Abstract This work is concerned with the attitudes of the principal newspapers in Finland, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi and Vapaa Sana, towards Urho Kekkonen during the time leading up to his presidency, in 1944-1956. The account proceeds chronologically, employing principally a qualitative historical method, although with some quantitative aspects. A total of 1284 articles or news items concerned with Kekkonen were published in these leading newspapers during the period in question, the vast majority, 87.5%, in 1950-1956. Maakansa was the most active paper in writing about Kekkonen, and gained a position as his mouthpiece early in his career, whereas Hufvudstadsbladet was more passive in its view of him and Suomen Sosialidemokraatti and Uusi Suomi were the most critical. All in all, however, the majority of the leading newspapers tended for the most part to be critical of him during this period, although he gained some recognition even amongst his opponents, who admitted that he had been a forceful and effective personality as Minister of Justice, Speaker of Parliament and Prime Minister. The criticism was directed mainly at his arbitrary behaviour in foreign affairs and his alleged ties with the communists. The speech that he had made in parliament in March 1940, opposing the peace treaty that ended the Winter War, was the weapon most frequently used against him, whereas the question of war crimes did not arouse much debate regarding him in the columns of the press, nor did the negotiations over the Agreement of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance. Kekkonen did not usually intervene in any way in the discussions concerning him in the press during the 1940's, but as Prime Minister he reacted strongly to the growing criticism, usually venting his feelings through articles in Suomen Kuvalehti or Kyntäjä, or through private correspondence. He particularly despised the writings of Suomen Sosialidemokraatti and its columnist "Jahvetti", and was also annoyed at the attitudes of the Uusi Suomi columnist "Timo". / Tiivistelmä Tutkimus käsittelee Suomen johtavan sanomalehdistön, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Maakansa, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi ja Vapaa Sana, suhtautumista Urho Kekkoseen vuosina 1944 - 1956. Kronologisesti etenevän tutkimuksen päämetodina käytän historialliskvalitatiivista menetelmää. Hyödynnän myös kvantitatiivista metodia. Johtavissa sanomalehdissä julkaistiin tutkimusjakson aikana 1 284 Kekkos-kirjoitusta. Valtaosa niistä (87,5 %) ajoittuu vuosiin 1950 - 1956. Vielä 1940-luvulla kirjoittelu oli vähäistä, mikä indikoi Kekkosen vakiintumatonta poliittista statusta. Ensimmäinen Kekkos-kirjoittelun huippu ajoittui pääministerikilpaan 1946 ja toinen presidentinvaaleihin 1950. Kolmannen Kekkos-keskustelun piikin synnytti Maakansassa 1953 julkaistu Kekkosen ulkopoliittinen haastattelu ja sisäpoliittisesti kiihkeä syksy. Neljäs ja merkittävin Kekkos-kannanottojen lisääntyminen johtui vuoden 1956 presidentinvaaleista. Kaiken kaikkiaan Kekkonen sai pysyvän aseman lehdistössä vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen. Tämän takasivat hänelle aktiivinen poliittinen rooli ja pääministerin salkku. Aktiivisin Kekkos-kirjoittaja oli Maakansa. Lehdestä muodostui jo varhain Kekkosen äänitorvi. Hufvudstadsbladet suhtautui Kekkoseen passiivisimmin. Kriittisimpiä Kekkos-kirjoittajia olivat puolestaan Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Kaiken kaikkiaan johtavan sanomalehdistön enemmistön suhteet Kekkoseen muotoutuivat tutkimusjakson aikana enimmäkseen kriittisiksi. Toisaalta hänelle annettiin vastustajienkin leirissä tunnustusta. Kekkosta pidettiin yleisesti niin oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä kuin pääministerinäkin vahvana ja aikaansaavana henkilönä. Arvostelu kohdistui pääosin hänen ulkopoliittiseen omavaltaisuuteensa ja väitettyihin kommunistikytköksiinsä. Kekkosen talvisodan rauhaa vastustaneesta puheesta eduskunnassa maaliskuussa 1940 tuli yksi käytetyimmistä Kekkos-vastaisista aseista. Sotasyyllisyyskysymys ei sen sijaan herättänyt erityisemmin Kekkos-debattia johtavan lehdistön palstoilla. Kekkosta ei huomioitu juuri myöskään YYA-sopimusneuvottelujen aikana. Ulkopolitiikan merkitys johtavan lehdistön Kekkos-propagandassa korostui vasta 1950-luvulla. Läpilyönti tapahtui viimeistään 1955, jolloin Paasikiven - Kekkosen ulkopoliittinen linja vakiinnutti asemansa johtavan lehdistön kirjoittelussa. Kekkonen ei puuttunut yleensä 1940-luvulla johtavien sanomalehtien häntä itseään koskevaan kirjoitteluun. Sen sijaan pääministerinä hän reagoi jo voimakkaasti johtavan lehdistön kasvavaan kritiikkiin. Kekkonen tilitti tuntojaan yleensä Suomen Kuvalehdessä ja Kyntäjässä sekä yksityisessä kirjeenvaihdossaan. Kekkosta ärsytti maamme eturivin toimittajien "matalamielinen" parjaus- ja huhupropaganda, joka oli kohdistettu häneen henkilökohtaisesti. Kekkonen moitti myös syytöksiä, joita lehdistön edustajat kohdistivat häneen ulkopoliittisena toimijana ja kommunistien ystävänä. Hän paheksui erityisesti Suomen Sosialidemokraatin ja sen pakinoitsijan (Jahvetti) kirjoittelua. Myös Uuden Suomen pakinoitsija (Timo) suututti. Osansa arvostelusta saivat lisäksi Helsingin Sanomat ja Vapaa Sana. Hufvudstadsbladet selvisi vähemmällä. Maakansa vältti arvostelun tyystin.

