Abstract Sustainability is a catchword for contemporary concerns of environmental and societal vulnerability. Scholars, policymakers, designers, and educators alike find themselves knotted increasingly within fabrics of sustainability, approached as an object of concern in education and technoscientific projects. In relation, scholars drawing from posthuman and new materialist thinking have begun to re-imagine sustainability. Considering human subjectivity as part of the world in its ongoing, reiterative becoming has introduced new possibilities to rethink responsibility in and for sustainable change. This research is rooted in my engaged practices of participatory design and education on violence, violence prevention, and non-violence, which form the empirical research terrain of this study. This dissertation includes four articles that inquire into the practices in question by exploring possibilities for nurturing non-violence—and by scrutinising responsible participatory practices in design. This synopsis re-engages with the results presented in the articles mentioned and participates in calls to rethink sustainability. In order to reconsider sustainability in and for practices of sustainable change, I develop theoretical thinking based on response-ability and touch, as discussed by Karen Barad and Donna Haraway. Through a diffractive, affirmative engagement with sustainability in the engaged practices of change-making, I aim to unfold the affordances of feminist (new) materialist renegotiations of ethics and responsibility, in order to inform responsible participatory practices of change-making and, in particular, change towards non-violence. This research offers insight into the intricate ways sustainability reconfigures in and through practices of change-making in participatory design, education, and everyday engagements for non-violence. I begin by proposing a thinking and practice of response-able engagement. Then, through the idea of touchable matters, I foreground how the co-constituted conditions of ethically sustainable response become reconfigured in the designerly, the researcherly, the pedagogical, and other everyday practices, challenging for a shift to a new mode of entangled response-ability for sustainable change and towards non-violence. / Tiivistelmä Kestävyys on aikaamme läpileikkaava, sosiaalisiin ja ekologisiin epäkohtiin tarttuva haaste, joka yhdistää tutkijoita ja muita toimijoita moninaisina jaetun huolen ja interventioiden kohteina myös koulutuksellisissa ja teknotieteellisissä projekteissa. Posthumanistinen ja uusmaterialistinen ajattelu on haastanut ymmärryksiä kestävyydestä asettamalla inhimillisen toimijuuden erottamattomaksi osaksi maailman jatkuvia tulemisen ja tuottumisen prosesseja. Painopiste kestävyyden, muutoksen ja niihin liittyvien vastuullisuuksien tarkastelussa on siirtynyt arkisten käytänteiden moniulotteisiin kietoutuneisuuksiin. Väitöstutkimukseni sisältää neljä artikkelia, jotka perustuvat kahteen empiiriseen kokonaisuuteen. Työni aineisto on tuotettu tutkimalla työpaikkakiusaamiseen liittyvän osallistuvan suunnittelun vastuullisia käytänteitä sekä väkivaltaa, väkivallan ehkäisemistä ja väkivallattomuutta käsittelevää akateemista koulutusta. Väitöskirjaan sisältyvissä artikkeleissa olen tarkastellut pyrkimyksiä kohti väkivallattomuutta sekä muutokseen sitoutuneita ja siihen moninaisesti kietoutuvia käytänteitä. Työni yhteenveto-osassa työstän artikkeleissa esitettyjä osallistumista, refleksiivisyyttä, välittämistä ja väkivallattomuutta käsitteleviä tuloksia diffraktiivisesti. Työstämisen teoreettis-käsitteellisenä kumppanina toimivat Karen Baradin ja Donna Harawayn kosketusta ja vastuullisuutta käsittelevät keskustelut. Yhteenvedon tavoitteena on tarkastella feministisen (uus)materialistisen ajattelun mahdollisuuksia tuottaa uutta ymmärrystä kestävyydestä osana vastuullisia osallistuvia toimintatapoja muutoksen – ja erityisesti väkivallattomuuteen pyrkivän muutoksen – jokapäiväisissä käytänteissä. Kestävän muutoksen ja väkivallattomuuden mahdollisuudet tuottuvat osallistuvan suunnittelun, koulutuksen ja arjen käytänteissä moninaisin tavoin. Vastuullisuutta tarkastellessani esitän ajatuksen ”koskettavista kudelmista”, mikä kutsuu tunnistamaan, kuinka eettisen kestävyyden ja suhteisuuden mahdollisuudet ”kanssatuottuvat” arkisissa kohtaamisissa. Samalla se haastaa rakentamaan uudenlaista, tähän eettis-ontologiseen kietoutuneisuuteen sitoutunutta vastuullisuutta jokapäiväisissä suunnittelun, tutkimuksen, koulutuksen ja arjen pyrkimyksissä kohti kestävää muutosta ja väkivallattomuutta.

