Vanhoillislestadiolaisten puhekieli on hyvin vähän tutkittu aihe. Pro gradu -tutkielmassani avaan käsityksiä, joita oululaisilla on tästä puhekielimuodosta. Tutkimukseni on kansanlingvistinen ja keskittyy nimenomaan maallikoiden käsityksiin vanhoillislestadiolaisten puhekielestä. En tarkastele tässä tutkimuksessa asenteita kieltä kohtaan tai itse kielimuodon piirteitä. Aineistoni koostuu 12 haastattelusta. Haastateltavista puolet on vanhoillislestadiolaisia, ja toinen puoli ei ole koskaan kuulunut mihinkään lestadiolaisuuden haaraan. Molemmissa ryhmissä on lisäksi yhtä paljon miehiä ja naisia, mutta sukupuolten välillä ei tässä tutkimuksessa useimmiten havaittu yhtä suuria eroja kuin silloin, kun tarkastelin aineistoa herätysliikkeeseen kuulumisen mukaan jaoteltuna. Tutkimukseni tulosten mukaan oululaiset käsittävät vanhoillislestadiolaisen puhekielen erottuvan muiden oululaisten puheesta varsinkin sanastonsa puolesta. Omanlaisensa puhekielimuodon olemassaolo tiedostetaan laajalti sekä liikkeen sisä- että ulkopuolella, mutta sanastoa lukuun ottamatta oululaisten käsitys puhekielimuodon piirteistä on heikompi ja vaihtelee paljon henkilöiden välillä. Oululaisten käsityksen mukaan vanhoillislestadiolaisilla on paljon varsinkin rauhanyhdistysten toimintaan liittyvää omaa sanastoa, kirosanoja sekä leksikaalissemanttisia tapoja erottaa, kuka kuuluu herätysliikkeeseen ja kuka ei. Oululaisilla on lisäksi melko yhtenäinen käsitys siitä, että lestadiolainen puhekieli eroaa muiden oululaisten puhumasta kielestä esimerkiksi puherytmin, puheen sisällön, lause- tai sanapainon tai murteellisuuden osalta. Vanhoillislestadiolaisilla on keskenään yhtenäisempi näkemys vanhoillislestadiolaisen puhekielen piirteistä kuin herätysliikkeen ulkopuolella eläneillä oululaisilla. Noin puolet haastatelluista uskoo lisäksi voivansa puhetavan perusteella päätellä, onko hänen keskustelukumppaninsa vanhoillislestadiolainen vai ei. Tämä on yleisempää ei-lestadiolaisten kuin vanhoillislestadiolaisten parissa. Oululaiset ovat myös havainneet, että vanhoillislestadiolaiset puhuvat keskenään eri tavoin kuin ei-lestadiolaisten kanssa. Odotetun mukaisesti vanhoillislestadiolainen slangi tunnetaan paremmin herätysliikkeen sisä- kuin ulkopuolella. Varsinkin tiettyjen aiheisiin, kuten Rauhanyhdistysten toimintaan liittyvä sanasto tunnetaan lähes poikkeuksetta vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Lestadiolaisen puhekielen imitoiminen on oululaisille haastava tehtävä. Tämä voi kertoa ylipäänsä imitoinnin vaikeudesta, kielikäsityksen epätarkkuudesta tai siitä, että vanhoillislestadiolainen puhekieli ei todellisuudessa eroakaan muiden oululaisten puheesta niin paljon kuin informanttini ajattelevat. Imitaatiot erosivat toisistaan hyvin paljon myös sen mukaan, minkälainen käsitys informantilla on tyypillisestä vanhoillislestadiolaisesta henkilöstä. Aiheen tutkimisen lisäksi olen pro gradu -tutkimuksessani kehittänyt kansanlingvistiikassa käytettäviä imitaatiotestejä hieman eteenpäin ja luonut pohjaa useille tuleville tutkimuksille.