Abstract In my study of architecture, I have surveyed the interior of the apartment from the perspective of colouration, in Finland from 1948 to 1955. My study comprised traditionally considered high-cultured architecture — legitimate architecture — and architecture representing the everyday, which does not have the status of legitimate architecture. My research into this subject adopted a material based approach, with qualitative research methods and applied with a theory-guided content analysis. The periodicals Arkkitehti and Kaunis Koti formed the central content of my study, representing legitimate and popular architecture from the post-war reconstruction period. On the basis of this material, I compiled a depiction of the colouration of the home during the postwar reconstruction period. In addition, I studied the use of colours in legitimate and popular architecture during that period. There has been no previous systematic depiction of the interiors of the home in Finland. The presupposition of my study was that during the post-war reconstruction period, the colour preferences of architects and the general public neared. During the post-war reconstruction period, the attention of most architects was directed towards the living conditions and needs of the general public. The primary focus of architects was in housing. This was due to the large number of homeless people requiring housing after the war. From the basis of functionalism, the discourse on the social content of architecture created the foundation for building planning during the post-war reconstruction period. In the material examined in this study, colour was identified with happiness. Nature connected the Finnish people. Even in the urban setting, the experience of nature was considered important. The multihued greenery of the window shelf present in almost every living room was one display of "the living spirit" of nature brought into the urban apartment. During the post-war reconstruction period, colouration of interiors was not homogenous. The composition of the colouration, and the ways in which colour were used, changed according to the room type. The over-arching concept in the colouration of the rooms was that of a purposeful aesthetic. The changes were connected with the development phase of the room type, its contents, as well as the importance of the space in comparison to the entirety of spaces in the apartment. In addition to the colouration change between room types, some of the apartment furnishings and their colouration changed noticeably during the post-war reconstruction period. The importance of good taste was also emphasised in different ways in different room types. In the colouration of older, established room types issues of good taste were often raised, and the interior was constructed on the basis of critique of previous interior design colourations. In connection with newer room types, such as the kitchen and the children's room, a purposeful aesthetic was at the forefront and good taste was hardly talked about, since colouration was not given as a value in relation to what had come before. Dissymmetry of colouration was common for all home interiors. The dissymmetry was derived from the modernity principle of embracing the new and forbidding the traditional. Personal observations in the use of associative and dissociative names for colours, displays Bourdieu's conception of good taste, represented in the formation of legitimate taste and popular taste. However, the criticism of Shusterman displays well, that this is a definition derived from high-culture, which is already value-ridden. The romantic period during the post-war reconstruction period, the content of which is understandable also from a popular viewpoint, showed clearly in the works of the architects. For many architects, the period remained short. From the perspective of Bourdieu, it can be thought that legitimate taste had for a moment neared popular taste. The "blue flower of romantic thought" did not blossom for long and the taste representing