Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen jälkitavujen vokaalienvälisen h:n edustumista (esim. kylähän ~ kylhän ~ kyl(l)ään) Pelkosenniemen ja Savukosken murteen vanhimmassa tavoitettavissa olevassa kerrostumassa. Aineistonani käytän Suomen kielen nauhoitearkiston ja Oulun nauhoitearkiston murrenauhoituksia, joissa on haastateltu kolmeatoista 1800–1900-lukujen taitteessa syntynyttä kielenopasta. Teoreettisesti ja metodologisesti tutkielma liittyy ennen kaikkea dialektologiaan ja murremaantieteeseen mutta myös sosiolingvistiikkaan ja kielihistoriaan. Peräpohjalaismurteisiin kuuluva Pelkosenniemen ja Savukosken murre luetaan nykyään yleisesti osaksi Kemijärven murreryhmää. Aiemman tutkimuksen mukaan jälkitavujen vokaalienvälisen h:n osalta murrejako ei kuitenkaan ole luonteva, sillä tutkimusalueellani h:n etinen vokaali edustuu yleisimmin Kemin murteiston tapaan sisäheittyneenä (esim. ranthan), kun taas Kemijärven murteessa se on säilynyt alkuperäisenä (esim. rantahan). Tutkielmassani vahvistan havainnon ja tarkennan sitä edelleen. Kahdessa Kemijärven murrealueen rajalla sijaitsevassa kylässä reilu viidennes tapauksista edustuu alkuperäisinä. Muiden kylien kohdalla alkuperäismuotoja on vain 0,6–7,2 prosenttia kaikista tapauksista. Erityisesti fonotaktiset jonot (C)VCVhV- (esim. kylähän) ovat säilyttäneet h:ta edeltävän vokaalin alkuperäisenä. Muissa fonotaktisissa asemissa alkuperäinen tyyppi on äärimmäisen harvinainen lukuun ottamatta mainittuja kahta rajakylää. Sisäheitto (esim. ranthan) on selvästi yleisin kanta yhdeksässä kylässä, jossa niitä on 66,7–89,6 prosenttia tapauksista. Mainittujen rajakylien sisäheittoasteet ovat 50,4 ja 57,3 prosenttia. Yhdellä oppaista sisäheittotapauksia esiintyy vain 6,6 prosentin verran. Hänellä yleisin kanta on h:n kato, joita on 88,7 prosenttia tapauksista. Jälkitavujen vokaalienvälisen h:n kato on tutkimukseni perusteella alueen murteessa luultua yleisempää. Vajaassa kahdessatoista prosentissa katotapauksista kadon syynä on dissimilaatiotendenssi (esim. yhthen ~ yhtehen > yhteen). Sisäheittomuotojen h on toisinaan assimiloitunut edeltävään konsonanttiin. Assimilaatiot voivat saada yleiskielisen tai yleis- tai erikoisgeminaatiollisen asun, minkä vuoksi assimilaatiot on vaikea erottaa varsinaisista katomuodoista. Ainoastaan viimeksi mainitut voidaan käsittää varmoiksi assimilaatioiksi, sillä erikoisgeminaatio ei kuulu murteeseen. Yleisimmin h on assimiloitunut edeltävään s:ään. h:n assimilaatio klusiileihin ja nasaaleihin on yhtä opasta lukuun ottamatta sporadista. Dissimilaatio- ja assimilaatio eivät selitä kaikkia alueen katomuotoja. Niissä lieneekin kyse kirjakielen ja katomurteiden vaikutuksesta. Mielenkiintoista on, että yksi oppaista käyttää runsaasti kirjakielisiltä vaikuttavia muotoja, vaikka onkin syntynyt 1890-luvulla ja käynyt ainoastaan kiertokoulun. Tutkimusalueellani ei juurikaan esiinny myöhempiä h-kehittymiä. Esimerkiksi kAAn-liitepartikkelit ovat useimmin h:ttomia lukuun ottamatta yhtä informanttia.

