Bakalauro baigiamajame darbe nagrinėjama Šiaulių universiteto bibliotekos paslaugų kokybė. Bibliotekos teikiamų paslaugų kokybė buvo tiriama taikant standartizuotos apklausos raštu (anketavimo) ir grupinio interviu metodus. Tyrimo problema apibrėžiama tokiais probleminiais klausimais: kodėl svarbi bibliotekos paslaugų kokybė studentams? Kaip išskirti svarbiausius elementus, į kuriuos kreipia dėmesį studentai, vertindami ŠU bibliotekos paslaugų kokybę? Į kokias sritis reikia sutelkti didžiausią dėmesį, tobulinant bibliotekos paslaugų kokybę? Pirmoje bakalauro baigiamojo darbo dalyje pristatoma atlikta mokslo šaltinių analizė. Remiantis jos rezultatais apibūdinama paslauga, svarbiausios jos savybės, bendroji paslaugos kokybės samprata, paslaugos kokybės valdymo bei vertinimo modeliai. Taip pat analizuojama akademinės bibliotekos bendroji paskirtis, universiteto bibliotekos teikiamos paslaugos, išskiriami moderniosios bibliotekos bruožai. Tiriamojoje darbo dalyje pristatomas atliktas tyrimas, kurį sudaro dvi dalys – formalizuotas grupinis interviu ir standartizuota anketinė apklausa raštu. Remiantis tyrimo rezultatais, teigiama, kad ŠU bibliotekos paslaugos kokybė yra aukšto lygio, o tobulintinos sritys, remiantis vartotojų nuomone, yra susijusios su bibliotekos fondo turtinimu (leidinių kiekis, naujumas, įvairiapusiškumas) ir aptarnaujančio personalo bendravimo kompetencijomis. / The quality of services at the library of Siauliai University is analyzed in the bachelor final papework. The quality of services at library was analyzed applying the method of written standardized questioning (questionnare) and the method of sectional interview. The problem of the research was defined with that problematic questions like: why are the quality of library services relevant to students? How identify the most imortant elements, where students pay more attention valuating quality of library services? Where should be paid attention to improve library work? Final bachelor papework represented research analize of litarature sources in the first part. According to her results, describig the definition of services, basics services charakteristics, also common service quality conception, control and measurement models of service quality. Futhermore there is analyzed academical library the main purpose, university library services and identifies the modern library features. Also, final bachelor papework represented formalize group interview research and standardize questionnaire research in the practical part. Results of research shows, that the service quality at library of Siauliai University is in high level and sustaining client opinion the improvement parts are conected with library funds and service personnel communication.

Abstract The current study discusses Jean-Jacques Rousseau’s (1712–1778) educational thinking. The main object of interpretation is his most important educational work Émile, Or on Education (Émile ou De l’éducation, 1762). The study leans on the argument that Rousseau should be read as a representative of the modern tradition of Bildung, or that he should even be considered the first representative of this tradition. The interpretation presented in this study thus diverges from the way typical of the Anglo-American educational tradition in particular to read Rousseau through a naturalist lens. The first two chapters of the study take the steps that are necessary to understand Émile’s concept of education. Émile is an attempt to solve the core problem of modern society and its subject set by Rousseau in his first two Discourses, namely that of alienation. The latter of them, Discourse on the Origin and Foundations of Inequality among Men (Discours sur l’origine et les fondements de 1’inégalite parmi les hommes, 1755), presents in more elaborated terms than the former one the first modern alienation theory of major influence. Its hypothetic history of civilisation portrays the history of mankind in terms of increased alienation, the end point of which anticipates a final and complete loss of human freedom. So, Rousseau is not just diagnosing, he is also predicting where the history of mankind is leading to. The foundational motivation for Émile can be understood against this background. As an alternative to the kind of history described by him in the Discourses, it searches for a history built on human freedom. Changing the direction of the course of history is determined as an educational task. Rousseau calls the focus of this alternative history “the general moral order”, meaning by this the opposite of the bourgeois social order that is functioning precisely with egocentrism as its attitudinal core. This does not mean, however, that Rousseau is outlining a modern project to reject bourgeois society in Émile. He is rather trying to show that the juxtaposition of freedom and alienation results in an irrevocable internal conflict that defines modern subjectivity and its existence. Man is, so to say, free and not free at the same time. As the conflict is defined to be irrevocable, education also cannot solve it. Education can only point this out to the educatee, thus helping the educatee to determine his or her own place in the world as autonomously as possible. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) kasvatusajattelua. Ensisijaisena tulkinnan kohteena on hänen pedagoginen pääteoksensa Émile eli kasvatuksesta (Émile ou De l’éducation, 1762). Tutkimusta kannatteleva väite on, että Rousseauta tulee lukea modernin sivistysperinteen edustajana, ellei jopa ymmärtää hänet tämän perinteen ensimmäiseksi edustajaksi. Tutkimuksessa esitetty tulkinta erkaantuu siten varsinkin angloamerikkalaiselle kasvatustieteelliselle perinteelle tyypillisestä tavasta lukea Rousseauta naturalistisen linssin läpi. Tutkielman kahdessa ensimmäistä luvussa otetaan ne välttämättömät askeleet, jotka Émilen kasvatuskäsitteen ymmärtäminen edellyttää. Émile on yritys ratkaista Rousseaun kahdessa ensimmäisessä Diskurssissaan asettama modernin yhteiskunnan ja sen subjektin ydinongelma, vieraantumisen ongelma. Diskursseista jälkimmäinen, Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et les fondements de 1’inégalite parmi les hommes, 1755), esittelee ensimmäistä kehittyneemmin ensimmäisen vaikutusvaltaisen modernin vieraantumisteorian. Sen hypoteettinen sivilisaatiohistoria kuvaa ihmiskunnan historian kasvavana vieraantumisena, jonka päätepiste ennakoi lopullista ja täydellistä inhimillisen vapauden menetystä. Rousseau ei siis vain diagnosoi, vaan esittää lisäksi ennusteen siitä, mihin ihmiskunnan historia tulee johtamaan. Émilen perustava motiivi voidaan ymmärtää tätä taustaa vasten. Siinä etsitään Diskursseissa kuvatulle historialle vaihtoehtoista inhimillisen vapauden varaan rakentuvaa historiaa. Historian kulun suunnan muuttaminen määritellään pedagogiseksi tehtäväksi. Rousseau nimeää tämän vaihtoehtoisen historian kiintopisteen "yleiseksi moraaliseksi järjestykseksi", tarkoittaen tällä täsmällisesti egosentrismi asenteellisena ytimenään toimivan porvarillisen yhteiskunnallisen järjestyksen vastakohtaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Rousseau luonnostelisi Émilessä modernia, porvarillista yhteiskuntaa hylkäävää projektia. Hän pyrkii pikemminkin osoittamaan, että vapauden ja vieraantumisen vastakkainasettelusta seuraa modernia subjektiviteettia ja sen eksistenssiä määrittävä peruuttamaton sisäinen konflikti. Ihminen on niin sanotusti yhtä aikaa vapaa ja ei-vapaa. Koska konflikti määritellään peruuttamattomaksi, ei myöskään kasvatus pysty sitä ratkaisemaan. Kasvatus voi tämän vain kasvatettavalle osoittaa ja auttaa täten kasvatettavaa määrittelemään oma paikkansa maailmassa mahdollisimman autonomisesti.

Abstract My doctoral thesis deals with the content conflicts involving the constructivist conception of knowledge and learning and the didactic models of environment education as a part of the environment's social determination and interpretation processes, i.e. environmental discourses. I also study how the determination of the reflexivity of modernity is reflected in the constructivist conception of knowledge and learning through the presuppositions included in it related to the formation of social reality and social construction of nature. Thirdly, I try to identify the common cultural heritage of the unreflected nature of institutional environmental education and its research, the conflicts between environmental discourses, and the prevailing definition of the reflexivity of modernity. I maintain that public environmental discourses influence the institutional forms of environmental education through the levels of the social construction of nature. I also suggest that the differing ideas about the reflexivity of modernity can be classified into different levels, and didactic models of environmental education can be classified into different types. The different levels and the different types can be distinguished from each other on the basis of how they conceptualise the relation between the theoretical category of the social construction of nature and its practical manifestations, environmental discourses and environmentally oriented education. I maintain that the different types of didactic models for institutional environmental education favour cultural reflection. In reality they do not, however, reach that level. The basic theoretical problem involving institutional environmental education is based on two main factors: a) scientisation of environmental problems, b) personalisation of environmental problems. The constructivist conception of knowledge and learning aim at understanding the ecological and sociopolitical consequences of an environmental crisis, but not at reflecting on the foundations of the