Abstract Children born with a cleft lip and or palate face numerous difficulties during the course of their lives. Their families must respond to the challenge of a high level of burden of care required by these patients. The studies listed in this thesis benchmark the characteristics of cleft lip and palate in a cohort of patients living in Northern Finland. These studies strived to consider epidemiologic aspects, speech results, palatal fistula rates and hearing outcome. Records of a total of 214 patients treated between 1998-2011 at the Oulu Cleft Lip and Palate Center were assessed on a retrospective basis. Cleft palate (68.7%) was most frequent followed by cleft lip and palate (18.7%) and cleft lip with or without alveolus (12.6%). Cleft palate occurred more frequently in females (63%) and cleft lip and palate was more frequent in males (62.5%) most commonly affecting the left side (82%). The overall frequency of speech operations following primary palatoplasty was 21%. This was significantly higher for girls (27%) than for boys (13%). Patients with cleft lip and palate were more likely to require speech improvement surgery (24%) than patients with isolated soft or soft and hard palate clefts (20%). The overall frequency of postoperative fistulas following primary palatoplasty was (9.6%). Patients with cleft lip and palate were more likely to develop postoperative palatal fistulas (20%) than patients with cleft palate (6.6%). The severity of the cleft, the surgical technique used to repair the palate, hearing outcome, and the need for ventilation tube placement were determined retrospectively. At least mild hearing loss was found in 3.3% of cleft patients. Neither the surgical technique used to repair the cleft palate nor the severity of the cleft were found to be significant factors related to hearing loss or to the number of ventilation tubes required. Hearing improved significantly with increasing age over a span of 6 years. / Tiivistelmä Halkiopotilaat kohtaavat elämänsä aikana monenlaisia haasteita samoin kuin heidän vanhempansa. Tämä retrospektiivinen tutkimus esittelee huuli- ja suulakihalkiopotilaisiin liittyviä näkökohtia Pohjois-Suomen alueella käsitellen epidemiologiaa, puheenparannusleikkauksen tarvetta, postoperatiivisten fisteleiden määrää sekä kuulotuloksia. Tutkimusmateriaali koostui 214 halkiopotilaasta, jotka olivat hoidossa Oulun yliopistollisessa sairaalassa vuosina 1998–2011. Tutkimusaineistossa suulakihalkio (68.7 %) oli yleisin halkiotyyppi, huulisuulakihalkio (18.7 %) oli toiseksi yleisin ja huulihalkioita oli vähiten (12.6 %). Suulakihalkio todettiin useammin tytöillä (63 %) ja huulisuulakihalkio (62.5 %) pojilla. Huulisuulakihalkio oli useimmiten vasemmalla puolella (82 %). Puheenparannusleikkauksen tarvitsi 21 % suulakihalkiopotilaista. Leikkauksen tarve oli merkittävästi yleisempi tytöillä (27 %) kuin pojilla (13 %). Huulisuulakihalkiopotilaat (24 %) tarvitsivat puheenparannusleikkausta todennäköisemmin kuin potilaat, joilla oli pehmeän tai kovan suulaen halkio (20 %). Suulaen primaarisulun jälkeen postoperatiivisten fisteleiden ilmaantuvuus oli 9.6 %. Huulisuulakihalkiopotilaille kehittyi todennäköisemmin postoperatiivinen fisteli (20 %) kuin suulakihalkiopotilaille (6.6 %). Suulakihalkion vaikeusaste, suulaen kirurginen sulkutekniikka, kuulotulos sekä välikorvan ilmastointiputkien laitto selvitettiin potilastiedoista. Vähintään vähäinen kuulonalenema todettiin 3.3 prosentilla halkiopotilaista. Sulkutekniikan eikä halkion vaikeusasteen todettu merkittävästi vaikuttavan kuulonalenemaan tai välikorvan ilmastointiputkien laittotiheyteen. Kuulon todettiin paranevan iän myötä.

Abstract Meniere’s disease (MD) is an inner ear disorder characterized by vertigo, tinnitus and sensorineural hearing impairment. An inherited form of the disease is called familial Meniere’s disease (FMD). The aim of this thesis was to describe the clinical and genetic features of Finnish FMD and to study its prevalence in Finland. In addition genetic factors previously associated with MD were studied in Finnish MD patients. A total of 38 Meniere-families were analysed in this study. In most of the families the mode of inheritance was found to be autosomal dominant. Meniere-like symptoms such as tinnitus or vertigo were common in these families even in individuals without a full triad of MD. Familial patients were affected earlier, suffered from longer spells of vertigo and had more autoimmune diseases compared to sporadic MD patients. The prevalence of FMD was studied among the patients treated in the Oulu University Hospital and Kainuu Central Hospital during the years 2005-2010. A family history of MD was probable in 23.4% of the cases, but only 9.3% could be confirmed, as it was not possible to gain information from deceased generations. Six candidate genes previously associated with MD were screened for mutations in Finnish MD patients. Two possibly adverse variations were observed in the KCNE1 gene in two patients but in none of the controls. The role of these variations in MD is still unclear and needs further study. The association of MD to the five other genes could not be confirmed, nor was Finnish FMD linked to a previously suggested locus on chromosome 12. / Tiivistelmä Menieren tauti on sisäkorvan sairaus, jolle on tyypillistä huimaus, korvien soiminen ja kuulon heikkeneminen. Tauti voi esiintyä myös perinnöllisenä. Tutkimustyön tavoitteena oli selvittää perinnöllisyyden osuutta Menieren taudissa, kuvata suomalaisen perinnöllisen Menieren taudin tyypilliset piirteet ja tutkia suomalaisessa aineistossa aikaisemmin tautiin yhdistettyjä perinnöllisiä tekijöitä. Tutkimuksessa analysoitiin 38 sukua, joissa Menieren tautia esiintyi perinnöllisenä. Suurimmassa osassa tapauksista periytyminen tapahtui vallitsevasti. Suvuissa esiintyi paljon Meniere-tyypistä oirehdintaa, kuten tinnitusta ja huimausta, ilman Menieren taudin koko taudinkuvaa. Meniere-suvuissa potilaat sairastuivat keskimääräistä aikaisemmin, kärsivät pidemmistä huimauskohtauksista ja sairastivat enemmän autoimmuunitauteja. Perinnöllisen Menieren taudin yleisyyttä tutkittiin Kainuun keskussairaalassa ja Oulun yliopistollisessa sairaalassa vuosina 2005−2010 hoidettujen potilaiden keskuudessa. Potilaista 23,4 %:lla Menieren taudin sukuhistoria oli positiivinen; kuitenkin vain 9,3 % pystyttiin vahvistamaan, sillä tietojen kerääminen edesmenneiltä sukupolvilta ei ollut mahdollista. Kuuden Menieren tautiin aikaisemmin yhdistetyn geenin merkitystä tutkittiin suomalaisessa aineistossa mutaatio- ja ehdokasgeenianalyysillä. KCNE1-geenistä löydettiin kaksi mahdollisesti proteiinia vaurioittavaa sekvenssinvaihtelua, joita ei havaittu kontrollihenkilöillä. Muutosten merkitys Menieren taudin synnyssä jäi kuitenkin epävarmaksi ja vaatii jatkotutkimuksia. Muiden geenien yhteyttä sairauteen ei pystytty vahvistamaan. Suomalainen Menieren tauti ei myöskään kytkeytynyt aikaisemmin ehdotettuun lokukseen kromosomissa 12.