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen suomi–espanja-koodinvaihtoa Espanjan suomalaisyhteisön Facebook-ryhmässä. Espanjan suomalaisyhteisön kielestä on toistaiseksi tehty vain vähän tutkimusta. Tavoitteena on selvittää, kuinka espanjan kielen vaikutus näkyy suomalaisten kirjoittajien Facebook-viesteissä. Tutkimukseni edustaa laadullista kielikontakti- ja monikielisyystutkimusta. Aineisto on kerätty syksyllä 2016, ja olen pyytänyt henkilökohtaisesti luvan jokaiselta kirjoittajalta, joiden Facebook-viestejä työssäni siteeraan. Yhteensä aineistossani on 32 viestiä, joissa esiintyy 45 koodinvaihtotapausta. Aineistoni viesteissä esiintyy pääasiassa lauseensisäistä koodinvaihtoa. Työssäni pyrin selvittämään, millaista suomi–espanja-koodinvaihto on rakenteeltaan. Tämän lisäksi tarkastelen koodinvaihtoon osallistuvan espanjankielisen sanastoon liittyviä merkityksiä. Olen jaotellut koodinvaihtotapaukset sen perusteella, taivutetaanko espanjankielistä sanaa suomen mallin mukaisesti vai ei. Suurinta osaa espanjankielisistä sanoista taivutetaan ja käytetään suomen kieliopin mukaisesti, mutta aineistossani esiintyy myös muutama poikkeus. Näissä esimerkeissä espanjankielistä sanan edessä olevaa tarkennetta on taivutettu, mutta espanjan kielen sana on jätetty kokonaan taivuttamatta. Mukana on myös esimerkki, jossa espanjankielinen sana on jätetty kokonaan taivuttamatta, eikä sen edessä esiinny taivutettua tarkennusta. Lisäksi aineistossani esiintyy muutama esimerkki suomi–espanja-yhdyssanoista, joiden edusosa on suomeksi ja määriteosa espanjaksi. Aineistoni koodinvaihtotapauksia olen verrannut Auerin (1998) ja Kovácsin (2001, 2002) kielenmuutosta kuvaaviin jatkumoteorioihin, joiden perusteella voidaan varovasti arvioida, Espanjan suomalaisyhteisön kieli edustaa varhaisvaiheen koodinvaihtoa. Näin suppean aineiston perusteella on kuitenkin mahdotonta yleistäviä päätelmiä Espanjan suomalaisyhteisön kielestä, ja aihe kaipaakin lisää tutkimusta. Koodinvaihdon rakenteen lisäksi olen tarkastellut koodinvaihtoon osallistuvien sanojen merkityksiä Backusin (2001) semanttisen spesifisyyden teorian avulla. Olen jaotellut aineistoni koodinvaihtotapauksiin erilaisiin semanttisten alueiden kenttiin, jotka liittyvät suomalaisten elämään Espanjassa. Aineistoni perusteella suurinta osaa koodinvaihtoon osallistuvista sanoista voidaan pitää semanttisesti spesifeinä, ja mukana on paljon kulttuurisesti latautuneita sanoja. Aineistossani esiintyy kuitenkin myös sellaisia sanoja, jotka eivät ole erityisen spesifejä semanttisesti tai joihin ei liity voimakasta kulttuurista latausta.

Tässä kandidaatintutkielmassa tutkitaan oululaisnuorten puhekielessä esiintyvää diftonginreduktiota. Aiemmat tiedot oululaisten puheen reduktiosta ovat ristiriitaiset: joissakin tutkimuksissa todetaan reduktion olevan niin vähäistä, että se on jätetty kokonaan merkitsemättä, mutta joissakin tutkimuksissa kerrotaan reduktiota esiintyvän lievänä koko Oulun seudulla. Kenttähavaintojen perusteella on huomattu, että nuorten puheessa esiintyy nykyään aiempaa enemmän reduktiota. Varsinkin pojat näyttävät havaintojen mukaan suosivan reduktion käyttöä. Tätä tutkielmaa varten on tallennettu neljä yhdeksäsluokkalaisten käymää parikeskustelua syyskuussa 2017. Keskusteluissa on mukana neljä tyttöä ja neljä poikaa eli aineistona on kaksi tyttöjen ja kaksi poikien käymää keskustelua. Kukin keskustelu kestää noin 20 minuuttia. Aineiston analyysi koostuu yli 1400 keskusteluissa esiintyvästä diftongista. Aineistossa