Abstract This thesis is, on the one hand, an investigation into Matthew Arnold’s (1822–1888) literary communications and, on the other hand, an attempt to mediate between his writings and a twenty-first century readership. Arnold’s oeuvre is substantial and varied, but this study focuses on his epic poetry, which has remained a neglected part of his body of work despite its significance both to the author himself and to developing an understanding of Arnold’s development as a poet, cultural critic, and iconic ‘Victorian sage’. Furthermore, it is his epic poetry that seems to most fully address the theme of communication, and thus these longer poems function as points of orientation for a broader inquiry into Arnold’s communications. Arnold himself was keenly aware of the complicated status of communicative acts, but these complications have not always been acknowledged by the generations of criticism that have emerged since his death. Critics have thus produced images of Arnold which have not always done justice to the complexity of his communications. Based on an understanding of ‘communicative’ as a position of mediation between writers and readers, this thesis addresses the need for a more balanced communicative framework for mediating between Arnold’s writings in general — and his epic poetry in particular — his critics, and present audiences. / Tiivistelmä Tässä väitöskirjassa tarkastellaan Matthew Arnoldin (1822–1888) kirjallista kommunikaatiota, pyrkien välittämään hänen kirjoitustensa merkityksiä 2000-luvun yleisölle. Arnoldin kirjallinen tuotanto on runsas ja monipuolinen, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään erityisesti hänen runoepiikkansa tulkintaan. Tämä osa hänen työstään on jäänyt tutkimuksessa verrattain vähäiseen asemaan huolimatta siitä, että Arnoldin kaksi lyhyttä runoeeposta olivat tärkeitä paitsi hänelle itselleen, mutta erityisesti osana hänen kehitystään runoilijana, kulttuurikriitikkona ja ikonisena viktoriaanisen ajan julkisena intellektuellina. Arnoldin runoepiikka vaikuttaa myös tutkivan kommunikaation teemaa laajemmin kuin hänen muut runonsa, ja toimii myös tällä tavoin keskiönä hänen oman kommunikaationsa laajemmalle tarkastelulle. Arnold oli varsin tietoinen kommunikaatiopyrkimystensä haasteista, mutta näitä ongelmia ei ole hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneessä kritiikissä aina otettu huomioon. Näin on syntynyt monia Arnold-käsityksiä, jotka eivät välttämättä tee oikeutta hänen kommunikaationsa monivivahteisuudelle. Tämä väitöskirja pyrkii tuottamaan tasapainoisemman kommunikatiivisen lähestymistavan toimiakseen välittäjänä Arnoldin kirjoitusten, eritoten hänen eepostensa, ja nykylukijan välillä. / Original papers The original publications are not included in the electronic version of the dissertation. Alarauhio, J.-P. (2012). Towards a Dialogical Approach to Matthew Arnold. In Sell, Roger D. (Ed.) Literary Community-Making: The dialogicality of English Texts from the Seventeenth Century to the Present. (131 - 142) Amsterdam: John Benjamins. Alarauhio, J.-P (2007). Sohrab and Rustum and Balder Dead – Communicating about Communication. In Nordic Journal of English Studies Volume 6, No. 2 (2007), 47 - 64. Alarauhio, J.-P (Forthcoming). Sohrab and Rustum – Matthew Arnold’s Spectacle.

Abstract Rosa Liksom is one of the most internationally recognized contemporary Finnish authors and leading Finnish postmodernists. Indeed, the postmodernist aesthetics of her works have received most of the academic attention: features such as irony, dark humor, intertextuality, and parody have been convincingly studied. Liksom’s singular public image has been connected to these aesthetics, but although her cosmopolitanism is often mentioned, her postmodern nonconformity has usually been read in a local and a national context. Liksom’s engagement with modernity has been only implicitly and insufficiently explicated. This dissertation focuses on Liksom’s works and public image in the broader historical context of the modern project in its 20th century legacy. The study of Liksom’s engagement with the utopianism of the modern project is paramount to a deeper understanding of the politico-ethical underpinnings of Liksom’s works and image. To examine Liksom’s retrospection of the modern project, this dissertation makes use of a broad range of theoretical approaches, which can be collectively summarized as contextual close reading. The central theoretical framework is Fredric Jameson’s theory of postmodernism. Other important theories are Linda Hutcehon’s theories of postmodernism and irony, Svetlana Boym’s typology of nostalgia, as well as Krishan Kumar’s theory of utopia. This study elucidates the complexity of Liksom’s engagement with the modern project and bestows new importance on the positive, constructive elements of Liksom’s works that have hitherto gained less attention. Liksom’s works try to salvage something from the history of the modern project instead of merely lingering in the negative attempt to deconstruct historical truths and dismantle the very possibility of such truths. Below the irony and criticism of utopianism in Liksom’s artistic ethos runs a mournful undercurrent that broods over the lack of agency and political choices we seem to face in our present historical condition, and a nostalgia that reflects upon the lost utopian potentialities of the past. Liksom’s works suggest this process of mourning may result in a tentative prospect of communion between people and cultures based on an understanding of their shared situatedness in a postmodern, uncertain world. / Tiivistelmä Rosa Liksom on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita ja keskeisiä postmodernisteja. Akateeminen kiinnostus onkin keskittynyt ensisijaisesti hänen teostensa postmoderniin estetiikkaan: teosten ironiaa, musta huumoria, intertekstuaalisuutta ja parodiaa on tutkittu ansiokkaasti. Liksomin ainutlaatuinen taiteilijakuva on kytketty tähän estetiikkaan, mutta vaikka hänen kosmopoliittisuutensa usein mainitaankin, hänen postmodernia epäsovinnaisuuttaan on yleensä tulkittu lokaalissa ja kansallisessa viitekehyksessä. Toistaiseksi Liksomin suhdetta modernin ajan ihanteisiin on pohdittu vain välillisesti ja riittämättömästi. Tässä väitöskirjassa Liksomin teoksia ja julkisuuskuvaa käsitellään laajemmassa viitekehyksessä, nimittäin modernin projektin ja sen 1900-luvun perinnön kontekstissa. Ymmärtääksemme Liksomin teosten ja julkisuuskuvan poliittis-eettisiä perustuksia syvällisemmin on välttämätöntä tarkastella hänen suhdettaan moderniin utooppisuuteen. Tässä väitöskirjassa selvitetään monipuolisen teoreettisen välineistön avulla, kuinka Liksom retrospektiivisesti tarkastelee modernin projektia. Teoreettista lähestymistapaa voidaan kutsua kontekstuaaliseksi lähiluvuksi. Keskeinen teoreettinen viitekehys on Fredric Jamesonin postmodernismin teoria. Muita keskeisiä teorioita ovat Linda Hutcheonin teoria postmodernismista ja ironiasta, Svetlana Boymin nostalgian typologia, sekä Krishan Kumarin ja utopia-teoria. Liksomin taiteellisen eetoksen ironisuuden ja utopiakritiikin alla kulkee surumielinen pohjavire, joka pohtii nykyisessä historiallisessa tilanteessa kohtamaamme toimijuuden ja poliittisten vaihtoehtojen puutetta, ja nostalginen pohjavire, joka mietiskelee menetettyjä utooppisia mahdollisuuksia. Liksomin teoksiset antavat ymmärtää, että tämän suruprosessin tuloksena voi olla mahdollisuus löytää ihmisten ja kulttuurien välinen yhteys, joka perustuu ymmärrykseen siitä, että me kaikki paikannumme postmoderniin, epävarmaan maailmaan.