Abstract This dissertation is a pioneering effort in a project to document, preserve and study the human remains found beneath old Northern Finnish churches. These remains have spontaneously mummified as a result of the early modern elite’s practice of burying under church floors. The main subject of the study is an early 17th-century Vicar of the Kemi parish, Nikolaus Rungius, and his mummified remains. His mummy that still is an important tourist attraction and a popular character in local lore, has a unique history as it has been exhibited since the 18th-century. The computed tomography scanning performed on the mummy revealed pathological findings suggesting that the Vicar suffered from obesity-related conditions. The most convincing of these was the manifestation of DISH in his thoracic spine. There were also indications of tuberculosis, such as a probable Pott’s spine, as well as calcifications, for example, in subareolar regions. The latter may also represent gynaecomastia, which currently is a rather common finding in elderly men. The scans also provided information concerning the preservation. In addition to the right forearm that was lost by the mid-19th-century, six cervical vertebrae are missing. The head still appears to be attached through a continuous band of soft tissue, and has likely belonged to the same person as the rest of the body. Both the Vicar’s dental health examined through the scans, and the results of the stable isotope analyses (δ13C, δ15N) of his nail keratin, along with the obesity-related findings, indicated a rather heavy diet rich in protein. This is in line with what is known about the early modern Northern Finnish diets. They were mainly based on foodstuffs acquired by hunting, fishing and animal husbandry. These interpretations also comport with the Vicar’s status, and assumed wealth. Typically, the clergy could maintain abundant diets. Even manifestations of DISH are rather commonly found in remains from monastery sites. The Vicar’s δ15N value was elevated in comparison to the values of the control group comprised of other early modern human remains in Northern Finnish churches. This discrepancy may be due to a stronger input of dietary protein sourced from top aquatic predators, such as the seal. Another plausible explanation could be the connection between the elevated δ15N value and DISH previously found by several authors. / Tiivistelmä Tämä väitöstutkimus on osa projektia, jonka päämääränä on vanhojen pohjoissuomalaisten kirkkojen alla lepäävien muumioituneiden vainajien dokumentointi, säilyttäminen ja tutkimus. Muumioitumisen taustalla on varhaisen uuden ajan eliitin tapa haudata kirkkojen lattioidenalaisiin tiloihin. Tutkimuksen pääkohteena on 1600-luvun alun Kemin seurakunnan kirkkoherran, Nikolaus Rungiuksen hyvin säilynyt ruumis. Kirkkoherran muumiolla on ainutlaatuinen historia, sillä se on ollut nähtävillä 1700-luvulta lähtien. Tämä paikallistaruston hyvin tuntema hahmo on edelleenkin tärkeä turistikohde. Muumion tietokonetomografinen kuvantaminen paljasti useita patologisia löydöksiä. Osa niistä vihjaa kirkkoherran kärsineen tiloista, joilla on yhteys ylipainoon. Kaikista vakuuttavimmin siihen viittaisi hänen rintarangassaan havaittu diffuusin idiopaattisen skeletaalisen hyperostoosin (DISH) aiheuttama leesio. Myös tuberkuloosista havaittiin viitteitä, kuten mahdollinen Pottin tauti, sekä subareolaariset kalkkeumat. Jälkimmäiset voivat tosin olla gynekomastiankin aiheuttamat. Kuvantaminen tarjosi tietoa myös muumion säilyneisyydestä. Pitkään kadoksissa olleen oikean kyynärvarren lisäksi kuusi kaulanikamaa puuttuivat. Pää ja torso näyttäisivät kuitenkin edelleen yhdistyvän toisiinsa niskassa, mikä tarkoittaisi molempien osien kuuluneen samalle yksilölle. Sekä kirkkoherran hammasterveys, että kynnen keratiinin isotooppianalyysit (δ15N, δ13C) indikoivat, että hänen ruokavalionsa lienee ollut raskas ja proteiinirikas. Rintarangan DISH-leesio tukee tätä päätelmää, joka sopii yhteen myös aiempien pohjoissuomalaista varhaisen uudenajan ruokavaliota koskevien tietojen kanssa. Ravinto hankittiin lähinnä metsästämällä, kalastamalla ja karjanhoidolla. Tulokset yhtenevät kirkkoherran sosiaalisen statuksen ja oletetun vaurauden kanssa: papisto kykeni tyypillisesti nauttimaan runsaasta ruokavaliosta. Jopa ylipainoon yhdistetty DISH on erityisen tyypillinen löydös nimenomaan luostarikaivauksien vainajissa. Stabiili-isotooppianalyysit paljastivat kirkkoherran typpiarvon merkittävästi muista pohjoissuomalaisista muumioista koostuvan verrokkiaineiston arvoja korkeammaksi. Ero selittynee ravinnon suuremmalla määrällä vesistöjen huippusaalistajien, kuten hylkeiden proteiinia. Toinen mahdollinen selitys voi liittyä kohonneiden typpiarvojen ja DISHin väliltä aiemmin löydettyyn yhteyteen.