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassani suomen itämurteiden erikoisgeminaatiota kiuruvetisten nuorten puhekielessä. Itämurteiden erikoisgeminaatio on suomen geminaatioilmiöistä nuorin ja äänteenmuutoksena vielä vakiintumaton. Erikoisgeminaatiossa mikä tahansa konsonantti voi pidentyä pitkän vokaaliaineksen edellä pitkän painollisen tavun ja pitkän tai lyhyen painottoman tavun jäljessä. Kiuruveden murre sijoittuu itämurteiden pohjoissavolaisten murteiden alaryhmään. Tutkin tässä pro gradu -työssä nuorten kiuruvetisten puhetta, jotta saisin tutkimuksellani käsityksen erikoisgeminaation tilanteesta Kiuruveden nykypuhekielessä. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksasta kiuruvetisten yhdeksäsluokkalaisten nauhoitetusta parikeskustelusta, joista kukin on noin 20–30 minuutin pituinen. Tutkin erikoisgeminaation variaatiota aineistossani idiolekteittain, konsonanteittain, äänneympäristöittäin, tavuasemittain ja muotoryhmittäin. Vertailen äänteenmuutoksen tilannetta aineistossani erikoisgeminaation pääteokseen Marjatta Palanderin (1987) Suomen itämurteiden erikoisgeminaatio. Hypoteesinäni oli, että erikoisgeminaatio on vuosina 1996–2000 syntyneiden kiuruvetisten nuorten nykypuhekielessä vahvempaa ja yleisempää kuin Palanderin tutkimuksessa se on ollut vuosina 1880–1899 syntyneillä Kiuruveden informanteilla. Uskoin myös, että aineistossani erikoisgeminaatioasemaisen konsonantin laatu, äänneympäristö, tavuasema ja muotoryhmä vaikuttavat geminaation vahvuuteen ja yleisyyteen, ja että geminaatiossa on suurta idiolekteittaista vaihtelua. Hypoteesini toteutuivat, ja erikoisgeminaatio osoittautui nuorten puheessa huomattavasti vahvemmaksi ja yleisemmäksi kuin aiemmassa tutkimuksessa. Idiolekteittainen vaihtelu on kuitenkin suurta, ja aineiston poikainformantit geminoivat tyttöinformantteja huomattavasti enemmän. Konsonanteista eniten geminoituvat k, m, p, h ja t. Vahvinta geminaatio on klusiileissa ja m:ssä. Erikoisgeminaatiota esiintyy todennäköisimmin vokaalien välisissä asemissa, erityisesti jos erikoisgeminaatioasemaista konsonanttia edeltää lyhyt vokaali. Erikoisgeminaatio on jonkin verran yleisempää ja huomattavasti vahvempaa toisen ja kolmannen tavun rajalla tai sitä kauempana sanassa kuin ensimmäisen ja toisen tavun rajalla. Äänneympäristön ja tavuaseman vaikutus on suurinta idiolekteissa, jotka kuuluivat aineistoni heikommin geminoivien idiolektien joukkoon. Muotoryhmistä eniten erikoisgeminaatiota esiintyy -kin- ja -kAAn-liitteissä, lainasanoissa ja MA-infinitiivin illatiiveissa.

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani hannata-verbiä kognitiivisen semantiikan keinoin. Aineistoni muodostivat todelliset 2000-luvun hannata-sanan käyttötilanteet (267 tapausta) internetin Suomi24-keskustelupalstalla. Kokosin aineistoni Kielipankin Korp-konkordanssihakuohjelman avulla. Peilasin aineistoani Heikki Paunosen teoksessa Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii. Stadin slangin suursanakirja (2000) määrittämiin hannata-verbin merkitystyyppeihin ja päädyin määrittelemään hannata-verbille kahdeksan merkitystyyppiä kriteereineen. Paunosen merkitystyypistä ’epäröidä’, ’pelätä’ ja ’arkailla’ muodostin kaksi merkitystyyppiä, kun taas muut Paunosen merkitystyypit pysyivät lähes