Abstract High tibial osteotomy (HTO) and unicompartmental knee arthroplasty (UKA) are performed for the treatment of isolated medial osteoarthritis (OA) of the knee. In the treatment of knee OA, the incidence of osteotomies has decreased with the popularisation of knee arthroplasties, but it is still indicated in young and active patients. Results of HTO tend to deteriorate over the time and patients may need to undergo subsequent total knee arthroplasty (TKA). TKA after HTO is a demanding procedure, and the influence of previous osteotomy on the results of TKA is not defined. Results of UKAs are controversial. Single centre studies have shown good results, but arthroplasty registers report consistently inferior survivorships compared with TKAs. However, comparison of register survivals may be inadequate because differences in the demographics of the patients have not been taken into account. The aims of the current nationwide register-based study were to assess incidence of osteotomies and survivorship of HTO in the treatment of knee OA, and to compare survivorship of TKAs performed after HTO with primary TKAs between 1987 and 2008 in Finland. In addition, this study reports survivorship of UKAs over a 25 year period and compare it with the survival of cemented TKAs. Based on this study, the overall incidence of osteotomies has decreased, especially in females, in the treatment of knee OA during the last two decades. In the patients less than 50 years of age, the incidence of osteotomies has been stable or slightly increased. Register-based survivorship of HTO was inferior compared with smaller cohort studies and females and patients aged >50 years had the poorest results. The survivorship of TKA after osteotomy was slightly inferior compared with primary operations in general, but any clinical significance was minor. In this study UKA had inferior survivorship compared with TKA, even after adjusting for the age and gender of the patients. The reported survivorship of UKA was similar to those from available unadjusted arthroplasty register data. Surgeons should be made aware of this, but the reasons for incoherence with single-centre studies are not yet established and need further study. / Tiivistelmä Sääriluun katkaisu- ja kääntöleikkauksia (osteotomia) ja osatekonivelleikkauksia tehdään polven sisäsyrjän nivelrikon hoitamiseksi. Tekonivelleikkausten yleistyttyä osteotomioiden määrä on vähentynyt polven nivelrikon hoidossa, mutta niitä tehdään edelleen nuorille ja aktiivisille potilaille. Osteotomian jälkeen polveen voidaan joutua asentamaan kokotekonivel. Tämä leikkaus on vaativa, ja edeltävällä osteotomialla voi olla vaikutusta kokotekonivelleikkauksen tuloksiin. Polven sisäsyrjän nivelrikkoa voidaan hoitaa osteotomian ja kokotekonivelleikkauksen lisäksi osatekonivelellä. Polven sisäsyrjän osatekonivelleikkauksen tulokset ovat kuitenkin ristiriitaisia. Yksittäisissä tutkimuksissa on raportoitu hyvistä tuloksista, mutta tekonivelrekisterien raporteissa osatekonivelleikkauksen uusintaleikkausriski on kokotekonivelleikkausta selvästi suurempi. Tämän rekisteritutkimuksen tarkoituksena oli selvittää polven nivelrikon vuoksi tehtyjen osteotomialeikkausten määrän kehitystä ja polven nivelrikon vuoksi tehtyjen säären osteotomialeikkausten tuloksia Suomessa vuosina 1987–2008. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin samalla ajanjaksolla osteotomian jälkeisten kokotekonivelleikkausten uusintaleikkausriskiä verrattuna primaareihin tekonivelleikkauksiin ja polven osatekonivelleikkausten uusintaleikkausriskiä verrattuna polven kokotekonivelleikkauksiin. Tutkimuksessa todettiin seuraavaa: polven nivelrikon vuoksi tehtyjen osteotomialeikkausten määrä on kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana vähentynyt, etenkin naispotilailla. Osteotomialeikkausten määrä on kuitenkin pysynyt samana tai hiukan noussut alle 50-vuotiailla. Tässä rekisteritutkimuksessa säären osteotomian jälkeisen tekonivelleikkauksen uusintaleikkausriski oli suurempi kuin pienemmissä tutkimussarjoissa keskimäärin. Lisäksi tutkimuksessa todettiin, että säären osteotomian jälkeisten kokotekonivelleikkausten uusintaleikkausriski on suurempi kuin primäärien kokotekonivelleikkausten, mutta eron kliininen merkitys on vähäinen. Osatekonivelten osalta todettiin, että iän ja sukupuolen mukaan vakioitujen osatekonivelleikkausten uusintaleikkausriski on suurempi kuin kokotekonivelleikkausten. Tulosten ero yksittäisten tutkimusten ja rekisterien välillä on kuitenkin suuri, mikä vaatii lisätutkimuksia.