Abstract Despite numerous biomechanical and clinical studies on ankle fractures, the optimal treatment method for a stable fibula fracture is poorly known. Additionally, the clinical relevance and optimal fixation method of syndesmosis injury for different ankle fracture types is unclear. This thesis aimed: (I) to compare six weeks of cast immobilization with three weeks of immobilization (cast or orthosis) in a randomized controlled trial (RCT) of 247 patients with stable Weber B-type fibular fracture; (II) to compare mid-term outcome of syndesmosis transfixation with no fixation in an RCT of 24 patients with supination external rotation (SER) ankle fractures and syndesmosis injury; (III) to evaluate the significance of the syndesmosis injury on clinical outcome in a case-control study of 48 patients with SER ankle fractures; and (IV) to compare the syndesmosis fixation with a screw versus a suture-button device in terms of the accuracy and the maintenance of syndesmosis reduction in an RCT of 43 patients with pronation external rotation (PER) ankle fractures. Three weeks of immobilization in either a cast or an orthosis resulted in non-inferior outcomes compared to traditional six weeks’ immobilization in patients with stable Weber B-type fibula fracture. In patients with SER ankle fracture and unstable syndesmosis after fixation of bone fractures, leaving unstable syndesmosis unfixed resulted in similar outcomes compared to syndesmosis transfixation at mid-term follow-up. Patients with SER ankle fractures with or without an associated syndesmosis injury had similar clinical outcomes after a minimum of four years of follow-up. The syndesmotic screw and the suture-button fixation in patients with PER ankle fracture and unstable syndesmosis resulted in a low malreduction rate and both methods maintained reduction well. In conclusion, stable Weber B-type fibula fractures can safely be treated with only three weeks of cast immobilization or even with a simple orthosis. A syndesmosis injury in SER ankle fractures seems to be of minor therapeutic or prognostic importance and syndesmosis screw fixation has no effect on patient’s recovery compared to no syndesmosis fixation. An associated syndesmosis injury in PER ankle fractures can be fixed with a syndesmotic screw or a suture-button device with comparable outcomes. / Tiivistelmä Stabiilin nilkkamurtuman konservatiivisen hoidon toteutuksesta on hyvälaatuista tutkimustietoa tarjolla niukasti. Syndesmoosivamman kliininen merkitys ja sen hoitomenetelmät eri nilkkamurtumatyypeissä ovat kirjallisuuden perusteella vielä osittain epäselvät. Ensimmäisessä osatyössä vertailtiin kolmen viikon immobilisaatiota (kipsi tai ortoosi) perinteiseen kuuden viikon kipsihoitoon satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, joka käsitti 247 stabiilin Weber B-tyypin pohjeluun murtuman saanutta potilasta. Toisessa osatyössä vertailtiin syndesmoosin ruuvikiinnitystä kiinnittämättä jättämiseen satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, johon osallistui 24 SER (supinaatio-ulkorotaatio) -tyypin nilkkamurtumapotilasta, joilla todettiin syndesmoosin epävakaus leikkauksen aikaisessa rasituskokeessa. Kolmannessa osatyössä selvitettiin syndesmoosivamman kliinistä merkitystä SER-tyypin nilkkamurtumapotilailla tapaus-verrokki-asetelmassa. Neljännessä osatyössä vertailtiin syndesmoosin ruuvi- ja jännitelankakiinnitystä syndesmoosin kiinnitystarkkuuden ja kiinnityksen pysyvyyden suhteen satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa, joka käsitti 43 PER (pronaatio-ulkorotaatio) -tyypin nilkkamurtuman saanutta potilasta. Stabiilin Weber B-tyypin pohjeluun murtuman hoidossa kolmen viikon immobilisaatio joko kipsillä tai ortoosilla oli yhtä hyvä ja turvallinen kuin perinteinen kuuden viikon kipsihoito. Syndesmoosin ruuvikiinnitettyjen ja kiinnittämättä jätettyjen SER-tyypin nilkkamurtumapotilaiden hoitotuloksissa ei todettu merkittäviä eroja keskipitkän aikavälin seurannassa. Syndesmoosivammalla ei todettu merkitystä SER-tyypin nilkkamurtuma-potilaiden hoitotulokseen tai ennusteeseen vähintään neljän vuoden seurannan jälkeen. Syndesmoosin reduktion suhteen ruuvi- ja jännitelankakiinnityksellä saadaan yhtä hyvät varhaisvaiheen tulokset PER-tyypin nilkkamurtumapotilailla ja molemmat kiinnitysmenetelmät säilyttävät syndesmoosin reduktion hyvin. Stabiilin Weber B -tyypin pohjeluun murtuman hoito voidaan toteuttaa turvallisesti ja tehokkaasti kolmen viikon immobilisaatiolla joko nilkkaortoosilla tai saapaskipsillä. Syndesmoosivammalla ei vaikuta olevan kliinistä merkitystä SER-tyypin nilkkamurtumapotilaan ennusteeseen, eikä vamman hoitaminen ruuvikiinnityksellä paranna potilaan hoitotulosta kiinnittämättä jättämiseen verrattuna. PER-tyypin nilkkamurtumiin liittyvän syndesmoosivamman korjauksessa voidaan käyttää joko ruuvikiinnitystä tai jännitelankasidosta yhtä hyvin hoitotuloksin.