ennallaan. Jaoin myös merkitystyypit intransitiivisiin ja transitiivisiin merkitystyyppeihin. Hannata-verbin transitiivisia merkitystyyppejä ovat ’vastustaa’, ’pelätä’, ’pihdata’, ’harmittaa’ ja ’ymmärtää’ ja intransitiivisia merkitystyyppejä ovat ’epäröidä’, ’jänistää’ ja ’uskaltaa’. Hannata-verbille hahmottui aineistossani kolme päämerkitystyyppiä: ’vastustaa’, ’epäröidä’ ja ’jänistää’. Selvästi keskeisin merkitys oli ’vastustaa’. Hannata-verbille hahmottui aineistossani myös merkitykset ’pelätä’, ’pihdata’, ’uskaltaa’ ja ’harmittaa’. Paunosen merkitystyyppiä ’ymmärtää’ (Paunonen 2000 s.v. hannata) ei sen sijaan aineistossani esiintynyt lainkaan. Paunosen merkitystyypeistä poikkeavat tapaukset olivat yksittäisiä, epäselviä tapauksia. Kuvasin tutkimuksessani myös hannata-verbin merkitystyyppien analysointitapaani vuokaavion avulla ja hahmottelin hannata-verbin merkitysten keskinäisiä suhteita. Tutkimukseni mukaan merkitystyypit menevät osittain päällekkäin muiden merkitystyyppien kanssa muodostaen ikään kuin jatkumon. Hannata-verbin etymologia ei ole tiedossa, joten pohdin, millaisia kognitiivisia kehyksiä ja mielikuvia sana herättää. Tutkimukseni mukaan hannata-verbi ilmaisee tyypillisesti jonkinlaista negatiivista toimintaa, joten päädyin pohtimaan, että hannata-verbin käyttöä motivoi ja selittää ymmärrys kitkan käsitteistyksestä. Hannata-verbille hahmottui aineistossani konstruktiot hannata vastaan ja jäädä hannaamaan. Näistä selvästi yleisin oli hannata vastaan -konstruktio (Akava hannasi vastaan), joka ikään kuin korostaa ja alleviivaa hannata-verbille merkityksen ’vastustaa’ tai ’panna vastaan’. Elliptinen, elatiivimuotoisen syyn adverbiaalitäydennyksen ja jäädä hannaamaan -verbiketjun muodostama konstruktio (Pujottelusta jäi hannaamaan) on kiinnostava, sillä siinä hannata-verbin merkitys kehittyy pysyväksi vastustamisen tilaksi ja kuvaa epäonnistumista.

Tutkimukseni aiheena on lekseemien akka, emäntä, eukko, vaimo, ämmä, neito ja tyttö merkitys ja käyttö kansanrunoudessa. Aineistonani on Suomen kansan vanhojen runojen (SKVR) osat XII1 ja XII2 eli Pohjois-Pohjanmaalta kerätyt kansanrunot sähköisenä korpuksena. Runoja aineistoissani on yhteensä 476. Tavoitteenani on selvittää, millaisia merkityksiä akka, emäntä, eukko, vaimo, ämmä, neito ja tyttö saavat kansanrunoudessa, millaisissa konteksteissa ne viittaavat tiettyihin merkityksiin sekä millaisia kollokaatteja ja sävyjä lekseemit saavat. Vertaan myös tutkimieni lekseemien sanakirjamerkityksiä, merkitystä Suomen murteissa ja runoista esiin nousseita merkityksiä ja selvitän, ovatko merkitykset muuttuneet ajan saatossa. Apunani tässä ovat Kielitoimiston sanakirja, Nykysuomen sanakirja sekä Suomen murteiden sanakirjan ja Suomen murteiden sana-arkiston kokoelmat. Tavoitteenani on lisäksi selvittää, saadaanko kansanrunojen naiskuvasta vihjeitä merkityksiä selvittämällä. Tutkimukseni teoreettisena ja metodisena taustana ovat murremaantiede, leksikaalinen semantiikka, kontekstuaalinen semantiikka ja filologinen tekstintutkimus. Käytännössä tarkastelen, mitä tutkimani lekseemin sisältävä säe tarkoittaa ja on tarkoittanut tekstin aikaisessa kulttuurissa ja kuinka runo kokonaisuudessaan on tulkittava. Tämä muodostaa kontekstin, jonka perusteella etsin merkityksen tutkimalleni