Abstract The practice of teaching links long-standing philosophical questions about the building blocks of a good life to daily judgments in the classroom; in the journey to becoming a person who teaches, we must seek different ways of understanding what “good” means in the context of different social practices and communities. This doctoral thesis examines the educational innovation known as Philosophy for Children (PFC) as a platform for teachers and students to address such questions within a community of philosophical inquiry (CPI). Advocates of PFC seek to promote radical change in our understanding of growth, teaching and the relationships formed in educational contexts. In addressing these issues, this thesis contributes to the ongoing conversation about the teacher’s role within the PFC movement. The thesis comprises four interrelated studies that examine the possibilities and limits of PFC ideas by considering them in the light of general educational theorising about pedagogical action. In addition to the PFC literature, the study’s main sources are 1) the Continental tradition of European educational discourse, especially in German-speaking regions, and 2) the writings of the contemporary educational thinker Gert Biesta. The former offers an opposing view to the idea of a symmetrical, communal emergent system that seems to inform second-generation understandings of philosophical dialogue in an educational context. Gert Biesta’s ideas, especially in relation to the purpose and aims of education, help in envisioning CPI as a structuring element in teaching as a whole and all aspects of classroom life. The four studies focus on pedagogical action, the nature and role of authority in CPI and teacher agency. The thesis contends that teaching and, in particular, building a community of classroom inquiry, requires a vision of teaching as a reflective practice, informed by subject-specific and educational judgments as key dimensions of teacher reflection and wisdom. / Tiivistelmä Opettajan ammatissa filosofiset kysymykset hyvästä elämästä ja sen etsimisestä yhdistyvät opettajan päivittäisiin ratkaisuihin luokkahuoneessa. Tämä väitöskirja käsittelee kasvatuksellisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia Filosofiaa lapsille -ohjelmassa, joka on pyrkinyt luomaan alustaa kysymyksille hyvästä elämästä osana lasten kasvua ja kasvatusta. Väitöskirja keskittyy tarkastelemaan tämän ohjelman piirissä käytyä keskustelua kasvusta, opetuksesta ja kouluopetuksessa muodostuvista kasvatussuhteista. Erityisesti väitöskirja tarkastelee edellä mainittuja käsitteitä hahmotellakseen filosofisen pedagogiikan erityispiirteitä kasvatuksellisena käytäntönä. Samalla väitöskirja kiinnittyy myös yleisemmin kasvatuksen ja opetuksen luonnetta ja tavoitteita koskevaan keskusteluun. Väitöskirja sisältää neljä toisiinsa liittyvää tutkimusta, jotka tarkastelevat pedagogisen filosofian mahdollisuuksia ja ongelmakohtia yleisen kasvatustieteen piirissä tehtyjen teoreettisten hahmottelujen valossa. Filosofiaa lapsille -liikkeen edustajien lisäksi päälähteinä toimivat 1) mannermainen pedagogisen toiminnan teorian traditio (erityisesti saksan kielialueella käyty keskustelu) ja 2) Gert Biestan viimeaikaiset kirjoitukset. Ensimmäinen tarjoaa vastakkaisen näkemyksen symmetriselle, itseään luovalle systeemille, joka vaikuttaa olevan varsinkin liikkeen toisen sukupolven edustajien filosofisen pedagogiikan kehittelyiden ytimessä. Gert Biestan ajatukset, erityisesti hänen ideansa kasvatuksen päämääristä ja tavoitteista, antavat eväitä muodostaa filosofisesta pedagogiikasta opetusta strukturoiva kokonaisuus, joka toimii oppiainerajat ylittävänä, luokan elämää ohjaavana periaatteena. Väitöskirja keskittyy erityisesti pedagogisen toiminnan, auktoriteetin luonteen ja roolin sekä opettajan toimijuuden käsitteisiin. Väitöstutkimuksen keskeinen tulos on, että filosofisesti orientoituneen kasvatuksellisen käytännön muodostuminen luokkaan vaatii opettajalta moniulotteista omien pedagogisten ratkaisujen reflektointia, ja suuntaa häntä kohti kasvatuksellista viisautta.