environmental crisis. Environmental education as an institution is bound up in three ways with the prevailing limited environmental discourses: a) The problems in the constructivist conception of knowledge and learning can be basically interpreted as reflections of conflicts in the prevailing environmental discourses and of paradoxes in the prevailing social order, b) The goals, contents and methods of environmental education are like a compressed description of the goals, contents and means of prevailing environmental policy processes, c) Environmental education as socialisation is quite important in legitimising prevailing limited environmental discourses. / Tiivistelmä Väitöskirjassani tarkastelen institutionaalisen ympäristökasvatuksen konstruktivistiseen tiedon- ja oppimiskäsitykseen sekä ympäristökasvatuksen didaktisiin malleihin sisältyviä sisällöllisiä ristiriitoja osana ympäristön yhteiskunnallisia määrittely- ja tulkintaprosesseja eli ympäristödiskursseja. Tarkastelen myös sitä, miten moderniuden refleksiivisyyden määrittely heijastuu sisältämiensä sosiaalisen todellisuuden rakentumista ja luonnon sosiaalista konstruointia koskevien ennakko-oletusten välityksellä ympäristökasvatuksen konstruktivistiseen tiedon- ja oppimiskäsitykseen. Kolmanneksi hahmotan institutionaalisen ympäristökasvatuksen ja sen tutkimuksen reflektoimattoman luonteen, ympäristödiskurssien ristiriitojen ja hallitsevan moderniuden refleksiivisyyden määritelmän yhteistä kulttuuriperustaa. Tutkimuksessani väitän, että julkiset ympäristödiskurssit vaikuttavat ympäristökasvatuksen institutionaalisiin muotoihin luonnon sosiaalisen konstruoinnin tasojen välityksellä. Väitän myös, että yhteiskunta- ja kulttuuriteorioiden eriävät määritelmät moderniuden refleksiivisyydestä on eroteltavissa eri tasoihin ja ympäristökasvatuksen didaktiset mallit ovat vastaavasti luokiteltavissa eri tyyppeihin. Nämä eri tasot ja tyypit ovat eroteltavissa toisistaan sen perusteella, miten ne käsitteellistävät luonnon sosiaalisen konstruoinnin teoreettisen kategorian ja sen praktisten ilmentymien, ympäristödiskurssien ja ympäristöön orientoivan kasvatuksen välisen suhteen. Analyysin perusteella väitän, että institutionaalisen ympäristökasvatuksen didaktisten mallien eri tyypeissä kannatetaan kulttuurista reflektiota. Todellisuudessa ne eivät kuitenkaan saavuta tätä tasoa. Institutionaalisen ympäristökasvatuksen didaktisten mallien ja ympäristökasvatuksen tutkimuksen teoreettinen perusongelma rakentuu kahdesta tekijästä: a) ympäristöongelmien tieteellistämisestä ja b) ympäristöongelmien yksilöllistämisestä. Ympäristökasvatusta koskevassa tutkimuksessa esitetty konstruktivistinen tiedon- ja oppimiskäsitys ja sen perustalle rakennetut ympäristökasvatuksen didaktiset mallit kohdistuvat ympäristökriisin ekologisten, sosio-poliittisten ja kulttuuristen seurausten ymmärtämiseen, mutta eivät ympäristökriisin perusteiden reflektointiin. Ympäristökasvatus instituutiona on sidoksissa vallitseviin rajallisiin ympäristödiskursseihin kolmella tavalla: a) konstruktivistisen tiedon- ja oppimiskäsityksen sisältämät ongelmat ovat lähtökohtaisesti tulkittavissa heijastumiksi vallitsevien ympäristödiskurssien sisältämistä ristiriidoista ja vallitsevan sosiaalisen järjestyksen sisältämistä paradokseista, b) ympäristökasvatuksen tavoitteet, sisällöt ja menetelmät ovat kuin tiivistetty kuvaus vallitsevien ympäristöpoliittisten prosessien päämääristä, sisällöistä ja keinoista, c) ympäristökasvatus sosialisaationa on varsin merkittävä vallitsevien rajallisten ympäristödiskurssien legitimoija.

The purpose of this thesis is to examine how the turbulent changes within the Irish society affected the face of modern Irish drama. Ireland, originally a rural country bound by religious dogmas and its own colonial past, underwent a considerable amount of development in the latter half of the 20th century; it was predominantly manifested through an increased Celtic Tiger economic prosperity and decreasing influence of the Catholic Church. The central interest of Irish culture has always been the effort to define a unifying national metanarrative and identity. In the beginning of the 20th century this desire was motivated by a struggle to establish a vital opposition between Ireland and Great Britain and definitely renounce its depreciating status of a former colony. However, in the second half of the 20th century the discrepancy between the nationalist ideology driven idea of Irish identity (whose value has always been questionable to say the least) and its modern reality became unbridgeable. The introduction of this thesis is dedicated to summarizing the changes within the Irish society in the course of the 20th century. A brief characterization of this turbulent development should justify the urge of more recent artists to re-formulate the Irish national metanarrative to suit the 20th century...