lekseemille. Murremaantiede on tutkimuksessani mukana siltä osin, että vertaan kansanrunoista löytämiäni merkityksiä murteista löytyviin merkityksiin. Tutkimukseni osoittaa, että akka, emäntä, eukko, vaimo, ämmä, neito ja tyttö saavat kansanrunoudessa yhteneväisiä merkityksiä Kielitoimiston sanakirjan, Nykysuomen sanakirjan ja murteista löytyvien merkityksien kanssa. Lisäksi akka saa uudeksi merkityksekseen ’äidin’, emäntä ’emuun’, eukko ’talon tai paikan naispuolisen hallitsijan’, vaimo ’synnyttäjän’, ämmä ’talon tai paikan naispuolisen hallitsijan’ ja neito ’morsiamen’ sekä ’talon tai paikan nuoremman naispuolisen asukkaan’. Vaikka murteet ja nykysuomi esittävät akan, eukon ja ämmän halventavina nimityksinä, kansanrunouden kieli tuo ne esiin suhteellisen neutraaleina ilmauksina. Neito ei saa aineistossani ollenkaan negatiivisia määreitä. Ylistävät kollokaatit ja määreet liitetään lähinnä mytologisiin naishahmoihin, joten akka, emäntä, eukko, vaimo, ämmä, tyttö ja neito ovat mytologisina hahmoina korkeammassa asemassa kuin todellisina hahmoina. Todellisina hahmoina naiset liikkuvat runoissa arkisen elämän piirissä ja nähdäkseni näihin viitataan sen tähden suhteellisen neutraaliin sävyyn.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani suomalaisten jääkiekkoseurojen nimiä. Aineistoni sisältää kaikki vuonna 2015 Suomen Jääkiekkoliittoon kuuluvien seurojen nimet. Niitä on yhteensä 360. Tutkin nimien rakennetta, miltä osin se on typologista tutkimusta. Tutkin myös nimenantoperusteita kieliyhteisön jäsenen näkökulmasta ja nimistön muuttumista erityisesti 1990-, 2000-luvulla ja kuluvan vuosikymmenen aikana. Tutkimukseni on siis myös vahvasti sosio-onomastista. Jääkiekkoseuran nimessä tärkeä elementti on paikantava määriteosa, joka on nykyään noin 70 %:lla nimistä. Kaksiosainen nimi on yhä yleisin, mutta nimet ovat muuttuneet myös pidemmiksi. Perusosa on yli puolella nimistä informatiivinen ja se kertoo yleensä lajin tai sen, että kyseessä on urheiluseura. Perusosan tarkoite voi olla myös muun muassa eläimennimitys, ominaisuudennimitys tai ihmisjoukko. Samalla nimellä voi olla useita nimenantoperusteita. Selvästi yleisin on informatiivisuus ja toiseksi yleisin metaforisuus. Jääkiekon erikoiskieli on hyvin kuvainnollista urheilukieltä, joten on luonnollista, että se näkyy nimistössäkin. Eläinmetaforanimet ovat säilyneet nimimuodissa jo pitkään. Jääkiekkoseurojen nimissä on myös metonyymisiä siirrännäisiä. Muut nimenantoperusteet ovat harvinaisia, mutta niitä ovat muun muassa symboli, huumori, sanaleikki, alkusointu ja loppusointu. Olen kiinnittänyt erityistä huomiota jääkiekkoseurojen nimien kieliin. Viime vuosikymmeninä seurannimet ovat muuttuneet sekakielisemmiksi. Nimissä on usein sekä suomea että englantia. Kuluvana vuosikymmenenä on annettu jopa enemmän englannin- ja sekakielisiä nimiä kuin suomenkielisiä. Nimimuodissa näyttää olevan HC eli hockey club -nimielementin sisältävät nimet. Jos uusi seurannimi on muotoa HC + paikkakunta, se vähentää metaforisuutta. Muussa tapauksessa englanninkielen lisääntyminen ei siihen merkittävästi vaikuta. Jääkiekkoseurojen nimistössä on tällä hetkellä menossa murrosvaihe. Seurat vaihtavat nimiään monesta eri syystä. Vanhat nimenosat halutaan usein säilyttää uudessa nimessä.

