Abstract This study examines German educational philosopher Otto Friedrich Bollnow’s (1903–1991) existential-hermeneutic theory of discontinuous forms of education, unstetige formen der Erziehung. At the core of this theory is a view of human being subjected to education that appears disruptive and critical, influencing the development of disclosing the true powers of a person and unfolding of truths about oneself that could not be uncovered otherwise. Typically, this theory has been interpreted on the continuum of hermeneutic philosophy, as hermeneutic pedagogy with an extension of Martin Heidegger’s fundamental ontology, antisubjectivism and especially his theory of truth as unconcealment. According to this line of interpretation, Bollnow’s project brings an existential addition to classical pedagogical theories, as a level of appealing pedagogy. According to this existentialist view, education in a strict sense cannot really take place: it could not affect the true core of a person, nor this person could be subjected under any pedagogical influence in any meaningful way. The only task left for education is to appeal to the conscience of an already autonomous person. However, in this study it is claimed that this line of interpretation falls short to the fact that Bollnow’s philosophy of education builds heavily on his overall philosophical-anthropological project, which springs from Kant’s first critique and especially, as shown in this work, from Edmund Husserl’s transcendental phenomenology. The study shows, that Bollnow’s discontinuous forms of education are not resulted from hermeneutic educational reality, with an extension of existential potentiality to authenticity of a person. In fact, one could not derive such a view from mere hermeneutics. Instead, what Bollnow’s structural view of educational reality indicates, is that it should be understood as a phenomenological description of a priori categorical structures. It is claimed in the work, that the discontinuous forms are the products of phenomenological reduction. They are derived from the direct experience within consciousness, from the essence of what is experienced, from the very nature of what is it like to be in a process of becoming human. From this perspective, from the subject-point, education cannot be described as a paradox of freedom and restriction between educator and educatee, nor transmission of culture between generations, but instead could be described as the subjective experience of being educated or educating oneself, disclosing oneself to oneself, which is constituted only by the necessary conditions of these subjective experiences of discontinuity. / Tiivistelmä Tämä tutkielma tarkastelee saksalaisen kasvatusfilosofi Otto Friedrich Bollnowin eksistentiaali-hermeneuttista teoriaa kasvatuksen epäjatkuvista muodoista, unstetige formen der Erziehung. Tämän teorian ytimessä on näkemys ihmisestä altistettuna kasvatukselle joka näyttäytyy katkonaisena ja kriittisenä, vaikuttaen yksilön todellisten kykyjen ja itseä koskevien totuuksien paljastumiseen. Tyypillisesti tämä teoria on tulkittu hermeneuttisen filosofian jatkumolle, hermeneuttiseksi pedagogiikaksi jossa yhdistyy piirteitä Martin Heideggerin fundamentaaliontologiasta, antisubjektivismista sekä erityisesti teoriasta totuudesta paljastumisena. Tämän tulkintalinjan mukaisesti Bollnowin projekti tuo eksistentiaalisen lisän perinteisiin pedagogisiin teorioihin vetoamisen pedagogiikan tasona. Tähän eksistentialistiseen näkemykseen liittyen, kasvatus sen tiukassa mielessä ei ole mahdollista: se ei voisi vaikuttaa yksilön todelliseen ytimeen, eikä tämä yksilö voisi olla kasvatuksen kohteena millään mielekkäällä tavalla. Kasvatuksen ainoaksi tehtäväksi jää vetoaminen jo valmiiksi autonomisen yksilön omaantuntoon. Kuitenkin, tässä tutkimuksessa esitetään että tämä tulkintalinja epäonnistuu jättäessään huomiotta Bollnowin kasvatusfilosofian rakentumisen hänen filosofis-pedagogisen antropologian kokonaisprojektinsa pohjalta. Tämä projekti kumpuaa Kantin ensimmäisestä kritiikistä ja erityisesti, kuten tässä työssä osoitetaan, Edmund Husserlin transsendentaalista fenomenologiasta. Tämä tutkimus osoittaa, ettei Bollnowin epäjatkuvan kasvatuksen muodot pohjaudu hermeneuttiselle kasvatustodellisuudelle, jota on jatkettu yksilön eksistentiaalisen autenttisuuden mahdollisuuden ajatuksella. Itse asiassa, kyseistä teoriaa ei voisi johtaa hermeneutiikasta. Sen sijaan, Bollnowin kasvatustodellisuuden tasorakenne indikoi tulkintatapaa, jossa se nähdään a prioristen kategoriarakenteiden fenomenologisena kuvauksena. Työssä väitetään, että epäjatkuvat muodot ovat fenomenologisen reduktion tuotetta. Ne on johdettu tietoisuuden sisällöistä, välittömistä kokemuksista, niiden olemuksesta, toisin sanoen, sen luonteesta miltä tuntuu olla ihmiseksi tulemisen prosessissa. Tästä yksilönäkökulmasta käsin kasvatusta ei voida kuvailla vapauden ja pakon välisenä ristiriitana eikä kulttuurin välittämisenä sukupolvelta toiselle, vaan sen sijaan sarjana subjektiivisia katkonaisuuden kokemuksia kasvatetuksi tulemisesta ja itsekasvatuksesta, jossa yksilö paljastaa itseään itselleen. Tämä näkemys kasvatuksesta konstituoituu subjektiivisten kokemusten välttämättömyysehtojen kautta.