redusoituvia diftongeja ovat ai-, äi-, oi-, öi-, eu-, au- ja äy-diftongit. Lisäksi diftongeilla ei ja ey on yksi redusoitunut muoto. Tyypillistä oululaisnuorten puhekielelle on se, että reduktiota esiintyy lievänä vain tietyissä diftongeissa Diftongit ou ja öy eivät esiinny kertaakaan aineistossa redusoituneena. Analyysin mukaan reduktiota esiintyy erityisesti ai-, äi-, oi- ja au-diftongeilla. Näistä diftongeista redusoituu jopa yli puolet. Sukupuolten välillä on suuri ero: esimerkiksi poikien puheessa diftongi ai esiintyy jopa yli 80-prosenttisesti redusoituneena ja diftongi oi lähes 70-prosenttisesti redusoituneena. Tytöillä sen sijaan molemmat diftongit redusoituvat vain noin 20-prosenttisesti. Koko aineistossa poikien puheessa redusoituu jopa yli 55 % kaikista diftongeista, kun taas tytöillä redusoituu vain noin 15 %. Kaikista mahdollisesti redusoituvista diftongeista ei pysty johtopäätöksiä tekemään, koska diftongien esiintymiä on vähän. Diftongilla öi on vain 17 esiintymää, diftongilla eu 12 esiintymää, diftongilla öy viisi esiintymää ja diftongilla ey vain yksi esiintymä. Diftonginreduktioon vaikuttavat puheenaihe, tunnetila ja leksikaalistumat. Oulussa leksikaalistuneita redusoituneita muotoja ovat esimerkiksi äeti ja Maekkula, joita käyttävät myös ne, joiden puheessa reduktion käyttö muuten on vähäistä. Myös asia tai tapahtuma, joka herättää jonkinlaisen tunnereaktion, saa aikaan vahvemman reaktion. Reduktio vahvistuu myös päivittelyssä ja kannanotoissa. Tämä tutkimus ei osoita eroa lukioon ja ammattikouluun hakeutuvien nuorten reduktion käytössä, vaikka monet tutkimukset sitä osoittavatkin. Oulun murteessa riittää vielä runsaasti tutkittavaa. Mahdollisia tutkimusaiheita voisivat olla diftonginreduktion vaihtelu eri ikäisillä ja eri tilanteissa sekä erikoisgeminaatio ja itäisten murrepiirteiden esiintyminen.

Tämä kandidaatintutkielma käsittelee suomalaisten käsityksiä Oulun kaupungin paikannimien alkuperästä. Tutkimuksessa selvitetään, millä tavoin kielenkäyttäjät selittävät paikannimien syntyä, miten assosiaatiot ja konnotaatiot vaikuttavat vastaajien nimitulkintoihin ja millaisia nimiä vastaajien on helppo ja millaisia vaikea selittää. Tutkimukseen on valittu kymmenen kaupunginosannimeä Oulun kaupungista. Tutkielman aineisto on kerätty sähköisellä kyselylomakkeella, ja vastaajien tehtävänä on ollut selittää paikannimien syntyä ja sitä, mihin heidän nimitulkintansa perustuvat. Kaikista vastauksista on suodatettu 50 ensimmäistä tutkielmaa varten. Tutkimuksessa aineisto on käsitelty ensisijaisesti kvantitatiivisesti, mutta osittain myös kvalitatiivisesti. Tutkielman tulokset osoittavat, että vastaajat selittävät paikannimien syntyä pitkälti assosiaatioiden ja konnotaatioiden avulla. Kaikki tähän tutkielmaan valitut nimet, myös semanttisesti hämärät, ovat herättäneet vastaajissa jonkinlaisia assosiaatioita. Vähiten assosiaatioita on syntynyt läpinäkyvämpien nimien kohdalla, kun taas läpinäkymättömämpien nimien kohdalla assosiaatioita ja myös konnotaatioita on syntynyt enemmän. Nimen läpinäkyvyys tai -näkymättömyys on vaikuttanut myös siihen, millaisia nimiä vastaajien on ollut helppo ja millaisia vaikea tulkita. Analyysi osoittaa sen, että mitä läpinäkyvämpi nimi on ollut, sen helpompi sitä on ollut myös tulkita.