Olen tarkastellut pro gradu -työssäni kuolemisen representaatioita ja kuolemadiskursseja neljän suomalaisen tiedotusvälineen verkkouutisissa. Ylen, MTV:n, Iltalehden ja Kalevan sivuilta kootussa aineistossani on 110 artikkelia. Tutkin sitä, mitä kuolemisen diskursseja eli puhetapoja aineistossani esiintyy, milloin ne aktivoituvat, miten kuolema representoidaan eli esitetään diskursseissa ja millä verbeillä ja nomineilla representoiminen tapahtuu. Tutkin myös, mitä merkityksiä kuolemisen representointiin käytetyillä verbeillä ja nomineilla on. Kuolema on tabuaihe, joten on oletettavaa, että siitä puhumista vältetään ja aiheesta käytetään kiertoilmauksia. Arvelin myös, että yleisimmille kuolemaan liittyville verbeille kuolla, menehtyä, saada surmansa ja menettää henkensä olisi löydettävissä merkityseroja. Tutkimusmenetelmäni on kriittinen diskurssianalyysi ja erityisesti Norman Faircloughin siitä esittämä malli, jota olen kuitenkin soveltanut väljästi. Työni lopussa tarkastelen kuolemisesta käytettyjen verbien ja nominien semantiikkaa. Erottelin aineistosta kahdeksan päädiskurssia. Ne ovat kuolema katastrofina, kuolema vastoinkäymisenä, kuolema järkytyksenä, kuolema ominaisuutena, kuolema tapahtumana, kuolema elämän vastakohtana, kuolema seurauksena ja kuolema aiheutettuna -diskurssit. Kuolema vastoinkäymisenä -diskurssilla on aladiskurssi kuolema menettämisenä ja kuolema seurauksena diskurssilla on aladiskurssi kuolema tuloksena. Pääsääntöisesti eri diskurssien väliset erot liittyvät siihen, käytetäänkö kuolemisesta verbejä vai nomineita. Sen sijaan merkittäviä eroja verbien kuolla, menehtyä, saada surmansa ja menettää henkensä välille en löytänyt. Työni yksi päätulos oli, että kuoleman representoimisessa olennaista ovat usein muut valinnat kuin verbivalinnat. Havaitsin, että saada surmansa -verbi-idiomilla lienee joitain passiivisuuteen ja kohtalonomaiseen kuolemaan liittyviä konnotaatioita. Mahdollisesti menehtyä-verbi viittaa kuolemiseen, jolle ei ole ulkoisia syitä tai kenties jollakin tavalla yksilöitävään kuolemaan. Kuolla taas on sävyltään melko neutraali. Toinen työni päätulos on, että eri ihmisten kuolema representoidaan erilaiseksi. Jonkun kuolema voidaan esittää järkyttävänä, mutta toisen kuolema esitetään ongelmana eikä kuolemaan liittyvää inhimillistä tragediaa lainkaan huomioida. Onnettomuuden uhrit voidaan esittää passiivisina uhreina, jotka kuolevat kohtalonomaisesti, tai heitä voidaan kuvata aktiivisiksi toimijoiksi, joiden kuolema on seurausta heidän omista teoistaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen lukiolaisten ja ammattiopistolaisten käsityksiä fennistiikasta. Aineistoni koostuu 82 kyselylomakkeesta, joihin ovat vastanneet Haapajärven lukion sekä Haapajärven ja Nivalan ammattiopistojen kolmannen vuosikurssin opiskelijat syksyjen 2012 ja 2013 välisenä aikana. Tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat informanttien tiedolliset sekä mielipiteitä sisältävät käsitykset fennistiikan tieteenalasta. Tutkimuksessa teen havaintoja informanttien käsityksistä fennistiikan sisältöön, historiaan, käytännöllisyyteen ja hyötyyn liittyen. Lisäksi tarkastelun kohteena ovat informanttien käsitykset suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksesta. Maallikoiden käsityksiä fennistiikasta ei ole tutkittu aikaisemmin. Näin ollen sovellan teoreettista taustaa, johon tutkimuksen perustan. Tutkimus sivuaa läheisesti kansanlingvistiikkaa, koska tutkimuksen kohteena ovat maallikoiden käsitykset, ja tarkasteltaessa fennistiikkaa tieteenalana sivuaa se myös suomen kielestä käytävää keskustelua. Aineiston olen analysoinut kvalitatiivisesti sisällönanalyysilla. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että informanteilla on varsin kattava käsitys fennistiikasta. Fennistiikan sisältönä aineistossa korostuu suomen kielen historia ja kehitys. Myös fennistiikan tärkeys nähdään tästä näkökulmasta: kielen historiaa ja kehitystä voidaan informanttien käsityksen mukaan ymmärtää paremmin fennistiikan ansiosta. Fennistien nähdään työllistyvän pääasiassa joko opettajiksi tai tutkijoiksi. Fennistiikan arvo suomalaisuudelle on informanttien käsityksen mukaan kielen säilyttämisessä: fennistiikan ansiosta suomi pysyy suomalaisten äidinkielenä. Suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksen laajuudesta informanttien tiedot ovat vähäiset. Informantit eivät tunne suomi toisena ja vieraana kielenä -opetusta juuri lainkaan. He ajattelevat suomea opiskeltavan ainoastaan Suomessa muun muassa siitä syystä, että suomi ei ole englannin tapaan maailmalla laajasti käytetty kieli. Suomen kielen ulkomaalaisten opiskelijoiden he ajattelevat olevan kiinnostuneita kielestä käytännöllisistä syistä, esimerkiksi maahanmuuton tai työn vuoksi. Kokonaisuutena lukiolaisilla informanteilla on ammattiopistolaisia tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa tietoa fennistiikasta. He myös ovat ammattiopistolaisia tietoisempia Suomessa asuvista toisen kansalliskielen ja vähemmistökielen puhujista. Lisäksi lukiolaiset näkevät fennistiikan arvon suomalaisuudelle ja suomalaiselle identiteetille ammattikoululaisia useammin. Käsityksissä suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksesta ei ole merkittäviä eroja lukiolaisten ja ammattiopistolaisten välillä. Tutkimukseni tulokset antavat ymmärtää, että suomen kielen monipuolisen käytön korostaminen perusopetuksessa olisi tarpeen. Peruskoululaisille tulisi korostaa kielen ja kulttuurin välistä yhteyttä, ei ainoastaan kielen merkitystä äidinkielenä. Kielen historiallinen näkökulma pitäisi opetuksessa liittää nykykieleen, ja oppilaille tulisi jakaa tietoa suomen kielen kiinnostavuudesta maailmalla. Näin näkemys museoituvasta kielestä kenties muuttuisi ja omaa kieltä osattaisiin arvostaa maailman kielten joukossa. Koska aineistossa korostuu kielen historian ja kehityksen näkökulma, tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista selvittää, mitä maallikot tietävät kielen kehittämisen toimista ja millä perustein he ajattelevat suomen kieltä kehitettävän.

Olen tutkinut pro gradu -tutkielmassani lekseemin sanoa esiintymistä oppijansuomessa ja natiivisuomessa korpuslingvististen metodien avulla. Käsittelen työssäni lekseemiä sanoa fraseologisena yksikkönä, mutta keskityn tutkimaan kahta fraseologisen yksikön osa-aluetta. Tutkin sanoa-lekseemin morfologista primingia kartoittamalla lekseemin eri sananmuodot, minkä lisäksi tutkin sananmuotoihin liittyviä kotekstuaalisia piirteitä eli täydennysympäristöjä. Tavoitteenani on selvittää sitä, minkälaisia eroja lekseemin sanoa fraseologisessa käytössä on natiivien ja ei-natiivien kielenkäyttäjien välillä sekä, minkälaisia erot ovat keskitason ja edistyneiden kielenoppijoiden välillä. Lisäksi kartoitan sitä, miten lekseemiä sanoa käytetään natiivikielessä ja oppijankielessä tekstilajeiltaan toisistaan eroavissa teksteissä. Tutkimukseni on aineistopohjainen, ja aineistoni on peräisin kolmesta kirjoitetun kielen korpuksesta: Tieteen tietotekniikan keskuksen (CSC) Suomen tekstikokoelmasta, Käännössuomen korpuksesta (KS) sekä Kansainvälisestä oppijansuomen korpuksesta (ICLFI). Korpukset eroavat toisistaan tekstintuottajiensa lähdekielten perusteella niin, että aineistot CSC ja KS edustavat natiivikieltä ja ICLFI-aineisto oppijankieltä. Lisäksi osa korpusaineistosta on luokiteltavissa tekstilajiltaan ei-fiktiiviseksi ja osa fiktiiviseksi. Tutkimusmetodini aineistoja vertaillessa on pääosin kvantitatiivinen, ja