legitimate, rational thought regained its position. According to my supposition, the taste of popular and high-culture had nonetheless, momentarily neared. / Tiivistelmä Arkkitehtuurin alaan kuuluvassa tutkimuksessani, tarkastelen asunnon sisustusta värityksen näkökulmasta Suomessa vuosina 1948—1955. Tarkastelussani rinnakkain ovat perinteisesti korkeakulttuurina pidetty rakennustaide, legitiimi arkkitehtuuri, ja arjen käytäntöjä edustava arkkitehtuuri, jolla ei ole legitiimin arkkitehtuurin statusta. Tarkastelen tutkimusaihettani aineistolähtöisesti laadullisen tutkimuksen keinoin teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Arkkitehti-lehti ja Kaunis koti -lehti muodostavat tutkimukseni keskeisen aineiston jälleenrakennuskauden legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin ilmentäjinä. Tutkimuksessani kokoan aineistoon perustuvan kuvauksen jälleenrakennuskauden kodin värityksestä sekä tutkin tuon ajan legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin värinkäyttöä. Kodin tilojen värityksestä ei ole aiemmin laadittu systemaattista kuvausta Suomessa. Tutkimukseni esioletuksena oli, että jälleenrakennuskaudella arkkitehtien ja suuren yleisön kodin värinkäyttöön liittyvät mieltymykset olivat lähellä toisiaan. Jälleenrakennuskaudella arkkitehtikunnan huomio oli kohdentunut suuren yleisön elinoloihin ja tarpeisiin. Arkkitehtikunnan suunnittelutehtävän painopiste oli asuntotuotannossa, sillä suuri määrä sodan jälkeen kodittomiksi jääneitä oli asutettava. Funktionalismin pohjalta käyty keskustelu arkkitehtuurin sosiaalisesta sisällöstä loi pohjaa jälleenrakennuskauden asuntosuunnittelulle. Aineistossani väri vertautui iloisuuteen. Luonto yhdisti suomalaisia. Kaupunkiympäristössäkin luontokokemusta pidettiin tärkeänä. Kodin sisustuksessa lähes poikkeuksetta esiintynyt olohuoneen kukkaikkuna oli yksi osoitus kaupunkiasuntoon tuodusta luonnon "elävästä hengestä". Jälleenrakennuskauden kodin sisustuksen väritys oli epäyhtenäinen. Värityksen sisällöt ja tavat käyttää väriä vaihtelivat huonetyypeittäin. Yhdistävänä yläkäsitteenä huonetilojen värityksessä oli tarkoituksenmukaisuuden estetiikka. Vaihtelut liittyivät huonetyypin kehitysvaiheeseen ja sisältöihin sekä tilalle annettuun painoarvoon asunnon huonetilojen kokonaisuudessa. Huonetyypin värityksen keskinäisen vaihtelun lisäksi osa kodin tilojen sisustuksista ja niiden värityksistä muuttui selvästi jälleenrakennuskauden kuluessa. Myös hyvän maun merkitystä korostettiin eri tavoin eri huonetyypeissä. Vanhempien, jo vakiintuneiden huonetyyppien sisustuksen värityksessä hyvä maku otettiin usein esiin ja hyvän maun mukainen sisutus rakentui aiempien sisustustyylien värityksen kritiikin kautta. Uudempien huonetyyppien, kuten keittiön ja lastenhuoneen, yhteydessä tarkoituksenmukaisuuden estetiikka oli etusijalla eikä hyvästä mausta puhuttu juuri lainkaan, sillä väritystä ei arvotettu suhteessa aiempaan. Värityksen epäsymmetrisyys oli yhteistä kaikille tarkastelemilleni kodin tilojen värityksille. Epäsymmetria ilmensi moderniteettiin sisältyvää ajatusta uudesta ja tradition kieltämisestä. Havaintoni assosiatiivisten ja ei-assosiatiivisten värinnimitysten käytöstä havainnollistaa Bourdieun ajatusta hyvää makua edustavan legitiimin maun ja populaarin maun muodostumisesta. Shustermanin kritiikki tuo kuitenkin hyvin esiin korkeakulttuurin piiristä lähtevän määritelmän, joka jo lähtökohtaisesti on arvovarautunut. Jälleenrakennuskauden romanttinen ajanjakso, jonka sisällöt olivat ymmärrettäviä myös populaarin näkökulmasta, näkyi selvästi arkkitehtien tuotannossa. Jakso jäi monen arkkitehdin kohdalla lyhytaikaiseksi. Bourdieu'n näkökulmasta voi ajatella, että legitiimi maku oli hetkellisesti lähentynyt populaaria makua. Jälkikäteen katsottuna arkkitehdit ovat tulkinneet maun rämettyneen väliaikaisesti. "Romantiikan sininen kukka" ei kovin pitkään ehtinyt kukkia, ja legitiimiä rationaalia linjaa edustanut maku valtasi asemansa takaisin. Esioletukseni mukaisesti populaarin ja korkeakulttuurin maku olivat silti hetkellisesti lähentyneet toisiaan.