<p>Намера студије јесте темељна и свеобухватна анализа драма Јована Христића<br />(Чисте руке (1960), Орест (1961), Савонарола и његови пројатељи (1965), Седморица:<br />како бисмо их данас читали (1968), Тераса (1971)) и теоријске драмске парадигме у<br />њиховој корелацији у циљу осветљавања профила ствараоца и теоретичара у<br />саображaвању шифрама модерног класицизма. Испитивање драмских рукописа<br />подразумева литерарно драматуршки приступ у одређивању тематско-мотивских<br />одредница, жанровских и стилских особености, језичког израза, карактеризације ликова,<br />кореспондендирање са митским обрасцима и драмским предлошцима који инкорпорирају<br />мит за основицу. Истраживање кључних теоријских упоришта је усмерено на<br />проблематизовање аутентичних рефлексија о карактеру драмске ситуације, драмског<br />дијалога, односа драме и представе, традиције и авангарде, улоге редитеља и читаоца/<br />гледаоца, о трагедији и трагичком, митском у драмској књижевности, интертекстуалности<br />у доследној формули усаглашавања традиционалног и савременог. У оквиру фокуса на<br />теоријски дискурс о драми и позоришту примењено је имплицитно распознавање<br />Христићеве особене антиметодске теоријске оријентације у његовој оптици српске и<br />светске драмске књижевности. Посебан акценат у анализи два хоризонта његове духовне<br />праксе &ndash; стваралачке и теоријске стављен је на постојаност духовних и референцијалних<br />пунктова, што је у времену доминације стратегија фрагментарности и релативитета<br />учврстило линију конструктивизма у драмској рецепцији.</p> / <p>Namera studije jeste temeljna i sveobuhvatna analiza drama Jovana Hristića<br />(Čiste ruke (1960), Orest (1961), Savonarola i njegovi projatelji (1965), Sedmorica:<br />kako bismo ih danas čitali (1968), Terasa (1971)) i teorijske dramske paradigme u<br />njihovoj korelaciji u cilju osvetljavanja profila stvaraoca i teoretičara u<br />saobražavanju šiframa modernog klasicizma. Ispitivanje dramskih rukopisa<br />podrazumeva literarno dramaturški pristup u određivanju tematsko-motivskih<br />odrednica, žanrovskih i stilskih osobenosti, jezičkog izraza, karakterizacije likova,<br />korespondendiranje sa mitskim obrascima i dramskim predlošcima koji inkorporiraju<br />mit za osnovicu. Istraživanje ključnih teorijskih uporišta je usmereno na<br />problematizovanje autentičnih refleksija o karakteru dramske situacije, dramskog<br />dijaloga, odnosa drame i predstave, tradicije i avangarde, uloge reditelja i čitaoca/<br />gledaoca, o tragediji i tragičkom, mitskom u dramskoj književnosti, intertekstualnosti<br />u doslednoj formuli usaglašavanja tradicionalnog i savremenog. U okviru fokusa na<br />teorijski diskurs o drami i pozorištu primenjeno je implicitno raspoznavanje<br />Hristićeve osobene antimetodske teorijske orijentacije u njegovoj optici srpske i<br />svetske dramske književnosti. Poseban akcenat u analizi dva horizonta njegove duhovne<br />prakse &ndash; stvaralačke i teorijske stavljen je na postojanost duhovnih i referencijalnih<br />punktova, što je u vremenu dominacije strategija fragmentarnosti i relativiteta<br />učvrstilo liniju konstruktivizma u dramskoj recepciji.</p>

1991 m. prasidėjusi Lietuvos švietimo sistemos reforma iškėlė daug spręstinų klausimų tiek ugdymo praktikams, tiek teoretikams. Buvo pastebėta, kad skirtingi ugdymo tikslai vizualinėje raiškoje reikalauja skirtingų dailės ugdymo ypatumų. Tradicinės ar modernios vizualinės raiškos mokymas gali apspręsti skirtingą mokinių pasiekimų lygį, formuoti skirtingus mokinių estetinius idealus, požiūrį į dailės ir meno reiškinius ir kt. Remiantis dailės istorijos, estetikos bei ugdymo teorijų literatūros šaltinių analize, darbe buvo iškeltas tikslas ištirti tradicinės ir modernios vizualinės raiškos mokymo ypatumus 5–6 klasių dailės pamokose. Tikslui pasiekti įvadinėje darbo dalyje buvo suformuluoti pagrindiniai uždaviniai: išanalizuoti aktualias estetikos teorijas bei dailės istorijos šaltinius, siekiant atskleisti tradicinės ir modernios dailės sampratą; nustatyti vizualinės raiškos ugdymo procesą lemiančius veiksnius; aptarti 5–6 klasių mokinių vizualinės raiškos ypatumus; išsiaiškinti priežastis, skatinančias tradicinės ir modernios vizualinės raiškos ugdymą. Tyrimu buvo siekiama atskliesti tradicinės ir modernios vizualinės raiškos mokymo ypatumus apsprendžiančias priežastis mokytojų ir mokinių požiūriu. Pirmojoje darbo dalyje buvo atskleista tradicinės ir modernios dailės samprata dailės istorijos bei estetinių teorijų kontekste, apžvelgiant meninių srovių atsiradimą, stilistinius ypatumus, estetinius siekius, aiškinantis įvairių srovių panašumus bei skirtumus. Antrojoje darbo... [toliau žr. visą tekstą] / The reform of the Lithuanian educational system, which was initiated in 