Abstract This study is about the meaning of education and the concept of meaning. The main aim is to develop a meta-theoretical object theory of education i.e. a theory about the research object of science of education, one which would be a valid reflection basis both for methodological and meta-theoretical questions of educational scientific research and for general pedagogical discussions. The development is based on the continental tradition of general pedagogy which acknowledges the pedagogical paradox by distinguishing between the concepts of educational influence and Bildung, and sees the need to unite them in the concept of pedagogical action. The basic ideas of general pedagogy are analyzed and explicated using the concepts developed in Greimassian semiotics. For example, the Greimassian core concepts like subject, competence, performance and manipulation offer good reasons for its use also in a pedagogical context. The semiotic theory is modified to make it more suitable for typical pedagogical questions. This is done by making the concept of meaning its basic concept. The aim is to make a dynamic and flexible theory which would better encapsulate an action which utilizes different semiotic systems and transfers from one system to another, like pedagogical action transfers from bio-semiotic communication to language and culture. The concept of meaning is approached firstly by relating it to the concepts of causality and structure. The analysis arrives at a result whereby, in spite of the close connections, the meaning relationship must be differentiated from causal relationships, and that only living beings can have meaning relationships. The meanings are based on the action of organisms and the semiotic competence of organisms is their precondition. Furthermore, the linguistic and cultural meanings of human beings must be distinguished as a special area with special features, like a partial or apparent detachment from immediate action and collectively binding semiotic systems which are changing historically because of people's action. Pedagogical action as a whole can be understood to be a meaningful object, with a deep structure that can be analyzed with semiotic concepts as a tension between the basic values of Nature and Culture. Following the semiotic theory of the generation of meaning, the structure of pedagogical action is analyzed as interaction of subjects who are trying to solve the tension between the basic values. The most important task for the follow-up studies is the continuation of the analysis to the empirical surface of the pedagogical action. / Tiivistelmä Tutkimus käsittelee merkityksen käsitettä ja kasvatuksen merkitystä. Tavoitteena on kehitellä kasvatustieteen metateoreettista kohdeteoriaa, eli sellaista teoriaa kasvatustieteen tutkimuskohteesta, joka voisi toimia pätevänä reflektiopohjana sekä kasvatustieteellisen tutkimuksen metateoreettisissa ja metodologisissa ongelmissa että yleisemminkin pedagogisissa keskusteluissa. Kehittelyn lähtökohdaksi valitaan mannermainen yleisen pedagogiikan perinne, jolle on ominaista ns. pedagogisen paradoksin tunnustaminen, eli kasvattavan vaikuttamisen ja sivistyksen käsitteiden erottaminen ja niiden yhdistämisen vaatimus pedagogisen toiminnan käsitteessä. Yleisen pedagogiikan perusnäkemyksiä pyritään analysoimaan ja täsmentämään Greimasilaisessa semiotiikassa kehitetyn käsitevälineistön avulla. Muun muassa keskeiset subjektin, kompetenssin, performanssin ja manipulaation käsitteet hyvin perustelevat Greimasilaisen semiotiikan valintaa myös pedagogiseen asiayhteyteen. Jotta semioottinen teoria paremmin sopisi pedagogiikalle tyypillisten ongelmien käsittelyyn, on sen teoreettista perustaa kehitetty lähtien merkityksen käsitteestä. Tavoitteena on entistä joustavampi ja dynaamisempi teoria, joka