Tutkin kandidaatintutkielmassani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin työdiskursseja. Työllä ja työnteolla on romaanissa merkittävä rooli. Sanan työ merkitys on nykyaikana muuttumassa samoin kuin se oli muuttumassa Jukolan veljesten aikuiseksi kasvun aikana. Nyt, niin kuin silloinkin, on aiheellista kysyä, mitä työ-sanalla tarkoitetaan. Tutkielmani aineistona on Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt romaani Seitsemän veljestä. Tarkastelen romaanista substantiiveja työ ja toimi sekä työ-substantiivin verbijohdosta työskennellä. Näiden avainsanojen avulla tutkin, kuinka työstä puhutaan ja kuinka veljekset työntekoon suhtautuvat. Tutkin työdiskurssia romaanin yhteisöllisessä kontekstissa. Veljekset tiedostavat, että sopeutuakseen yhteisöönsä ja saadakseen arvostusta sekä hyväksyntää heidän täytyy muuttaa tapojaan, ja he myös ymmärtävät, ettei sopeutuminen yhteisöön tapahdu hetkessä. Kyseessä on siis veljesten kasvukertomus huolettomasta nuoresta vastuunsa kantavaksi aikuiseksi. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä käytän kriittistä diskurssianalyysiä, joka yhdistää sekä kielitieteellisen että yhteiskuntatieteellisen diskurssintutkimuksen näkemyksiä. Sekä kielitieteellisen että yhteiskuntatieteellisen diskurssintutkimuksen näkemykset ovat läsnä tutkielmassani. Tutkielmani on pääsääntöisesti kielitieteellinen, sillä suurin tutkimuksen kohteeni on kieli ja sen luomat merkitykset. Yhteiskuntatieteellinen ote tutkielmassani näkyy siinä, että pyrin pohtimaan tutkimustuloksia myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Sovellan tutkielmassani Norman Faircloughʼn kriittisen diskurssianalyysin menetelmää, jonka Fairclough esittelee kirjassaan Language and Power. Käytän Faircloughʼn menetelmästä sanaston tarkastelun osa-aluetta. Sanastoa tarkastelemalla pyrin kuvaamaan, kuinka romaanissa puhutaan työstä, ja muuttuuko puhumisen tapa tarinan edetessä. Seitsemän veljestä on kehitysromaani, ja veljesten kasvutarinan kuvaaminen on tutkielmani yksi lähtökohdista. Seitsemästä veljeksestä aktivoituu kuusi eri työdiskurssin aladiskurssia, eli kuusi eri työstä puhumisen tapaa: valtadiskurssi, yhteisödiskurssi, agraaridiskurssi, perintödiskurssi, kansan sivistys -diskurssi ja kehitysdiskurssi. Nämä diskurssit on nimetty sen mukaan, mistä työstä on kyse ja millaisia puhumisen tapoja työhön liittyy. Veljesten työstä puhumisen tapa muuttuu samalla, kun sopeutumisprosessi yhteisön vaatimuksiin alkaa. Näin kielenkäyttö tukee veljesten kasvuprosessia.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ’tyttöä’ merkitseviä slangisanoja Urbaanissa sanakirjassa. Haluan työssäni tarkastella, millaista ’tyttöä’ merkitsevä slangisanasto on rakenteeltaan ja sävyltään, ja ylipäätään sitä, millaisia nimityksiä ’tytöistä’ käytetään suomalaisessa katukielessä. Tutkimukseni on aineiston osalta kansanlingvistinen eli kielitieteellisesti kouluttamattomien, maallikoiden kerryttämä. Kansanlingvistiikka on sosiolingvistinen tutkimussuuntaus, ja tutkinkin työssäni kieltä osana sosiaalista ympäristöä. Urbaani sanakirja on verkossa jatkuvasti päivittyvä sanakirja, jonne kuka tahansa voi lisätä sanoja ja niiden määritelmiä. Sanakirja sisältää sanastoa laidasta laitaan: tavallisesta murre- ja jopa yleiskielen sanastosta erilaisiin slangi-ilmauksiin tai varsin pienen käyttäjäryhmän käytössä oleviin sanoihin. Aineistoni koostuu 176 sanasta, jotka olen poiminut Urbaanista sanakirjasta tyttö-hakusanalla. Olen jaotellut sanastoni sanastolähteittäin Kari Nahkolan (1991) mallin mukaisesti ja sitä hieman soveltaen. Tyttö-sanastossa keskeisimpinä näyttäytyviä sanastolähteitä ovat metaforat ja