegian Scandinavian Caledonides. Euhedral prismatic zircons from a suite of plutons intruding the metaturbidite sequences of the Hellefjord Group, Sørøy-Seiland Nappe (upper KNC) yielded intrusion ages of 440.9 ± 1.5 Ma for a syenogranite, and 435.9 ± 1.6 Ma and 436.7 ±0.8 Ma, respectively, for a granite and gabbro. The period of magmatic activity was followed closely by a phase of deformation associated with upper amphibolite-granulite facies metamorphism at c. 430 Ma. This caused local anatexis in the granite and growth of magmatic zircon (429.5 ± 1.4 Ma), as well as the common growth of metamorphic titanite (431.4 ± 1 Ma and 427.8 ±2.7 Ma). These late Ordovician-early Silurian ages link this tectonometamorphic activity to the Scandian phase of the Scandinavian Caledonian orogeny. Evidence for Scandian tectonometamorphic activity is also recorded at c. 425 Ma in the Klubben Group of the Olderfjord Nappe (lower KNC). This is documented by the intrusion of a granodiorite pegmatite (425.9 ±0.7 Ma) and anatexis of the Klubben Group (425.5 ± 1.3 Ma). In addition, the Klubben Group records a c. 980 Ma Grenvillian age for anatectic veins crosscutting an earlier fabric (980.9 ± 2.6 Ma, syenogranitic leucosome), linking the initial evolution of the Klubben Group to the amalgamation of Rodinia. It is suggested that a previously undetected structural break exists in the Sørøy Succession of the KNC at base of the Hellefjord Group. This is supported by c. 441-436 Ma Scandian ages obtained for bimodal magmatic activity in the Hellefjord, which does not relate to the intrusion of the SIP further down in the Sørøy Succession at c. 570-560 and c. 530-520 Ma. In addition, Scandian magmatic ages have not been detected in the Sørøy Succession underlying the Hellefjord Group. However, these ages are coeval with bimodal plutons in the overlying Magerøy Nappe (c. 440-436 Ma), which is composed largely of metaturbidite sequences. The Hellefjord Group is suggested to represent an extension of the Magerøy Nappe, which evolved in a ridge-trench intersection. A tentative window of c. 430-425 Ma is suggested for the thrusting of the Magerøy Nappe over the Kalak Nappe Complex, in light of the formation of deformational fabrics in the Hellefjord Group at c. 430 Ma and the localised c. 425 Ma anatexis recorded in the Klubben Group.

<p>I den här uppsatsen undersöks eddadikten Vôluspá så som den citeras i en handskrift av Snorre Sturlassons Edda, nämligen Codex Upsaliensis eller Uppsalaeddan. Dock diskuteras inte dvärgnamnen i stroferna 10, 11–13 samt 15–16. Uppsatsen utgår från ett nyfilologiskt perspektiv, där den enskilda handskriften tillmäts ett egenvärde utan att bedömas i förhållande till ett tänkt originalverk. Fokus ligger på de skrivningar där Uppsalaeddan och inte fler än hälften av samtliga diskuterade handskrifter avviker från de övriga. De aktuella handskrifterna är, förutom Uppsalaeddan, Codex Regius av eddadikterna, Hauksbók, Codex Regius av Edda, Codex Wormianus samt Codex Trajectinus. Analysen har som utgångspunkt att de avvikelser som möter är avsiktliga från skrivarens sida. Där detta inte tycks sannolikt undersöks huruvida en samtida läsare kunnat uppfatta skrivningen som meningsfull, och först när detta uteslutits talas om felskrivningar. Majoriteten av avvikelserna i Uppsalaeddan bör förstås som medvetna; ett något mindre antal är svårbedömda, men har förmodligen lästs som begripliga om än möjligen något märkliga i sammanhanget; och slutligen är de definitiva felskrivningarna åtminstone två stycken, men inte många fler. Uppsalaeddan är oftast ensam om sina avvikelser, men där den inte är det beror det vanligen på gemensam tradering med Hauksbók och Codex Regius av eddadikterna.</p>