Abstract The purpose of this study is to look at the plant use on the coast of the Bothnian Bay and especially the changes that have taken place in the era of modernization. What changes do we see in the use of grave plants? How did urbanization influence everyday plant use? How did garden culture and food culture influence external contacts? The households surveyed were located on Keskikatu, Tornio, from the end of the 17th century to the beginning of the 19th century. As a reference, to the early modern households, I have studied the use of grave plants of the east coast of the Bothnian Bay. The results are based on the archaeological excavation results of the cemeteries and the inventories under the churches. The burials under the floors of the Tornio, Kempele, Keminmaa and Haukipudas churches have been dated to the 17th to 19th centuries. The results of archaeological excavations at the Iin Hamina and Manamansalo cemeteries indicate the region's medieval graves. The burials from Oulu Cathedral cemetery represent the 17th and 18th centuries, respectively. The gardening of the 18th century is a sign of a modern relationship with nature and, as part of urbanization, a key feature of modernization. The garden culture was visible earlier in the late 17th century and especially in 18th century Tornio and the northernmost parts of Sweden in structures and plans. New architectural currents were also introduced to Tornio in the form of urban plans, and features of classicalism were introduced during the 1700s, but some not until the next century. Ideas largely reached the North thanks to lively trade relations. Even though new commodities - ideas and materials - were wanted, appeared more in desires and plans than in practice. This is reflected in both food culture and garden culture. Foreign plants, medicines or foods were replaced by local plants. The availability of materials defined ownership in Tornio, and the disclosure of one's own ethnic or class identity was not so important in a small community. The manifestations of city identity were a new type of diet and a city garden. The early modern manifestation of nature is a form garden. During the 1700s and 1800s, the town garden grew into a more aesthetic park-like part of the city. In burial ceremonies, different customs and traditions mixed with each other and the origin of the meanings sometimes became obscured. In graves, new plants and artificial decorations were introduced alongside local plants. The 1700s were also central to this change. In the 19th century, burials were associated with indoor flowers and increasingly strong species of origin. There are long traditions in certain graves that follow neither cultural boundaries nor geographical, temporal or religious environments. These include, for example, the use of spruce twigs (Picea abies) and birch bark (Betula). The choice of plants, both in everyday life and in celebrations, began to emphasize individual focus and versatility. Spruce, birch, juniper (Juniperus communis) and raspberry (Rubus idaeus) remained in the life and death of the northern people, as medicines, decorations, food, spices, odours, structures and symbols. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kasvienkäyttötapoja Perämeren rannikolla ja erityisesti niiden muutoksia modernisaatioon liittyen. Mitä muutoksia hautakasvien käytössä näkyy? Miten kaupungistuminen vaikutti arjen kasvienkäyttöön? Millä tavalla puutarha- ja ruokakulttuuri saivat vaikutteita ulkoa tulevista kontakteista? Tutkimuksen kohteena olevat kotitaloudet sijaitsivat Keskikadulla, Torniossa, 1600-luvun lopusta 1800-luvun alkuun. Vertailukohteena olen tutkinut kasvien käyttöä Perämeren itärannikon hautauksissa. Tulokset perustuvat hautausmaiden arkeologisiin kaivaustuloksiin sekä kirkkojen alla tehtyihin inventointeihin. Tornion, Kempeleen, Keminmaan ja Haukiputaan kirkkojen lattioiden alle tehdyt haudat on ajoitettu 1600- ja 1800-luvuille. Arkeologisten kaivausten tulokset Iin Haminan ja Manamansalon hautausmailla kertovat alueen keskiaikaisista haudoista. Oulun tuomiokirkon hautauksien tutkimustulokset edustavat vastaavasti 1600–1700-lukuja. 1700-luvun puutarhaharrastus on merkki uudenlaisesta luontosuhteesta. Kaupungistumisen osana se on modernisaation keskeinen piirre. Puutarhakulttuuri oli aikaisemmassa vaiheessaan 1600-luvun lopulla ja erityisesti 1700-luvulla Torniossa ja pohjoisimmissa osissa Ruotsia näkyvillä rakenteiden ja suunnitelmien kautta. Myös uudet arkkitehtoniset virtaukset tuotiin Tornioon ensin kaupunkisuunnitelmien muodossa ja klassismin piirteet tulivat käyttöön pitkin 1700-lukua; osa vasta seuraavalla vuosisadalla. Ideat saavuttivat pohjoisen suhteellisen nopeasti vilkkaiden kauppasuhteiden ansiosta. Uudet hyödykkeet – ideat ja materiaalit – vaikka haluttuja olivatkin, esiintyivät enemmän toiveina ja suunnitelmina kuin käytäntönä. Tämä näkyy sekä ruokakulttuurissa että puutarhakulttuurissa. Vieraita kasveja, lääkkeitä tai ruokia korvattiin kotoisilla kasveilla. Torniossa materiaalien saatavuus määritteli omistamista, eikä oman etnisen tai luokkaidentiteetin julkituominen ollut pienessä yhteisössä niin tärkeää. Kaupunki-identiteetin ilmentymiä olivat uudenlainen ruokavalio ja kaupunkipuutarha. Varhainen modernin luontosuhteen ilmentymä on muotopuutarha. Kaupunkipuutarha, joka oli ollut tunnusomaista kaupungeissa jo keskiaikana, jalostui 1700- ja 1800-lukujen aikana esteettisemmäksi, puistomaiseksi kaupungin keskeiseksi osaksi myös Torniossa. Hautaamisessa eri tavat ja perinteet sekoittuivat keskenään ja merkitysten alkuperä hämärtyi. Hautakasveissa paikallisten kasvien rinnalle tuli uusia kasveja ja keinotekoisia koristeita. 1700-luku on tässäkin muutoksessa keskeinen. 1800-luvulla hautaamisen yhteyteen tulivat sisäkukat ja yhä vahvemmin alkuperältään vieraat lajit. Tiettyjen hautakasvien kohdalla on nähtävissä pitkiä perinteitä, jotka rikkovat kulttuurirajoja, sekä maantieteellisessä, ajallisessa että uskonnollisessa ympäristössä. Tällaisia ovat esimerkiksi havujen ja tuohen käyttö. Kasvien valinnassa, sekä arjessa että juhlassa, alkoi korostua yksilökeskeisyys ja monipuolisuus, joita vahvisti varallisuus. Kuusi, koivu, kataja ja vadelma - pysyvät pohjoisen väen elämässä ja kuolemassa, niin lääkkeinä, koristeina, ruokana, mausteina ja hajuina kuin rakenteina ja symboleinakin.