vieraista kielistä peräisin olevat sanat. Paronymioita aineistoni ei sisällä lainkaan. Vaikka sanoja on voitu lisätä sanakirjaan mistä päin maata tahansa, alkuperältään Helsingin slangia olevien sanojen osuus on huomattava. Osan sanojen alkuperä on jäänyt selvittämättä, mikä lienee osittain juuri siitä johtuvaa, että ne voivat olla vain muutamien ihmisten käytössä olevia ”sisäpiirisanoja”. Koska tutkielmassani ei ole informantteja, olen päätellyt sanan valintaan vaikuttavia tekijöitä niin Urbaanin sanakirjan sanamääritelmistä kuin muista sanakirjoista ja artikkeleista, joita olen työssäni hyödyntänyt. Keskeisiä lähteitäni ovat olleen muun muassa Seksisanat-kirja (2010) sekä Heikki Paunosen Stadin slangin suursanakirja (2000). Olen tutkielmassani kiinnostunut tarkastelemaan myös sävyä, joka ’tyttöä’ merkitsevästä sanastosta välittyy. Kuten slangintutkijat esimerkiksi koululaisslangin tai Stadin slangin saralta ovat aiemminkin todenneet, tytöistä puhutaan perin halventavaan sävyyn. Syy pejoratiivisten ilmauksien käyttämiseen voi piillä siinä, ettei vastakkaisesta sukupuolesta ole varsinkaan ennen voitu puhua myönteiseen sävyyn. Seksuaalinen sävyttyneisyys ja alentava suhtautuminen tyttöihin ovat nähtävissä merkittävässä osassa sanastoa: puhunnan kohde esitetään usein seksuaaliobjektina tai muuten huonomaineisena naishenkilönä. On kuitenkin todettava, että vaikka sana alkuperäiseltä merkitykseltään olisi negatiivinen, merkitys on usein slangikäytössä ajan mittaan melioratiivistunut, ja sana voi nykypäivänä olla lähes neutraali ’tyttöä’ merkitsevä ilmaus. Sanastossa on muutamia neutraalisti tai myönteisesti käytettäviä ilmauksia, jotka usein ovat käytettävissä kummankin sukupuolen edustajista. Olen arvioinut nimityksien valintaa sen funktion ja käytön tai ominaisuuden perusteella. Niitä voivat olla esimerkiksi ruumiinrakenne, ikä tai tarkoitteen työtehtävä tai ammatti. Metaforien luokittelussa olen hyödyntänyt Heikki Paunosen (2006) esimerkkiä ja jakanut metaforat seitsemään alaluokkaan. Eniten ’tyttöä’ merkitseviä metaforia olen koonnut eläin- ja esineaihepiireistä. Vierasperäisen sanaston olen jakanut kahtia ruotsin kielestä ja muista kielistä lainautuviin. Ruotsi ja englanti ovat keskeisimmät lainanantajakielet, ja lisäksi mukana on yksittäisiä sanoja esimerkiksi venäjästä ja italiasta. Keskeinen ja varsin produktiivinen slangisananmuodostuskeino vaikuttaa olevan myös johtaminen: tyttö-aineistossani esiintyy yhdeksäntoista eri johdinta. Myös proprien appellatiivinen käyttö on yhä yleistä: pirkot, lyylit ja mirkut ovat olleet ’tyttöjen’ nimityksiä vuosikymmeniä sitten ja ovat sitä yhä. Tutkimustulokseni vastaavat hypoteesiani: sanasto on enimmäkseen halventavaa ja metaforarikasta. Yllättävää aineistossani on vierasperäisen sanaston runsaus, mutta yhä laajeneva monikulttuurisuus maassamme tulee varmasti kasvattamaan sen määrää entisestään. ’Tyttö’ on tällä hetkellä muun muassa koululaisslangin ja Stadin slangin attraktiokeskus eli keskeinen sanastoa keräävä aihepiiri, ja tulee varmasti olemaan sitä jatkossakin.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin iiläisten nuorten puhekieltä. Tutkimukseni avulla haluan selvittää, miten iiläisten nuorten puhekieli on muuttunut 37 vuodessa, jolloin Iin puhekieltä edellisen kerran tutkittiin. Vuonna 1981 Teijo Liedes tarkasteli iiläisen puheyhteisön äänne- ja muoto-opillisia kielenpiirteitä, jotka ovat samoja kuin omassa tutkimuksessani. Lisäksi vertailen informanttieni puhujaprofiileja toisiinsa. Tutkimuskysymykseni koskee sitä, millainen on iiläisen nuorison puhekieli tänä päivänä. Vertaan tuloksiani niin vuoden 1981 tuloksiin kuin yleisiin