Abstract The study analyzes the theoretical basis of the Philosophy for Children (P4C) program elaborated by Matthew Lipman. The aim is, firstly, to identify the main philosophical and pedagogical principles of P4C based on American pragmatism, and to locate their pedagogization and possible problems in Lipman's thinking. Here the discussion is especially targeted to the thinking of John Dewey and George H. Mead as well as Lev Vygotsky, whom Lipman himself names as the most pivotal sources for his own thinking. On the other hand, the study aims at opening up new perspectives and thematizations on P4C from the viewpoint of the continental tradition of thought. The essential principles of P4C connected with reasonableness and judgment are ultimately interpreted as a neo-Aristotelian effort to contextualize philosophy by tracing it back to moderation, the man's ability to consider and solve problems that he meets in practical life kata ton orthon logon – by doing right things in the right place at the right time in the right way. This phronetic idea of 'humanizing modernity' combined with the evolution of the adult-child concept is argued to be one of the conditions for the possibility of P4C, yet leaving unsolved the basic problems involving pedagogical action as such. John Dewey's ideas arising from the critique of the modern philosophy of consciousness, focusing on the significance of philosophy in practical human life and linked to the basic nature of human knowing and intellectual growth and, further, to the ideal of a democratic community, are shown to form the main intellectual sources of P4C. Dewey's philosophy as a general theory of education means a solid linking of the concepts of experience and inquiry to the practice of education. This is based on the naturalistic conception of man according to which man is built in dynamic transaction with his environment, experiencing the true meanings of his ideas in the consequences of his actions as he tries to solve problematic situations. So, inquiry as a method of reflective thinking forms the basis for education based on intellectual growth. A condition for it is a context meaningful for the child in which the paradigm of inquiry can be realized authentically. It is therefore important in education to provide circumstances that stimulate the child's curiosity, initiating a process of inquiry that further enables, through the formation of reflective habits, the development of a democratic community. The purpose of the pedagogical interaction taking place in the process of inquiry is to produce educative experiences for the child, making the pedagogical relationship vanish at the same time. The idea is that in pedagogical action the child's subjectivity, his desire and impulses are adapted to the tradition, yet generating at the same time a prospective, reflective habit, thus freeing the educatee to think intelligently for himself. The study shows the articulation of these principles in Lipman's practical effort to convert the classroom into a community of inquiry, but it also argues that the above-mentioned Bildung theoretical core problem of pedagogical action, related to its paradoxical special characteristics to produce autonomous subjectivity, is not thematized. In connection with this issue, the educational thinking of Kant and Hegel is discussed especially from the viewpoint of philosophy teaching. To provide a new perspective for the discussion, the study outlines the community of inquiry as an 'educative space' from the viewpoints of the pedagogical relationship typical of hermeneutic pedagogy and of non-reflective functional structures and phenomena based on pedagogical