paremmin ylettyy käsittelemään sellaista toimintaa, joka käyttää erilaisia semioottisia järjestelmiä ja siirtyy semioottisesta järjestelmästä toiseen, kuten esimerkiksi pedagogiikassa siirrytään biosemioottisesta kommunikaatiosta kielelliseen ja kulttuuriseen. Merkityksen käsitettä lähestytään suhteuttamalla sitä ensin kausaalisuuden ja rakenteen käsitteisiin. Analyysissä päädytään siihen, että läheisistä yhteyksistä huolimatta merkityssuhde täytyy erottaa kausaalisuhteista ja että merkityssuhteita on olemassa ainoastaan elävillä olennoilla. Merkitykset perustuvat eliöiden toimintaan ja edellyttävät niiltä semioottista kompetenssia. Ihmisen kielelliset ja kulttuuriset merkitykset täytyy edelleen erottaa omaksi erityisalueekseen, jolle ovat ominaisia merkitysten osittainen tai näennäinen irtoaminen välittömästä toiminnasta ja kollektiivisesti sitovat semioottiset järjestelmät, jotka muuttuvat historiallisesti ihmisten toiminnan seurauksena. Pedagoginen toiminta kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää merkitykselliseksi kohteeksi, jonka syvärakenteen perinteistä analyysiä voidaan tiivistää semioottisella käsitteistöllä Luonto vs. Kulttuuri -perusarvojen väliseksi jännitteeksi. Edelleen semioottista merkityksen generoitumisen teoriaa seuraamalla päästään analysoimaan pedagogisen toiminnan rakennetta subjektien välisenä vuorovaikutuksena mainitun perusarvojännitteen ratkaisemiseksi. Tärkeimmäksi jatkotutkimuksen aiheeksi jää analyysin eteneminen pedagogisen toiminnan pintarakenteen empiiriseen analyysiin.

<h1>Abstract</h1> <p>Axel Adolf Laurell (1800–1852), theoretical philosopher by training, was Professor of Dogmatics at the University of Helsinki 1836–1852. In the history of Finnish theology, he has been rather ignored. The aim of this doctoral thesis has been two-fold: to analyze both Laurell and the later theological tradition that ignored him.</p> <p>Laurell was one of the intellectually oriented theologians in Finland representing the view that university theology was a field of rational study, not a way of practicing religion. His qualifying thesis, already approved of by the official opponent, was rejected by the Faculty of Theology and by the Lutheran archbishop E. G. Melartin. However, Laurell gained the support of the Academic Senate and was appointed professor by Nikolai I.</p> <p>Archive material depicting Laurell´s lectures on theology shows that he lectured, among other things, on the German controversy between rationalism and supranaturalism. He seems to have supported the idea of mediation between these two, an approach typical of to the school of <i>Vermitttlungstheologie</i>. Laurell began his career as a Hegelian, rejected Hegelianism in the 1840s and became interested in the questions of empirical study. Laurell was one of the Finnish academics who adopted ideas both from Herder and Hegel.</p> <p>Laurell, during his formative years a member of the Saturday Society, a circle of reform-minded young intellectuals, was the most notable Finnish representative of pedagogics during his time. He was one of the founders of Helsingfors Lyceum in 1831 and the first headmaster of this school with its new, modern-type curriculum. According to him, “state” and “church” should not interfere in the matters of education.</p> <p>Taking into account Mythologies by Roland Barthes and some international discussions on nationalistic myths, I have delineated the previously unrecognized myth of Genuine Finnish theology. Influential Finnish revivalist theologians adopted the biblical theology of Johann Tobias Beck during the latter part of the 19^th century. From this standpoint they and notably history professor Ernst Gustaf Palmén, invented a religious-nationalistic interpretation of the 19^th-century Finnish history. Scientifically significant theologians had been Beckians or revival movement sympathizers while Laurell, among other actual forerunners of rational research, were marginalized and forgotten.