nykypuhekielen suuntauksiin. Keskeisessä osassa on Oulun seudun murre, jonka avulla muodostan informanteilleni murteellisuusprosentteja ja tutkin yksittäisten kielenpiirteiden murteellisten varianttien prosentuaalisia esiintymisiä. Toisen tutkimuskysymykseni avulla vertailen informanttieni puhujaprofiileja toisiinsa niin, että pyrin löytämään heitä yhdistäviä ja erottavia piirteitä. Lisäksi erittelen erilaisia kielenpiirteiden innovaatioita. Metodeiltaan tutkimukseni oli variationistinen sosiolingvistiikan mukainen reaaliaikainen trenditutkimus. Taustamuuttujina informanteillani olivat koulutausta, vanhempien murretausta sekä sukupuoli. Aineistonkeruumenetelmäni oli haastattelu. Tutkimusta varten haastattelin kymmentä iiläistä nuorta, joiden ikä vaihteli 11 ja 18 vuoden välillä. Tarkkailemani kielenpiirteet olivat inessiivin pääte, ts-yhtymä, yleiskielen d:n vastineet, jälkitavujen A-loppuiset vokaaliyhtymät, yleisgeminaatio, svaavokaali, olla-, tulla- ja mennä-verbien pikapuhemuodot, monikon 1. persoonan persoonapäätteet preesensissä ja imperfektissä sekä yksikön 1. ja 2. persoonan pronominit nominatiivissa ja obliikvisijoissa. Tutkimustuloksissa käy ilmi, että Iissä on menossa tietynlainen yleiskielistyminen. Iiläiset nuoret eivät käytä enää juurikaan inessiivissä Oulun murteen mukaista -sA-varianttia, joka vielä vuonna 1981 oli 98-prosenttisesti käytössä. Yleisgeminaatiossa ja svaavokaalin käytössä murteenmukaiset muodot ovat vähentyneet vuodesta 1981. Innovaatioista selkeimpiä olivat jälkitavujen A-loppuisten vokaaliyhtymien monoftongimuodot, joita tytöt käyttivät poikia enemmän. Oulun vanhan murteen mukainen monikon 1. persoonan pääte preesensissä ja imperfektissä on täysin kadonnut Iistä. Mikään taustamuuttuja ei yksin näyttänyt selittävän tietyn kielenpiirteen variantteja. Sukupuolittaisia eroja toki löytyi, samoin merkkejä vanhempien murretaustan vaikutuksesta. Taustamuuttujien vaikutus lienee kuitenkin vähäinen. Mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisi tutkia informanttien puhetta erilaisissa tilanteissa. Samoin kielenpiirteiden analyysi voisi laajentua koskemaan laajempaa nuorisoryhmää, johon sisältyisi myös nuorempia lapsia.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani suomi toisena kielenä -oppijoiden pyyntöjä kauppaharjoituksessa. Pyynnöllä tarkoitan tässä tutkielmassa kaikenlaisia vuoroja, joilla oppijat ilmoittavat, mitä ostavat. Tarkastelen pyyntöjen konstruktioita eli muodon ja merkityksen yhdistelmiä. Tutkin myös pyyntöjen variaatiota eri oppijoilla sekä sitä, onko pyyntöjen vuorovaikutuskontekstilla ja kielenoppimiseen liittyvällä roolileikkitilanteella vaikutusta pyytämisen tapaan. Aineistoni koostuu 13 videosta, joista jokaisella on kaksi tai kolme oppijaa tekemässä harjoitusta. Harjoituksessa oppijoille annetaan paperi, jossa on kuvia erilaisista esineistä ja ruoista. Vuorollaan kukin oppija esittää ostavansa jotakin kaupasta, ja toinen toimii myyjänä. Yhteensä oppijoita on 29. Videoiden kuvaamishetkellä he olivat opiskelleet suomea noin puoli vuotta kotoutumiskoulutuksessa. Videot on kuvattu koulutuksen yhteydessä mutta erillään tavallisista oppitunneista. Yhdistän tutkimuksessani kolmea viitekehystä: keskustelunanalyysiä, konstruktiokielioppia ja toisen kielen oppimisen viitekehystä. Aineistossani oppijat esittävät yhteensä 108 pyyntöä. Pyytämiseen käytetään useimmiten indikatiivista väitelausetta. Yleisin konstruktio on haluta, jota käytetään 50 pyynnössä. Väitelauseissa käytetään varsin usein myös ostaa-verbiä tai verbiketjua haluta ostaa. Tyypillinen esimerkki aineistoni pyynnöistä on indikatiivinen transitiivilause minä halua puhelin. Varsin