havaintoni perustuvat sekä muotojen ja rakenteiden frekvenssitietoihin että tilastolliseen testaukseen. Myös kvalitatiivinen näkökulma painottuu selittäessäni aineistojen välistä variaatiota. Työn teoreettisena taustana on kontekstuaalinen semantiikka, joka painottaa ilmausten merkityksen kontekstilähtöisyyttä niin, että merkitystä tutkitaan aina joko ilmausta ympäröivän tekstikontekstin tai sosiaalisen ympäristön huomioivan kontekstin analyysin avulla. Tutkin lekseemiä fraseologisena yksikkönä, ja käytän leksikaalisen ja morfologisen primingin teoriaa. Leksikaalinen priming painottaa sanan, ja morfologinen priming sananmuodon, tavallista yhteisesiintymistä kontekstissa ilmenevien sanastollisten, kieliopillisten ja semanttisten piirteiden kanssa. Lisäksi tutkimuksen teoreettisessa taustassa nousevat esiin suomi toisena ja vieraana kielenä -tutkimus, tekstilajitutkimus sekä tutkimani verbin syntaksi ja semantiikka. Tutkimustulosteni perusteella voi todeta, että sekä kielenosaamisen taso että tekstilaji vaikuttavat kielen fraseologiseen käyttöön. Natiiviaineiston ja oppijankielen aineiston välillä on merkitsevä ero, joka koskee sananmuotojen ja täydennysympäristöjen käytön variaatiota. Oppijankielessä lekseemin sanoa sananmuotoja käytetään natiivikieltä vaihtelevammissa muodoissa, ja myös ei-natiivien kielenkäyttäjien käyttämien täydennysympäristöjen kirjo on natiivikieltä vaihtelevampi. Tekstilaji vaikuttaa aineiston rakenteeseen ja esimerkiksi sanaston käyttöön oleellisesti, ja tulosteni perusteella korostankin, että tekstilajin merkitys on aina huomioitava kielimuotojen välisen variaation tutkimuksessa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin kielenoppimisympäristön vaikutusta oppijansuomen sanastoon. Tavoitteeni on selvittää, vaikuttaako kielenoppimisympäristö aikuisten suomenoppijoiden sananvalintoihin. Etsin vastausta tutkimuskysymykseen vertailemalla sanastoa suomea toisena tai vieraana kielenä oppineiden kielenkäyttäjien teksteissä. Tutkimukseni on näin ollen kontrastiivista oppijankielen tutkimusta. Tutkimusaineistoni muodostuu kahdesta osasta. Suomi toisena kielenä -aineisto koostuu suomea Suomessa oppineiden maahanmuuttajien mielipideteksteistä. Tekstit on kerätty Yleisten kielitutkintojen korpuksesta. Suomi vieraana kielenä -aineisto puolestaan koostuu suomea ulkomailla oppineiden opiskelijoiden esseistä, jotka on saatu Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskukselta. Esseet on myös liitetty Kansainväliseen oppijansuomen korpukseen (ICLFI). Molemmissa aineistoissa informantit ovat keskitason (B1–B2) kielenkäyttäjiä. Yhteensä suomi toisena kielenä -aineistoon kuuluu 92 tekstiä ja 14 994 sanetta. Suomi vieraana kielenä -aineistoon kuuluu 66 tekstiä ja 14 951 sanetta. Kaikki tekstit on annotoitu Connexorin Fi-fdg-jäsentimellä, joka on lisännyt aineistoon muun muassa tiedon kunkin sanan perusmuodosta ja sanaluokasta. Tutkimusmenetelmäni on korpuslingvistinen, sillä tutkimus perustuu sähköisen aineiston analyysiin korpustyökalujen avulla. Aineistoni käsittelyssä olen hyödyntänyt WordSmith Tools -korpusohjelmaa ja Microsoft Excel -taulukkolaskentaohjelmaa. Määrällisessä analyysissa tarkastelen sanoja sanaluokittain ja etsin potentiaalisia avainsanoja, jotka ovat toisessa aineistossa yliedustuvia eli merkitsevästi taajempia kuin vertailuaineistossa. Aineiston laadullisessa analyysissa pohdin, johtuvatko frekvenssierot todella kielenoppimisympäristöstä. Tutkimustulokset kertovat, että kielenoppimisympäristöllä on vaikutusta oppijoiden sanastoon. Usein frekvenssierot aineistojen välillä johtuvat tehtävänannosta, mutta monissa tapauksissa eroja selittää oppimisympäristö. Tutkimuksen perusteella suomea ulkomailla oppineille tyypillisiä