Abstract Rosa Liksom is one of the most internationally recognized contemporary Finnish authors and leading Finnish postmodernists. Indeed, the postmodernist aesthetics of her works have received most of the academic attention: features such as irony, dark humor, intertextuality, and parody have been convincingly studied. Liksom’s singular public image has been connected to these aesthetics, but although her cosmopolitanism is often mentioned, her postmodern nonconformity has usually been read in a local and a national context. Liksom’s engagement with modernity has been only implicitly and insufficiently explicated. This dissertation focuses on Liksom’s works and public image in the broader historical context of the modern project in its 20th century legacy. The study of Liksom’s engagement with the utopianism of the modern project is paramount to a deeper understanding of the politico-ethical underpinnings of Liksom’s works and image. To examine Liksom’s retrospection of the modern project, this dissertation makes use of a broad range of theoretical approaches, which can be collectively summarized as contextual close reading. The central theoretical framework is Fredric Jameson’s theory of postmodernism. Other important theories are Linda Hutcehon’s theories of postmodernism and irony, Svetlana Boym’s typology of nostalgia, as well as Krishan Kumar’s theory of utopia. This study elucidates the complexity of Liksom’s engagement with the modern project and bestows new importance on the positive, constructive elements of Liksom’s works that have hitherto gained less attention. Liksom’s works try to salvage something from the history of the modern project instead of merely lingering in the negative attempt to deconstruct historical truths and dismantle the very possibility of such truths. Below the irony and criticism of utopianism in Liksom’s artistic ethos runs a mournful undercurrent that broods over the lack of agency and political choices we seem to face in our present historical condition, and a nostalgia that reflects upon the lost utopian potentialities of the past. Liksom’s works suggest this process of mourning may result in a tentative prospect of communion between people and cultures based on an understanding of their shared situatedness in a postmodern, uncertain world. / Tiivistelmä Rosa Liksom on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita ja keskeisiä postmodernisteja. Akateeminen kiinnostus onkin keskittynyt ensisijaisesti hänen teostensa postmoderniin estetiikkaan: teosten ironiaa, musta huumoria, intertekstuaalisuutta ja parodiaa on tutkittu ansiokkaasti. Liksomin ainutlaatuinen taiteilijakuva on kytketty tähän estetiikkaan, mutta vaikka hänen kosmopoliittisuutensa usein mainitaankin, hänen postmodernia epäsovinnaisuuttaan on yleensä tulkittu lokaalissa ja kansallisessa viitekehyksessä. Toistaiseksi Liksomin suhdetta modernin ajan ihanteisiin on pohdittu vain välillisesti ja riittämättömästi. Tässä väitöskirjassa Liksomin teoksia ja julkisuuskuvaa käsitellään laajemmassa viitekehyksessä, nimittäin modernin projektin ja sen 1900-luvun perinnön kontekstissa. Ymmärtääksemme Liksomin teosten ja julkisuuskuvan poliittis-eettisiä perustuksia syvällisemmin on välttämätöntä tarkastella hänen suhdettaan moderniin utooppisuuteen. Tässä väitöskirjassa selvitetään monipuolisen teoreettisen välineistön avulla, kuinka Liksom retrospektiivisesti tarkastelee modernin projektia. Teoreettista lähestymistapaa voidaan kutsua kontekstuaaliseksi lähiluvuksi. Keskeinen teoreettinen viitekehys on Fredric Jamesonin postmodernismin teoria. Muita keskeisiä teorioita ovat Linda Hutcheonin teoria postmodernismista ja ironiasta, Svetlana Boymin nostalgian typologia, sekä Krishan Kumarin ja utopia-teoria. Liksomin taiteellisen eetoksen ironisuuden ja utopiakritiikin alla kulkee surumielinen pohjavire, joka pohtii nykyisessä historiallisessa tilanteessa kohtamaamme toimijuuden ja poliittisten vaihtoehtojen puutetta, ja nostalginen pohjavire, joka mietiskelee menetettyjä utooppisia mahdollisuuksia. Liksomin teoksiset antavat ymmärtää, että tämän suruprosessin tuloksena voi olla mahdollisuus löytää ihmisten ja kulttuurien välinen yhteys, joka perustuu ymmärrykseen siitä, että me kaikki paikannumme postmoderniin, epävarmaan maailmaan.