intuition that are linked to it. / Tiivistelmä Tutkimuksessa eritellään Matthew Lipmanin kehittelemän Filosofiaa lapsille (P4C) ohjelman teoreettisia perusteita. Tarkoituksena on ensinnäkin identifioida P4C:n amerikkalaiseen pragmatismiin palautuvat filosofiset ja pedagogiset pääperiaatteet sekä paikallistaa niiden pedagogisoituminen sekä mahdolliset ongelmat Lipmanin ajattelussa. Tällöin tarkastelun kohteena on erityisesti John Deweyn ja Georg H. Meadin ajattelu sekä lisäksi Lev Vygotsky, jotka kolme Lipman itse nimeää oman ajattelunsa merkittävimmiksi lähteiksi. Toisaalta tutkimuksessa pyritään avaamaan P4C:lle uusia näkökulmia ja tematisointeja mannermaisen ajatteluperinteen näkökulmasta. P4C:n keskeiset järkevyyteen ja arvostelukykyyn liittyvät periaatteet tulkitaan viimekädessä uusaristotelisena pyrkimyksenä kontekstualisoida filosofia palauttamalla se kohtuullisuuteen, ihmisen kykyyn harkita ja ratkaista käytännöllisessä elämässä kohtaamiaan ongelmia kata ton orthon logon – tekemällä oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla tavalla. Tämä 'modernin inhimillistämisen' froneettinen idea yhdistyneenä aikuinen-lapsi käsitteen evoluutioon argumentoidaan P4C:n yhdeksi mahdollisuusehdoksi, joka jättää kuitenkin pedagogiseen toimintaan sinänsä liittyvät perusongelmat ratkaisematta. John Deweyn modernin tietoisuusfilosofian kritiikistä nousevat, filosofian merkitystä ihmisen käytännöllisessä elämässä korostavat näkemykset, jotka liittyvät inhimillisen tietämisen ja älyllisen kasvun perusluonteeseen sekä edelleen demokraattisen yhteisön ideaaliin osoitetaan P4C:n keskeisiksi intellektuaalisiksi lähteiksi. Dewey'n filosofia yleisenä kasvatuksen teoriana merkitsee kokemuksen ja tutkimuksen käsitteiden kiinteää kytkemistä kasvatuksen käytäntöön. Tämä perustuu naturalistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen rakentuu dynaamisessa transaktiossa ympäristönsä kanssa kokien ideoidensa todet merkitykset toimintansa seurauksissa pyrkiessään ratkaisemaan ongelmallisia tilanteita. Tällöin tutkimus reflektiivisen ajattelun metodina muodostaa perustan älylliseen kasvuun perustuvalle kasvatukselle. Sen ehtona on sellainen lapselle merkityksellinen konteksti, jossa tutkimuksen paradigma voi toteutua autenttisena. Kasvatuksessa on siten tärkeää luoda olosuhteet, jotka stimuloivat lapsen uteliaisuutta käynnistäen tutkimuksen prosessin, joka edelleen mahdollistaa reflektiivisten tapojen muodostumisen kautta demokraattisen yhteisön kehittymisen. Tutkimuksen prosessissa tapahtuvan pedagogisen interaktion tarkoituksena on tuottaa lapselle kasvattavia kokemuksia häivyttäen samalla pedagogista suhdetta. Ajatuksena on, että pedagogisessa toiminnassa lapsen subjektiviteetti, hänen halunsa ja impulssinsa sovittuvat traditioon generoiden samalla kuitenkin tulevaisuuteen suuntautuvaa, reflektiivistä tapaa vapauttaen näin kasvatettavan ajattelemaan älykkäästi itse. Tutkimuksessa osoitetaan näiden periaatteiden artikuloituminen Lipmanin käytännöllisessä pyrkimyksessä muuntaa koululuokka tutkivaksi yhteisöksi, mutta samalla kuitenkin argumentoidaan, että mainittu pedagogisen toiminnan sivistysteoreettinen ydinongelma liittyen sen paradoksaaliseen erityisluonteeseen autonomisen subjektiviteetin tuottamiseksi ei tematisoidu. Tämän kysymyksen yhteydessä tutkimuksessa tarkastellaan Kantin ja Hegelin kasvatusajattelua erityisesti filosofian opetuksen näkökulmasta. Uutena avauksena tutkimuksessa hahmotellaan tutkivaa yhteisöä 'kasvattavana tilana' hermeneuttiselle pedagogiikalle ominaisen pedagogisen suhteen ja siihen kytkeytyvien ei-reflektiivisten, pedagogiseen intuitioon perustuvien toimintarakenteiden ja ilmiöiden näkökulmasta.