avainsanoja ovat erityisesti LUULLA, SUURI, OIKEIN, MINUSTA ja ERIKOISESTI. Suomessa kieltä oppineiden avainsanoja ovat puolestaan etenkin ISO, SEMMOINEN, SEKÄ, IHAN ja partikkelina käytetty VAIKKA. Sanaston vertailu osoittaa, että suomea toisena ja vieraana kielenä oppineet käyttävät eri ilmauksia samojen merkitysten ilmaisemiseen. Suomessa asuneiden sananvalinnoissa näkyvät arkikielen vaikutus ja sanojen varianttien tuntemus. Suomea ulkomailla opiskelleet puolestaan suosivat tiettyjä sanoja silloinkin, kun jokin toinen vaihtoehto olisi mahdollinen tai sopivampi. Tulosten perusteella suomenoppijan sanastoon voi vaikuttaa se, oppiiko hän suomea toisena vai vieraana kielenä. Oppijankielen kannalta kielenoppimisympäristö ei siis ole yhdentekevä. Tämän vuoksi molempien kielenkäyttäjäryhmien kieltä on syytä sisällyttää tutkimuksiin, joissa tavoitellaan päätelmiä oppijankielestä yleensä.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin vironkielisten suomenoppijoiden verbisanaston kehittymistä Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoilla A2–B2. Aineistonani käytin Oulun yliopistossa kerättyä ICLFI-korpuksen annotoitua osakorpusta, jossa oli Tarton ja Tallinnan yliopistoista koottuja kirjallisia tuotoksia yhteensä 129 704 saneen verran. Näistä tutkimiani fiktiivisiä kertomuksia oli A2-taitotasolla 17 761, B1-tasolla 44 467 ja B2-tasolla 15 076 sanetta. Tavoitteenani oli selvittää, millaista vironkielisten suomenoppijoiden verbisanasto eri taitotasoilla on ja kumpi taitotasojen välisistä siirtymistä on aineistossa merkityksellisempi. Pyrin myös luomaan pohjaa annotoidun ICLFI-korpusaineiston tutkimukseen tarkastelemalla tilastollisten tunnuslukujen sovellettavuutta sekä kokeilemalla aineiston ja analyysityökalujen yleistä käytettävyyttä. Tutkimusotteeni oli korpuspohjainen ja kvantitatiivinen. Selvitin aineistosta verbilemmojen ja verbinmuotojen määrät ja suhteelliset osuudet kullakin taitotasolla. Vertailin myös eri taitotasojen 50:tä yleisintä verbilemmaa Suomen kielen taajuussanastoon sekä tutkin taitotasoittain taajimpien verbinmuotojen esiintyvyyttä. Verbisanaston rikkautta tarkastelin kahdella tilastollisella tunnusluvulla: Shannonin diversiteetti-indeksillä ja HL-verbien suhteellisilla osuuksilla kunkin tason verbilemmoista ja verbinmuodoista. Lisäksi tutkin varsinaisissa verbiketjuissa ja verbiketjun kaltaisissa rakenteissa esiintyviä pääverbejä sekä niiden kanssa ketjurakenteen muodostavia infiniittimuotoja. A2-tasolla verbisanasto oli kaikkein suppein ja B2-tasolla suhteellisesti laajin. Kaikilla tasoilla suomenoppijat suosivat kunkin taitotason 50:tä yleisintä verbilemmaa. Verbinmuodot olivat kuitenkin sitä keskittyneempiä taitotason taajimpiin verbeihin, mitä alemmasta taitotasosta oli kyse. Vertailussa taajuussanastoon B2-tason yleisin verbisanasto osoittautui taitotasoista kohdekielisimmäksi. Verbiketjut ja verbiketjun kaltaiset rakenteet olivat kaikilla taitotasoilla enimmäkseen lyhyitä ja niiden pääverbit saivat yleensä A-infinitiivitäydennyksen. MA-infinitiivitäydennyksiä esiintyi harvoin tasoilla B1 ja B2. Shannonin indeksin mukaan verbisanasto monipuolistuu johdonmukaisesti välillä A2–B2, mutta otoskoon aiheuttaman vinouman vuoksi HL-verbien esiintyminen ei ollut tässä aineistossa luotettava sanaston rikkauden mittari. Vironkielisten suomenoppijoiden verbisanasto monipuolistui taitotasojen A2–B2 välillä. Tasojen B1 ja B2 välinen muutos osoittautui huomattavasti A2–B1-siirtymää selvemmäksi muilla menetelmillä paitsi HL-verbien tarkastelulla, eli verbisanasto vaikutti kehittyvän erityisesti B1- ja B2-taitotasojen välillä. Korpuksen karttuessa mahdollistuu myös muun muassa A1-, C1- ja C2-tasojen tarkastelu ja tasojen välisten siirtymien vertailu.