yleinen pyytämisen tapa aineistossani on myös substantiivilauseke, jota käytetään yhteensä 22 kertaa. Kuusi kertaa pyyntö esitetään kysymyslauseella, mutta näistä viisi on esipyyntöjä, joissa tiedustellaan tuotteen hintaa tai saatavuutta. Vain yhden kerran kysymyslausetta käytetään varsinaisessa pyynnössä. Kerran pyyntönä toimii imperatiivinen käskylause. Substantiivilausekkeen käyttö liittyy pyynnön sijaintiin vuorovaikutuksessa: lausekemuotoinen pyyntö tuotetaan aineistossani vasta myöhemmässä pyynnössä, kun oppija on esittänyt aiemman pyynnön kokonaisella lauseella. Toisinaan pyyntö tuotetaan vastauksena kysymykseen, mutta vastauspositiolla ei vaikuta olevan selvää vaikutusta pyynnön muotoiluun. Oppija käyttää usein samaa verbiä kuin kysymyksessä, jos se on mahdollista, mutta näitä tapauksia on vain pieni osa aineistoni pyynnöistä. Noin puolet oppijoista käyttää samaa pyytämisen tapaa kaikissa pyynnöissään, mutta noin puolet käyttää kahta tai kolmea erilaista pyytämisen tapaa. Aineistoni tilanne simuloi rutiininomaista asiointitilannetta, mutta kielenopetuskontekstiltaan ja roolileikkinä se eroaa kuitenkin selvästi aidosta asiointitilanteesta. Ei siis voida tietää, käyttäisivätkö oppijat samanlaisia pyyntöjä todellisissa asiointitilanteissa. Pyynnöt harjoituksessa kertovat kuitenkin oppijoiden kielellisistä resursseista. Oppijoiden pyynnöistä voidaan huomata, että ne eroavat natiivien autenttisten asiointitilanteiden pyynnöistä (Sorjonen, Raevaara & Lappalainen 2009) ja oppikirjoissa opetetuista pyynnöistä. (Tanner 2012). Pyyntöjen opettamista voisi tehdä autenttisemmaksi käyttämällä harjoituksessa esimerkiksi oikeita esineitä, jolloin osallistujien toiminta tulisi näkyvämmäksi. Autenttisen kaltaiset pyynnöt eivät myöskään olisi oppijoille luultavasti sen vaikeampia oppia kuin aineistossani käytetyt pyynnöt.

Olen tutkinut pro gradu -työssäni taitoluistelun erikoiskieltä ja slangia ennen kaikkea yksinluistelun osalta. Tavoitteenani oli selvittää, millaista yhteisön sisällä käytetty kieli on. Teoriataustana tutkimuksessani on sosiolingvistiikka. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2013, ja se koostuu kaikkiaan 975 slangi-ilmauksesta. Tutkimukseen osallistui 247 informanttia, joista yli puolet sijoittuvat maantieteellisesti Uudellemaalle, 55 % on iältään 16–30-vuotiaita ja yli 60 % heistä toimii yhteisön sisällä joko urheilijana tai valmentajana. Tutkimukseni lingvistisessä analyysiosiossa olen luokitellut aineistoni sanastoa Kari Nahkolan luoman sanastolähdejaottelun periaatteita noudattaen. Olen muokannut luokittelumenetelmän omaan aineistooni sopivaksi. Karkeasti kolmannes aineistoni sanoista oli vanhoja sanoja uudessa merkityksessä. Niin ikään kolmannes aineistosta koostui vanhoista sanoista, joita on fonologisesti modifioitu. Loppu kolmannes oli lyhennesanoja ja uusia sanoja, joiden osuudet keskenään olivat lähestulkoon yhtä suuret. Selvästi vahvimmat slanginmuodostuskeinot aineistossani ovat slangijohdokset ja metaforat. Vähiten aineistossani esiintyi vartalonsisäisen muuntelun avulla muodostettuja sanoja. Tutkimukseni on mielenkiintoinen läpileikkaus taitoluisteluyhteisön erikoiskielestä ja slangista. Sen avulla sain selvitettyä, millaista kieltä tutkimuksen kohteena oleva alakulttuuri käyttää. Tulokset noudattelevat paitsi nuorisoslangin myös stadin slangin ominaispiirteitä. Tutkimukseni ei kuitenkaan kerro slangin käytön laajuudesta tai yleisyydestä niin yksittäisen puhujan kuin koko puhujayhteisönkään näkökulmasta, sillä suurin osa — lähes 90 % — aineistoni sanoista on mainittu alle viisi kertaa ja vain reilu prosentti koko aineiston sanoista on mainittu yli sata kertaa.