1991, raised many unresolved issues for both educators and theoreticians in the field of education to deal with. The attention was paid to the fact that different educational objectives in the visual expression require for different approaches to art education. However, teaching traditional and modern visual expression can determine different levels of students’ achievements and shape different aesthetic ideals and attitudes towards the forms of art or the arts, etc. Following the analysis of the sources on the history of art, aesthetics and theories of education, the research paper aims at examining the characteristics of teaching traditional and modern visual expression in art classes for 5 and 6 grade students. With this end in view, the introduction of the research paper sets forth the main tasks: to study the relevant theories on aesthetics and education in order to present the conceptions of traditional art and modern art; to identify the factors leading to the teaching traditional or modern visual expression. The survey aims at establishing the causes which determine the characteristics of teaching traditional or modern visual expression from the viewpoint of students and teachers. The first part of the research paper presents the conceptions of traditional and modern art in the context of the history of art and theories on aesthetics by taking a look at the birth of art movements, their stylistic... [to full text]

Abstract In the recent political theory it is ever more common to point out that the liberal theory has had in the modern world a respectable rival called republican theory. This study tries to support the thesis that however fundamentally their distinction be defined it has as its most important element different concepts of freedom. The liberals have so called negative concept of freedom almost without exception as the basis of their political theory whereas the republicans tend to have a different concept of freedom as that. In this study this is called autonomic freedom in its more developed version. The above thesis has been argued by comparing two central modern republicans, Rousseau and Hegel. The arguments of this study firstly show that they both have the autonomic freedom as a basis of their political theories in a much more developed and richer form than anyone else before. The arguments secondly show that their theories of the modern society on the one hand and those of political community on the other hand are very similar. The very same thing can thirdly be said of their accounts of the relationship of these conceptions. Their political theories showed a considerable amount of common features which are different from or contrary to those of liberal theories. Many of them could be connected to Rousseau’s and Hegel’s near-kindred concepts of autonomic freedom. Their characteristic differences can in many cases be accounted for to their historically different perspectives into the development of the modern society. The case in point is Adam Smith’s The Wealth of Nations (1776). It is very unlikely that Rousseau even knew about it whereas studying it was very important for Hegel’s understanding of the modern society. The argumentation for the theses of the study has been based on close and detailed interpretation of the relevant texts of Rousseau and Hegel. / Tiivistelmä Viime aikoina on poliittisessa teoriassa yleistynyt käsitys, jonka mukaan liberalistisella poliittisella teoriassa on modernissa maailmassa varteenotettava kilpailija, nimittäin republikanistinen teoria. Tutkimuksessa pyritään esittämään tukea teesille, jonka mukaan liberalismin ja republikanismin eron keskeinen fundamentti tai ainakin yksi aivan keskeisimmistä on niiden erilainen vapauden käsite. Liberalistisella poliittisella teorialla on melkein poikkeuksetta nk. negatiivinen vapauden käsite perusteenaan, kun taas republikanisteilla on yleensä perusteena toisenlainen vapauskäsite, jonka kehittynyttä muotoa nimitetään tässä tutkimuksessa autonomiseksi vapaudeksi. Juuri mainittua teesiä perustellaan tutkimalla kahta keskeistä modernia republikanistia, Rousseauta ja Hegeliä. Ensin osoitetaan, että heillä on autonominen vapaus poliittisen teoriansa perusteena kehittyneemmässä ja rikkaammassa muodossa kuin kenelläkään heitä ennen. Toiseksi osoitetaan heidän poliittisia teorioitaan tutkimalla, että heidän käsityksensä modernista yhteiskunnasta ja poliittisesta yhteisöstä ovat varsin yhteneväiset. Kolmanneksi osoitetaan, että heillä on hyvin yhteneväinen käsitys myös niiden suhteesta. Heidän poliittisissa teorioissaan esiintyi runsaasti liberalistisesta teoriasta poikkeavia tai sille vastakkaisia yhteisiä piirteitä. Monet näistä voitiin asettaa tiiviiseen yhteyteen edellä mainitun heille pitkälti yhteisen vapauskäsitteen kanssa. Heidän luonteenomaiset eronsa voidaan usein yhdistää heidän historiallisesti erilaiseen perspektiiviinsä modernin yhteiskunnan kehitykseen. On esimerkiksi erittäin epätodennäköistä, että Rousseau olisi edes kuullut Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, kun taas Hegelin teoria modernista yhteiskunnasta perustuu huomattavassa määrin tämän teoksen tutkimiseen. Tutkimuksen teesien perustelu nojaa Rousseaun ja Hegelin relevanttien tekstien yksityiskohtaiseen lähitulkintaan.