Abstract This thesis concentrates on investigating the social construction of learning and teaching in a classroom that was encultured into working and acting as a community of inquiry across the curriculum. The theoretical and methodological premises of the study draw on sociocultural and sociolinguistic views on learning and instruction. Through this framework, the study aims at investigating the development, implementation and evaluation of the processes and conditions for communal inquiry across different pedagogical situations and across the curriculum in the case study classroom. In addition, the study aims at creating a pedagogical rationale for supporting meaningful, student-centred and problem-based learning in classroom. The research project was realised as a series of qualitative case studies. The subjects of the study were seventeen third-grade students from a Finnish elementary school and their teacher. The empirical data corpus consists of nine hours of videotaped classroom sessions gathered from the domains of philosophy, science and mathematics. Detailed, micro- and multilevel analyses were completed on the transcribed video recordings of whole classroom interaction. The results of the research project indicate that social interactions in the case study classroom were quite dominantly characterized by multilateral interactions amongst classroom members. Instead of mere information exchange, the nature of knowledge in this classroom was largely based upon sharing and defining views as well as negotiating evidence. In general, the students in this classroom clearly took charge of the cognitive work whereas the teacher’s responsibility was more directed towards managing the interactional practices during the joint discussions. However, there were occasions when the teacher stepped in as an analytic authority. The teacher scaffolding was grounded in the on-going interactions and varied in both quantity and quality whilst engaging in dialogue with individual students demonstrating different participation modes. Overall, the results of the study indicate that teacher scaffolding in this classroom supported communal inquiry from both the cognitive, social and socio-emotional perspectives. / Tiivistelmä Väitöstutkimus tarkastelee oppimisen ja opetuksen sosiaalista rakentumista luokassa, jonka toimintakulttuuri rakentuu tutkivan yhteisön periaatteille yli oppiainerajojen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu sosiokulttuurisille ja sosiolingvistisille oppimis- ja opetuskäsityksille. Tästä teoriataustasta käsin tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tutkivan yhteisön periaatteille rakentuvan toimintakulttuurin prosesseja ja ehtoja tapaustutkimusluokassa. Lisäksi tutkimuksen pedagogisena tavoitteena on kehittää suuntaviivoja merkitykselliselle, oppilaskeskeiselle ja ongelmalähtöiselle oppimiselle. Tutkimusprojekti toteutettiin laadullisten tapaustutkimusten sarjana. Tutkimuskohteena ovat seitsemäntoista suomalaisen alakoulun 3. luokan oppilasta ja heidän opettajansa. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksästä tunnista videoituja oppituntitilanteita filosofian, luonnontiedon ja matematiikan oppiaineissa. Koko luokan vuorovaikutustilanteita sisältävät litteroidut videotallenteet analysoitiin yksityiskohtaisin, mikro- ja monitasoisin analyysimenetelmin. Tutkimustulokset osoittavat, että tapaustutkimusluokan sosiaaliset vuorovaikutustilanteet rakentuivat vahvasti jäsenten väliselle, monenkeskiselle vuorovaikutukselle. Pelkän informaation vaihdon sijaan tiedon luonne tutkimuskohteena olleessa luokassa perustui yhteiselle näkökulmien jakamiselle, tarkentamiselle ja perustelemiselle. Luokan oppilaat ottivat vastuuta tiedollisista neuvotteluista, kun taas opettajan vastuu kohdentui enemmänkin vuorovaikutuksen ohjaamiseen yhteisten keskustelujen aikana. Kuitenkin opettaja astui esiin luokan vuorovaikutustilanteissa välillä myös analyyttisenä asiantuntijana. Opettajan tuki määrittyi luokan vuorovaikutustilanteiden kautta, ja se vaihteli määrältään ja laadultaan opettajan ollessa vuorovaikutuksessa osallistumiseltaan erilaisten oppilaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittavat, että opettajan ohjaus luokkayhteisössä tuki tutkivan yhteisön rakentumista niin tiedollisesta, sosiaalisesta kuin sosioemotionaalisesta näkökulmasta.