Tutkin pro gradu -työssäni vokaalien nativisaatiota suomen peräpohjalaismurteiden saamelaislainoissa. Aineistonani on Ante Aikion (2009) väitöskirjaansa kokoama lista saamelaisista lainasanoista suomen ja karjalan pohjoisimmista murteista. Mielenkiintoisen tutkimuskohteen näistä lainoista tekee niissä yleinen etymologinen nativisaatio, jossa lainasanan äänteet kotoutetaan hyödyntäen yhteisistä kognaattisanoista havaittuja äännevastaavuuksia. Kognaattien malli kuten čalbmi ~ silmä selittää saamelaisissa lainasanoissa tapahtuneita vokaalien foneettisesti erikoisia substituutioita kuten njavvi > niva ’nopeasti virtaava kohta joessa’. Etymologisen nativisaation lisäksi tarkastelen muitakin aineistossani esiintyviä vokaalien substituutioita. Siihen motivoi se, että erilaiset lainasanojen nativisaatiostrategiat muodostavat systeemin, jonka osat voivat vaikuttaa toisiinsa. Työssäni pyrin esittelemään sekä etymologista nativisaatiota että edellä mainittua nativisaatiostrategioiden systeemiä. Tarkastelen ja lajittelen vokaalivastaavuuksia suomen lainasanojen ja niihin rinnastettavien pohjoissaamen lekseemien välillä ja arvioin, minkälaisista prosesseista ne ovat voineet syntyä. Laadin myös listauksen sekä aineistossani esiintyvistä eri etymologisista nativisaatioista että kaikista aineistoni odotuksenmukaisista, ei-morfologisista vokaalien substituutioista. Tulokseni vastaavat Ante Aikion (2007) havaintoja etymologisesta nativisaatiosta pohjoissaamen suomalaisissa lainoissa. Etymologinen nativisaatio on peräpohjalaismurteiden saamelaislainoissa yleistä ja se on toiminut samanaikaisesti muiden substituutiotyyppien kanssa yhtenä kilpailevista nativisaatiostrategioista. Etymologiset nativisaatiot 1. tavun o > u (jormi > jurmu ’syvä kohta järvessä’) ja 2. tavun i > a (áhpi > aapa ’laaja ja aava suo, avomeri’) ja u > o (skoaddu > konto ’sumu’) ovat jopa yleisempiä kuin niiden foneettiset kilpailijansa. Tutkimissani lainoissa on käytetty muitakin erikoisempia substituutioita. Vaikuttaa esimerkiksi, että ensimmäisessä tavussa suomen ä on ’’varattu’’ saamen diftongille ea, mikä on estänyt muita suomeen ä:n tuottavia mahdollisia substituutioita toimimasta, mitä voidaan pitää systeemipohjaisena nativisaatiota. Substituutio ea > ä on sekä etymologisesti että foneettisesti suboptimaalinen, mutta sen asemaan on saattanut vaikuttaa saamen suomalaislainoissa säännönmukainen substituutio ä > ea (hätä > heahti). Tällöin nativisaation malli tulee lainasanojen systeemin sisältä ja vieläpä toisesta kielestä eli kyseessä voi olla ilmiö, jota Aikio (2007) nimittää systeemin analogiaksi (systemic analogy). Tulevaisuudessa lienee aiheellista tarkastella molempien kielten lainasanoja saman systeemin osina. Kummankin kielen nativisaatiostrategiat ovat kuitenkin kuuluneet kaksikielisten puhujien kielelliseen kompetenssiin. Ehdotan myös, että jatkossa kiinnitettäisiin huomiota siihen, missä määrin etymologinen nativisaatio toimii edelleen kaksikielisten saamen ja suomen puhujien kielessä.