</p> / <h1>Tiivistelmä</h1> <p>Väitöskirjani tarkastelee Lauantaiseuran jäsenen ja Helsingin yliopiston dogmatiikan ruotsinkielisen professorin Axel Adolf Laurellin (1800–1852) näkemyksiä ja toimintaa 1830-luvulta 1850-luvun alkuun sekä autonomian kaudesta kertovaa suomalaisen teologian oppitraditiota. Laurell on yksi tämän oppitradition vähättelemistä 1800-luvun teologeista. Teologinen tiedekunta sekä luterilaisen kirkon arkkipiispa E. G. Melartin yrittivät 1830-luvulla torjua Laurellin professorinvirasta hylkäämällä hänen väitöskirjansa, jonka vastaväittäjä oli jo hyväksynyt. Hänellä oli kuitenkin yliopiston professorikunnan enemmistön tuki, ja Nikolai I nimitti hänet dogmatiikan professoriksi.</p> <p>Teologian oppitraditiota, historiallisista lähteistä piittaamatonta keksittyä historiaa, kutsutaan tässä tutkimuksessa Oikean teologian myytiksi. Se on hahmoteltu soveltaen Roland Barthesin ja eräiden nationalismitutkijoiden myyttitulkintoja. Myytti on arvioinut aiempien tutkijoiden tieteellistä merkittävyyttä sen perusteella miten he suhtautuivat herännäisyyteen ja olivatko he suomenkielisiä. Myytin keskeinen muotoilija oli historian professori Ernst Gustaf Palmén ja sen syntyedellytyksenä olivat suomalaisen yliopistoherännäisyyden muuttuminen beckiläiseksi raamattufundamentalismiksi 1850-luvulta alkaen sekä lähdetutkimuksen laiminlyöminen. Aiempien tutkijoiden tulkintaa autonomian kauden teologiasta toistettiin sittemmin vuosikymmenestä toiseen tarkistamatta heidän tulkintojensa paikkansapitävyyttä alkuperäislähteistä.</p> <p>Laurellin luennoista säilynyttä käsikirjoitusaineistoa on käytetty selvittämään mitä hän opetti Helsingin yliopiston teologian opiskelijoille. Yksi luentojen keskeinen aihe oli saksalaisen rationalismi-supranaturalismi -kiistan käsittely. Luennot viittaavat siihen, että Laurell edusti välitysteologiseksi kutsuttua koulukuntaa, joka nimensä mukaisesti pyrki edustamaan välittävää kantaa näiden kahden välillä.</p> <p>Laurell oli aikansa merkittävin suomalainen pedagogi, Helsingfors Lyceumin johtaja ja yksi sen perustaja, koulutukseltaan teoreettisen filosofian dosentti ja aikansa maltillinen, kristillisestä luomisuskosta kiinnipitänyt rationalisti, joka hegeliläisyydestä luovuttuaan kiinnostui empiirisestä tutkimuksesta. Laurellin ajattelussa näkyy monelle muullekin 1800-luvun alkupuolen toimijalle tyypillinen hegeliläisten ja herderiläisten vaikutteiden rinnakkaisuus. Teologina Laurell edusti näkemystä, jonka mukaan yliopistoteologia on uskonnon tarkastelua, ei yliopistossa tapahtuvaa uskonnonharjoitusta.</p>

Abstract Axel Adolf Laurell (1800–1852), theoretical philosopher by training, was Professor of Dogmatics at the University of Helsinki 1836–1852. In the history of Finnish theology, he has been rather ignored. The aim of this doctoral thesis has been two-fold: to analyze both Laurell and the later theological tradition that ignored him. Laurell was one of the intellectually oriented theologians in Finland representing the view that university theology was a field of rational study, not a way of practicing religion. His qualifying thesis, already approved of by the official opponent, was rejected by the Faculty of Theology and by the Lutheran archbishop E. G. Melartin. However, Laurell gained the support of the Academic Senate and was appointed professor by Nikolai I. Archive material depicting Laurell´s lectures on theology shows that he lectured, among other things, on the German controversy between rationalism and supranaturalism. He seems to have supported the idea of mediation between these two, an approach typical of to the school of Vermitttlungstheologie. Laurell began his