Abstract My thesis focuses on the incorporation of Hyperboreans, a mythical classical race, into the prevailing Gothic or Geatic narrative of national history in seventeenth and eighteenth century Swedish historiography. The beatific Hyperboreans were identified with ancient Swedes to emphasise that the Gothic ancestors of Sweden’s rulers had not been mere mediaeval barbarians. The most extreme proponents of this Hyperborean research tradition claimed that a high culture had thrived in Sweden before classical antiquity. They asserted that traces of this highly-developed northern civilisation could be found in the Bible, classical writings and mediaeval historiography, as well as the domestic antiquities such as runestones and Old Norse writings. By close-reading published and unpublished writings of historians and antiquaries, I examined the overarching and shared distinctive features within this Hyperborean research tradition. This involved an analysis of the main content of this research tradition in its learned, mostly Western European historiographical setting. I focused especially on understanding the Hyperborean research tradition within the intellectual traditions of constructing fabulous pasts. The seventeenth century was a period of institutionalisation of historical and antiquarian research in Sweden and Europe. Hence, I also studied the role of specific politico-historical and institutional conditions in the emergence, development and decline of the Hyperborean research tradition. By combining these two approaches, I attempted to strike a balance between research on long-term intellectual traditions and short-term immediate situations in which the ideas about the Hyperboreans were developed and used. Ultimately my thesis illustrates that the Hyperborean research tradition was a fairly coherent tradition of research. It arose in the early seventeenth century as part of the political pursuits and problems of Swedish monarchs in the domestic front and the Baltics. The tradition dominated Swedish historiography during the period of Swedish absolutism (1690–1720), before gradually crumbling from 1730s onwards. The emergence, development and decline of the Hyperborean research tradition were all a result of complex historiographical and politico-institutional factors. / Tiivistelmä Keskityn väitöskirjassani 1600- ja 1700-lukujen ruotsalaisen historiankirjoituksen ilmiöön, jossa antiikin kirjoitusten myyttiset hyperborealaiset sisällytettiin niin kutsuttuun goottilaiseen historianarratiiviin. Tämä varhaismodernissa Ruotsissa suosittu historianarratiivi perustui näkemykseen Raamatun Maagogista sotaisten goottien sekä ruotsalaisten kantaisänä. Eurooppalaiset humanistit kuvasivat kuitenkin gootit keskiaikaisina barbaareina, minkä vastapainoksi oppineet Ruotsissa esittivät kotimaiset gootit sivistyneinä ja hurskaina hyperborealaisina. Hyperborealaisen tutkimusperinteen keskeisin tutkimuskohde oli muinaisen Ruotsin kulttuuri, jonka väitettiin levinneen Upsalasta aina Välimerelle saakka jo ennen kreikkalais-roomalaista antiikkia. Tukeakseen väitteitään oppineet käyttivät lähteinään antiikin kirjoitusten ohella Raamattua ja keskiajan historiantutkimusta. 1600-luvun mittaan he hyödynsivät kasvavassa määrin myös pohjolan alueen muinaismuistoja, kuten muinaisnorjalaisia kirjoituksia ja riimukiviä. Tutkimukseni lähdeaineisto muodostuu hyperborealaiseen perinteeseen kuuluneiden oppineiden julkaistuista ja julkaisemattomista kirjoituksista. Tarkastelen tutkimusperinteen yhtenäisyyttä analysoimalla sen keskeisimpiä yhdistäviä ja erottavia käsityksiä. Analyysini kattaa myös sen opillisten, lähinnä historiantutkimuksellisten puitteiden määrittämisen. Pyrin erityisesti ymmärtämään hyperborealaista tutkimusperinnettä osana varhaismodernille ajalle tyypillisiä historianarratiiveja tarunomaisesta kansallisesta muinaisuudesta. Ruotsalainen historian- ja muinaistutkimus institutionaalistui 1700-luvulla. Täten tarkastelen työn pääasiallisen tutkimusongelman ohella, kuinka poliittiset ja institutionaalisetolosuhteet myötävaikuttivat hyperborealaisen tutkimusperinteen kehittymiseen, vakiintumiseen ja asteittaiseen murenemiseen. Osoitan tutkimuksessani, että hyperborealainen tutkimusperinne syntyi 1600-luvun alussa liittyen Ruotsin kuninkaiden poliittisiin pyrkimyksiin sekä kotirintamalla että Itämerellä. Sen valtakausi sijoittui aikavälille 1685–1720, jolloin Ruotsin itsevaltiaat kuninkaat hyödynsivät hyperborealaisiin liitettäviä teemoja propagandassaan. Tutkimusperinteen vaiheittainen mureneminen tapahtui 1700-luvun puolivälissä. Sen taustalla oli useita poliittisia, institutionaalisia ja opillisia tekijöitä.