Abstract Rosa Liksom is one of the most internationally recognized contemporary Finnish authors and leading Finnish postmodernists. Indeed, the postmodernist aesthetics of her works have received most of the academic attention: features such as irony, dark humor, intertextuality, and parody have been convincingly studied. Liksom’s singular public image has been connected to these aesthetics, but although her cosmopolitanism is often mentioned, her postmodern nonconformity has usually been read in a local and a national context. Liksom’s engagement with modernity has been only implicitly and insufficiently explicated. This dissertation focuses on Liksom’s works and public image in the broader historical context of the modern project in its 20th century legacy. The study of Liksom’s engagement with the utopianism of the modern project is paramount to a deeper understanding of the politico-ethical underpinnings of Liksom’s works and image. To examine Liksom’s retrospection of the modern project, this dissertation makes use of a broad range of theoretical approaches, which can be collectively summarized as contextual close reading. The central theoretical framework is Fredric Jameson’s theory of postmodernism. Other important theories are Linda Hutcehon’s theories of postmodernism and irony, Svetlana Boym’s typology of nostalgia, as well as Krishan Kumar’s theory of utopia. This study elucidates the complexity of Liksom’s engagement with the modern project and bestows new importance on the positive, constructive elements of Liksom’s works that have hitherto gained less attention. Liksom’s works try to salvage something from the history of the modern project instead of merely lingering in the negative attempt to deconstruct historical truths and dismantle the very possibility of such truths. Below the irony and criticism of utopianism in Liksom’s artistic ethos runs a mournful undercurrent that broods over the lack of agency and political choices we seem to face in our present historical condition, and a nostalgia that reflects upon the lost utopian potentialities of the past. Liksom’s works suggest this process of mourning may result in a tentative prospect of communion between people and cultures based on an understanding of their shared situatedness in a postmodern, uncertain world. / Tiivistelmä Rosa Liksom on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita ja keskeisiä postmodernisteja. Akateeminen kiinnostus onkin keskittynyt ensisijaisesti hänen teostensa postmoderniin estetiikkaan: teosten ironiaa, musta huumoria, intertekstuaalisuutta ja parodiaa on tutkittu ansiokkaasti. Liksomin ainutlaatuinen taiteilijakuva on kytketty tähän estetiikkaan, mutta vaikka hänen kosmopoliittisuutensa usein mainitaankin, hänen postmodernia epäsovinnaisuuttaan on yleensä tulkittu lokaalissa ja kansallisessa viitekehyksessä. Toistaiseksi Liksomin suhdetta modernin ajan ihanteisiin on pohdittu vain välillisesti ja riittämättömästi. Tässä väitöskirjassa Liksomin teoksia ja julkisuuskuvaa käsitellään laajemmassa viitekehyksessä, nimittäin modernin projektin ja sen 1900-luvun perinnön kontekstissa. Ymmärtääksemme Liksomin teosten ja julkisuuskuvan poliittis-eettisiä perustuksia syvällisemmin on välttämätöntä tarkastella hänen suhdettaan moderniin utooppisuuteen. Tässä väitöskirjassa selvitetään monipuolisen teoreettisen välineistön avulla, kuinka Liksom retrospektiivisesti tarkastelee modernin projektia. Teoreettista lähestymistapaa voidaan kutsua kontekstuaaliseksi lähiluvuksi. Keskeinen teoreettinen viitekehys on Fredric Jamesonin postmodernismin teoria. Muita keskeisiä teorioita ovat Linda Hutcheonin teoria postmodernismista ja ironiasta, Svetlana Boymin nostalgian typologia, sekä Krishan Kumarin ja utopia-teoria. Liksomin taiteellisen eetoksen ironisuuden ja utopiakritiikin alla kulkee surumielinen pohjavire, joka pohtii nykyisessä historiallisessa tilanteessa kohtamaamme toimijuuden ja poliittisten vaihtoehtojen puutetta, ja nostalginen pohjavire, joka mietiskelee menetettyjä utooppisia mahdollisuuksia. Liksomin teoksiset antavat ymmärtää, että tämän suruprosessin tuloksena voi olla mahdollisuus löytää ihmisten ja kulttuurien välinen yhteys, joka perustuu ymmärrykseen siitä, että me kaikki paikannumme postmoderniin, epävarmaan maailmaan.