career as a Hegelian, rejected Hegelianism in the 1840s and became interested in the questions of empirical study. Laurell was one of the Finnish academics who adopted ideas both from Herder and Hegel. Laurell, during his formative years a member of the Saturday Society, a circle of reform-minded young intellectuals, was the most notable Finnish representative of pedagogics during his time. He was one of the founders of Helsingfors Lyceum in 1831 and the first headmaster of this school with its new, modern-type curriculum. According to him, “state” and “church” should not interfere in the matters of education. Taking into account Mythologies by Roland Barthes and some international discussions on nationalistic myths, I have delineated the previously unrecognized myth of Genuine Finnish theology. Influential Finnish revivalist theologians adopted the biblical theology of Johann Tobias Beck during the latter part of the 19th century. From this standpoint they and notably history professor Ernst Gustaf Palmén, invented a religious-nationalistic interpretation of the 19th-century Finnish history. Scientifically significant theologians had been Beckians or revival movement sympathizers while Laurell, among other actual forerunners of rational research, were marginalized and forgotten. / Tiivistelmä Väitöskirjani tarkastelee Lauantaiseuran jäsenen ja Helsingin yliopiston dogmatiikan ruotsinkielisen professorin Axel Adolf Laurellin (1800–1852) näkemyksiä ja toimintaa 1830-luvulta 1850-luvun alkuun sekä autonomian kaudesta kertovaa suomalaisen teologian oppitraditiota. Laurell on yksi tämän oppitradition vähättelemistä 1800-luvun teologeista. Teologinen tiedekunta sekä luterilaisen kirkon arkkipiispa E. G. Melartin yrittivät 1830-luvulla torjua Laurellin professorinvirasta hylkäämällä hänen väitöskirjansa, jonka vastaväittäjä oli jo hyväksynyt. Hänellä oli kuitenkin yliopiston professorikunnan enemmistön tuki, ja Nikolai I nimitti hänet dogmatiikan professoriksi. Teologian oppitraditiota, historiallisista lähteistä piittaamatonta keksittyä historiaa, kutsutaan tässä tutkimuksessa Oikean teologian myytiksi. Se on hahmoteltu soveltaen Roland Barthesin ja eräiden nationalismitutkijoiden myyttitulkintoja. Myytti on arvioinut aiempien tutkijoiden tieteellistä merkittävyyttä sen perusteella miten he suhtautuivat herännäisyyteen ja olivatko he suomenkielisiä. Myytin keskeinen muotoilija oli historian professori Ernst Gustaf Palmén ja sen syntyedellytyksenä olivat suomalaisen yliopistoherännäisyyden muuttuminen beckiläiseksi raamattufundamentalismiksi 1850-luvulta alkaen sekä lähdetutkimuksen laiminlyöminen. Aiempien tutkijoiden tulkintaa autonomian kauden teologiasta toistettiin sittemmin vuosikymmenestä toiseen tarkistamatta heidän tulkintojensa paikkansapitävyyttä alkuperäislähteistä. Laurellin luennoista säilynyttä käsikirjoitusaineistoa on käytetty selvittämään mitä hän opetti Helsingin yliopiston teologian opiskelijoille. Yksi luentojen keskeinen aihe oli saksalaisen rationalismi-supranaturalismi -kiistan käsittely. Luennot viittaavat siihen, että Laurell edusti välitysteologiseksi kutsuttua koulukuntaa, joka nimensä mukaisesti pyrki edustamaan välittävää kantaa näiden kahden välillä. Laurell oli aikansa merkittävin suomalainen pedagogi, Helsingfors Lyceumin johtaja ja yksi sen perustaja, koulutukseltaan teoreettisen filosofian dosentti ja aikansa maltillinen, kristillisestä luomisuskosta kiinnipitänyt rationalisti, joka hegeliläisyydestä luovuttuaan kiinnostui empiirisestä tutkimuksesta. Laurellin ajattelussa näkyy monelle muullekin 1800-luvun alkupuolen toimijalle tyypillinen hegeliläisten ja herderiläisten vaikutteiden rinnakkaisuus. Teologina Laurell edusti näkemystä, jonka mukaan yliopistoteologia on uskonnon tarkastelua, ei yliopistossa tapahtuvaa uskonnonharjoitusta.