Abstract Hallux valgus is a very common foot deformation and it is also very common reason for orthopaedic surgery in Western industrialised countries, including Finland. In Finland, about 90% of the patients are women. Several early studies support the opinion that distal chevron osteotomy is a predictably successful treatment for mild-to-moderate hallux valgus deformities. Nevertheless, the necessity of chevron osteotomy fixation is controversial and only limited evidence supports the effectiveness of postoperative regimens. In this prospective randomised study, we compared the long-term results of 2 operative techniques (osteotomy fixation versus no fixation) and 2 postoperative regimens (a soft cast versus an elastic bandage) in 100 patients who underwent surgery for hallux valgus. Clinical evaluations based on the American Orthopedic Foot and Ankle Society (AOFAS) scale scoring were performed at baseline and again at 6 weeks, 6 months, 1 year, and a mean of 7.9 years postoperatively. Radiographic measurements were also made of the hallux valgus angle (HVA), first intermetatarsal angle (I/II IMA), distal metatarsal articular angle (DMAA), sesamoid position (LaPorta), congruence of the first metatarsophalangeal joint and the shift of the metatarsal head. Intraobserver repeatability and inter-observer reliability of radiographic measurements were evaluated by an experienced orthopaedic surgeon and an experienced radiologist. The mean AOFAS function scores were better in the group treated without osteotomy fixation and with an elastic bandage at 6 weeks postoperatively, but the difference disappeared at later dates. AOFAS scores were significantly worse when the preoperative hallux valgus angle exceeded 30 degrees. The AOFAS scores did not differ statistically among the groups in our population. Radiological recurrence of hallux valgus deformity of 15 degrees or more was very common at long-term follow-up after distal chevron osteotomy. Preoperative congruence, DMAA, sesamoid positon (LaPorta), HVA and I/II IMA affected recurrence. All recurrences were painless; thus, no revision surgery was required. A statistically higher metatarsal head shift was observed in the fixation group, but the clinical significance of 0.8 mm was very small. The experienced orthopaedic surgeon and experienced radiologist each exhibited good repeatability and reliability. Based on this study, the fixation of the distal chevron osteotomy is not necessary, nor is a rigid soft cast bandage required. The risk of recurrence of hallux valgus is higher when the preoperative HVA is 30 degrees or over. / Tiivistelmä Vaivaisenluu on hyvin yleinen jalan epämuotoisuus ja se on myös hyvin yleinen syy jalkakirurgiaan läntisissä teollistuneissa maissa ja myös Suomessa. Noin 90 % suomalaisista potilaista on naisia. Useat aiemmat tutkimukset tukevat mielipidettä, jonka mukaan ensimmäisen jalkapöydänluun alaosan V-muotoinen luunkorjausleikkaus näyttäisi olevan suositeltava hoito lievän ja kohtalaisen vaivaisenluun hoidossa. Luunkorjauksen kiinnityksen tarpeellisuus on kiistanalainen ja todisteet leikkauksen jälkeisen hoidon tehosta ovat rajalliset. Tässä eteenpäin suuntautuvassa, satunnaistetussa tutkimuksessa vertasimme kahden leikkaustekniikan (luunkorjauksen kiinnitys/ei kiinnitystä) ja kahden leikkauksen jälkeisen hoidon (kevyt kipsisidos/elastinen tukisidos) pitkäaikaistuloksia 100 potilaalla, jotka hoidettiin vaivaisenluun vuoksi. Kliininen arviointi suoritettiin Amerikan ortopedisen jalka- ja nilkkayhdistyksen pisteytyksen mukaan (AOFAS) ennen leikkausta ja 6 viikkoa, 6 kuukautta, 1 vuosi sekä keskimäärin 7.9 vuotta leikkauksen jälkeen. Samoin röntgenkuvista mitattiin vaivaisenluukulma (HVA), ensimmäisen ja toisen jalkapöydänluun välinen kulma (I/II IMA), ensimmäisen jalkapöydänluun alapään nivelpinnan kulma (DMAA), jänneluun asema (LaPorta), ensimmäisen jalkapöydänluun ja varpaan välisen nivelen asento sekä leikkauksessa tapahtunut jalkapöydänluun pään siirto. Röntgenkuvista tehtyjen mittausten toistettavuus ja luotettavuus arvioitiin kokeneen ortopedin ja kokeneen röntgenlääkärin välillä. Keskimääräiset AOFAS toimintapisteet olivat parempia siinä leikkausryhmässä, jossa luunkorjausta ei kiinnitetty ja leikkauksen jälkeen käytettiin joustavaa tukisidosta 6 viikon kontrollissa, mutta seurannassa ero hävisi. AOFAS-pisteet olivat merkittävästi huonommat, jos vaivaisenluukulma oli ennen leikkausta yli 30 astetta. Aineistossamme AOFAS-pisteet eivät eronneet tilastollisesti merkittävästi eri ryhmien välillä. Röntgenkuvissa vaivaisenluukulman uusiutuminen 15 asteeseen tai sen yli oli hyvin tavallinen jalkapöydänluun alaosan chevron osteotomian jälkeisessä pitkäaikaisseurannassa. Ennen leikkausta arvioidut nivelen asema, DMAA, LaPorta, HVA ja I/II IMA vaikuttivat uusiutumiseen. Kaikki uusiutumiset olivat kivuttomia ja uusintaleikkauksia ei tarvittu. Ryhmässä, jossa luunkorjaus kiinnitettiin, jalkapöydänluun pään siirto pysyi tilastollisesti paremmin, mutta 0.8 mm:n eron kliininen merkitys on olematon. Röntgenkuvista tehtyjen mittausten toistettavuus ja luotettavuus olivat hyviä sekä ortopedilla että röntgenlääkärillä. Tämän tutkimuksen perusteella ensimmäisen jalkapöydänluun alaosan luunkorjauksen kiinnittäminen ei ole tarpeellista eikä myöskään ole tarpeen käyttää kipsisidosta. Vaivaisenluun uusiutumisen riski on suurempi, jos vaivaisenluukulma on ennen leikkausta 30 astetta tai enemmän.