Abstract In my study of architecture, I have surveyed the interior of the apartment from the perspective of colouration, in Finland from 1948 to 1955. My study comprised traditionally considered high-cultured architecture — legitimate architecture — and architecture representing the everyday, which does not have the status of legitimate architecture. My research into this subject adopted a material based approach, with qualitative research methods and applied with a theory-guided content analysis. The periodicals Arkkitehti and Kaunis Koti formed the central content of my study, representing legitimate and popular architecture from the post-war reconstruction period. On the basis of this material, I compiled a depiction of the colouration of the home during the postwar reconstruction period. In addition, I studied the use of colours in legitimate and popular architecture during that period. There has been no previous systematic depiction of the interiors of the home in Finland. The presupposition of my study was that during the post-war reconstruction period, the colour preferences of architects and the general public neared. During the post-war reconstruction period, the attention of most architects was directed towards the living conditions and needs of the general public. The primary focus of architects was in housing. This was due to the large number of homeless people requiring housing after the war. From the basis of functionalism, the discourse on the social content of architecture created the foundation for building planning during the post-war reconstruction period. In the material examined in this study, colour was identified with happiness. Nature connected the Finnish people. Even in the urban setting, the experience of nature was considered important. The multihued greenery of the window shelf present in almost every living room was one display of "the living spirit" of nature brought into the urban apartment. During the post-war reconstruction period, colouration of interiors was not homogenous. The composition of the colouration, and the ways in which colour were used, changed according to the room type. The over-arching concept in the colouration of the rooms was that of a purposeful aesthetic. The changes were connected with the development phase of the room type, its contents, as well as the importance of the space in comparison to the entirety of spaces in the apartment. In addition to the colouration change between room types, some of the apartment furnishings and their colouration changed noticeably during the post-war reconstruction period. The importance of good taste was also emphasised in different ways in different room types. In the colouration of older, established room types issues of good taste were often raised, and the interior was constructed on the basis of critique of previous interior design colourations. In connection with newer room types, such as the kitchen and the children's room, a purposeful aesthetic was at the forefront and good taste was hardly talked about, since colouration was not given as a value in relation to what had come before. Dissymmetry of colouration was common for all home interiors. The dissymmetry was derived from the modernity principle of embracing the new and forbidding the traditional. Personal observations in the use of associative and dissociative names for colours, displays Bourdieu's conception of good taste, represented in the formation of legitimate taste and popular taste. However, the criticism of Shusterman displays well, that this is a definition derived from high-culture, which is already value-ridden. The romantic period during the post-war reconstruction period, the content of which is understandable also from a popular viewpoint, showed clearly in the works of the architects. For many architects, the period remained short. From the perspective of Bourdieu, it can be thought that legitimate taste had for a moment neared popular taste. The "blue flower of romantic thought" did not blossom for long and the taste representing