Abstract Inspired by feminist standpoint theory, this doctoral thesis studies what the voices and silences about experiences of sexual violence tell us when voiced by adolescent girls who have been in residential care institutions. This group of girls evidently experience more sexual violence compared to their peers. This dissertation is based on four scientific Articles. In Article I, Erving Goffman’s theory is used to analyse the girls’ experiences of being in residential institutions and Articles II–IV focus on their sexual violence experiences. Data is generated in 2013 through semi-structured interviews with 11 girls aged 14–17 years old, and through interviews with one of these girls from 2013–2017. Data from Bulgaria, Catalonia and Italy regarding the violent experiences of 46 girls is also used in Article II. Qualitative content analysis (Articles I–III) and the Listening Guide method (Article IV) were used in data analysis. The Articles reveal that the girls have multiple vulnerabilities that affect on creating safe connections, as well as voicing their experiences. The majority of the girls did not voice their experiences of sexual violence as violence and based on the data it can be interpreted that the sense of being cared for by someone might impact on what was named and/or recognised as sexual violence. The phenomenon was named abusive illusion of care and proposed to be included in Jenny Pearce’s social model of abused consent. A new term was also suggested for the area of girls’ sexually risky behaviour, which is further developed in this compilation report as sexism-related internalised sexual violence. In this compilation report, the main results of the Articles are combined and re-read in the light of Carol Gilligan’s theorisations. Those findings confirm that girls’ voices and silences about their sexual violence experiences are a complex and multidimensional combination of self-silence and being silenced, connection and resistance. Sexual violence experiences should be considered as contextual, relational, contradictory and situational phenomena. It is suggested that violence prevention programmes be organised in a gender-responsible way for all from an early age. Furthermore, professionals should be educated to recognise the hidden aspects in sexual violence and conceptualisations of sexual violence needs to be developed further. / Tiivistelmä Feministisen standpoint-teorian inspiroimana tässä väitöskirjassa tutkitaan, mitä lastensuojelulaitoksissa asuneiden tyttöjen äänellisyydet ja vaikenemiset kertovat heidän kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Aiempi tutkimustieto osoittaa tämän tyttöryhmän kokevan vertaisiaan enemmän seksuaalista väkivaltaa. Väitöskirjaan sisältyy neljä tieteellistä artikkelia. Artikkeli I:ssa analysoidaan tyttöjen laitoskokemuksia Erving Goffmanin teorian avulla. Artikkeleissa II–IV keskitytään tyttöjen seksuaalisen väkivallan kokemuksiin. Aineisto koostuu yhdentoista 14–17-vuotiaan tytön puolistrukturoidusta haastattelusta vuodelta 2013 sekä yhden tytön haastatteluista vuosilta 2013–2017. Artikkeli II:ssa on otteita Bulgariasta, Italiasta ja Kataloniasta kerätyistä aineistoista koskien neljänkymmenenkuuden tytön väkivaltakokemuksia. Analyysissa käytettiin sisällönanalyysiä (Artikkelit I–III) ja Listening Guide -metodia (Artikkeli IV). Osatutkimuksista selvisi, että tyttöjen moniulotteiset haavoittuvuudet vaikuttavat turvallisten yhteyksien luomiseen sekä omien kokemusten kertomiseen. Suurin osa tytöistä ei sanallistanut seksuaalisen väkivallan kokemuksiaan väkivallaksi, ja tyttöjen kokema välittäminen näytti vaikuttavan siihen, minkä he tunnistivat ja/tai nimesivät seksuaaliseksi väkivallaksi. Ilmiö nimettiin “vahingolliseksi välittämisen illuusioksi,” ja se esitetään lisättäväksi Jenny Pearcen seksuaalista suostumusta koskevaan malliin. Tyttöjen seksuaalisen riskikäyttäytymisen alueelle ehdotettiin uutta termiä, ja tässä yhteenveto-osuudessa se on edelleen kehiteltynä “seksismiin perustuva sisäistetty seksuaalinen väkivalta.” Yhteenveto-osuudessa artikkeleiden päätulokset on yhdistetty ja niitä on uudelleen luettu Carol Gilliganin teoriaa hyödyntäen. Näin saadut tulokset osoittavat, että tyttöjen äänellisyydet ja vaikenemiset seksuaalisesta väkivallasta sisältävät moniulotteisen yhdistelmän vaikenemista ja vaietuksi tulemista, kuulumisen tunnetta sekä vastarintaa. Seksuaalisen väkivallan kokemukset tulisikin nähdä relationaalisena ja moniäänisenä, sekä tilanne- ja kontekstisidonnaisena ilmiönä. Lapsille tulisi suunnata varhaisessa vaiheessa väkivaltaa ennaltaehkäiseviä sukupuolivastuullisia koulutuksia. Lisäksi ammattilaisille tulisi järjestää koulutusta seksuaalisen väkivallan piiloisten muotojen tunnistamiseksi ja seksuaalisen väkivallan sanallistuksia tulisi edelleen kehittää.