legitimate, rational thought regained its position. According to my supposition, the taste of popular and high-culture had nonetheless, momentarily neared. / Tiivistelmä Arkkitehtuurin alaan kuuluvassa tutkimuksessani, tarkastelen asunnon sisustusta värityksen näkökulmasta Suomessa vuosina 1948—1955. Tarkastelussani rinnakkain ovat perinteisesti korkeakulttuurina pidetty rakennustaide, legitiimi arkkitehtuuri, ja arjen käytäntöjä edustava arkkitehtuuri, jolla ei ole legitiimin arkkitehtuurin statusta. Tarkastelen tutkimusaihettani aineistolähtöisesti laadullisen tutkimuksen keinoin teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Arkkitehti-lehti ja Kaunis koti -lehti muodostavat tutkimukseni keskeisen aineiston jälleenrakennuskauden legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin ilmentäjinä. Tutkimuksessani kokoan aineistoon perustuvan kuvauksen jälleenrakennuskauden kodin värityksestä sekä tutkin tuon ajan legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin värinkäyttöä. Kodin tilojen värityksestä ei ole aiemmin laadittu systemaattista kuvausta Suomessa. Tutkimukseni esioletuksena oli, että jälleenrakennuskaudella arkkitehtien ja suuren yleisön kodin värinkäyttöön liittyvät mieltymykset olivat lähellä toisiaan. Jälleenrakennuskaudella arkkitehtikunnan huomio oli kohdentunut suuren yleisön elinoloihin ja tarpeisiin. Arkkitehtikunnan suunnittelutehtävän painopiste oli asuntotuotannossa, sillä suuri määrä sodan jälkeen kodittomiksi jääneitä oli asutettava. Funktionalismin pohjalta käyty keskustelu arkkitehtuurin sosiaalisesta sisällöstä loi pohjaa jälleenrakennuskauden asuntosuunnittelulle. Aineistossani väri vertautui iloisuuteen. Luonto yhdisti suomalaisia. Kaupunkiympäristössäkin luontokokemusta pidettiin tärkeänä. Kodin sisustuksessa lähes poikkeuksetta esiintynyt olohuoneen kukkaikkuna oli yksi osoitus kaupunkiasuntoon tuodusta luonnon "elävästä hengestä". Jälleenrakennuskauden kodin sisustuksen väritys oli epäyhtenäinen. Värityksen sisällöt ja tavat käyttää väriä vaihtelivat huonetyypeittäin. Yhdistävänä yläkäsitteenä huonetilojen värityksessä oli tarkoituksenmukaisuuden estetiikka. Vaihtelut liittyivät huonetyypin kehitysvaiheeseen ja sisältöihin sekä tilalle annettuun painoarvoon asunnon huonetilojen kokonaisuudessa. Huonetyypin värityksen keskinäisen vaihtelun lisäksi osa kodin tilojen sisustuksista ja niiden värityksistä muuttui selvästi jälleenrakennuskauden kuluessa. Myös hyvän maun merkitystä korostettiin eri tavoin eri huonetyypeissä. Vanhempien, jo vakiintuneiden huonetyyppien sisustuksen värityksessä hyvä maku otettiin usein esiin ja hyvän maun mukainen sisutus rakentui aiempien sisustustyylien värityksen kritiikin kautta. Uudempien huonetyyppien, kuten keittiön ja lastenhuoneen, yhteydessä tarkoituksenmukaisuuden estetiikka oli etusijalla eikä hyvästä mausta puhuttu juuri lainkaan, sillä väritystä ei arvotettu suhteessa aiempaan. Värityksen epäsymmetrisyys oli yhteistä kaikille tarkastelemilleni kodin tilojen värityksille. Epäsymmetria ilmensi moderniteettiin sisältyvää ajatusta uudesta ja tradition kieltämisestä. Havaintoni assosiatiivisten ja ei-assosiatiivisten värinnimitysten käytöstä havainnollistaa Bourdieun ajatusta hyvää makua edustavan legitiimin maun ja populaarin maun muodostumisesta. Shustermanin kritiikki tuo kuitenkin hyvin esiin korkeakulttuurin piiristä lähtevän määritelmän, joka jo lähtökohtaisesti on arvovarautunut. Jälleenrakennuskauden romanttinen ajanjakso, jonka sisällöt olivat ymmärrettäviä myös populaarin näkökulmasta, näkyi selvästi arkkitehtien tuotannossa. Jakso jäi monen arkkitehdin kohdalla lyhytaikaiseksi. Bourdieu'n näkökulmasta voi ajatella, että legitiimi maku oli hetkellisesti lähentynyt populaaria makua. Jälkikäteen katsottuna arkkitehdit ovat tulkinneet maun rämettyneen väliaikaisesti. "Romantiikan sininen kukka" ei kovin pitkään ehtinyt kukkia, ja legitiimiä rationaalia linjaa edustanut maku valtasi asemansa takaisin. Esioletukseni mukaisesti populaarin ja korkeakulttuurin maku olivat silti hetkellisesti lähentyneet toisiaan.