Abstract Hallux valgus is a very common foot deformation and it is also very common reason for orthopaedic surgery in Western industrialised countries, including Finland. In Finland, about 90% of the patients are women. Several early studies support the opinion that distal chevron osteotomy is a predictably successful treatment for mild-to-moderate hallux valgus deformities. Nevertheless, the necessity of chevron osteotomy fixation is controversial and only limited evidence supports the effectiveness of postoperative regimens. In this prospective randomised study, we compared the long-term results of 2 operative techniques (osteotomy fixation versus no fixation) and 2 postoperative regimens (a soft cast versus an elastic bandage) in 100 patients who underwent surgery for hallux valgus. Clinical evaluations based on the American Orthopedic Foot and Ankle Society (AOFAS) scale scoring were performed at baseline and again at 6 weeks, 6 months, 1 year, and a mean of 7.9 years postoperatively. Radiographic measurements were also made of the hallux valgus angle (HVA), first intermetatarsal angle (I/II IMA), distal metatarsal articular angle (DMAA), sesamoid position (LaPorta), congruence of the first metatarsophalangeal joint and the shift of the metatarsal head. Intraobserver repeatability and inter-observer reliability of radiographic measurements were evaluated by an experienced orthopaedic surgeon and an experienced radiologist. The mean AOFAS function scores were better in the group treated without osteotomy fixation and with an elastic bandage at 6 weeks postoperatively, but the difference disappeared at later dates. AOFAS scores were significantly worse when the preoperative hallux valgus angle exceeded 30 degrees. The AOFAS scores did not differ statistically among the groups in our population. Radiological recurrence of hallux valgus deformity of 15 degrees or more was very common at long-term follow-up after distal chevron osteotomy. Preoperative congruence, DMAA, sesamoid positon (LaPorta), HVA and I/II IMA affected recurrence. All recurrences were painless; thus, no revision surgery was required. A statistically higher metatarsal head shift was observed in the fixation group, but the clinical significance of 0.8 mm was very small. The experienced orthopaedic surgeon and experienced radiologist each exhibited good repeatability and reliability. Based on this study, the fixation of the distal chevron osteotomy is not necessary, nor is a rigid soft cast bandage required. The risk of recurrence of hallux valgus is higher when the preoperative HVA is 30 degrees or over. / Tiivistelmä Vaivaisenluu on hyvin yleinen jalan epämuotoisuus ja se on myös hyvin yleinen syy jalkakirurgiaan läntisissä teollistuneissa maissa ja myös Suomessa. Noin 90 % suomalaisista potilaista on naisia. Useat aiemmat tutkimukset tukevat mielipidettä, jonka mukaan ensimmäisen jalkapöydänluun alaosan V-muotoinen luunkorjausleikkaus näyttäisi olevan suositeltava hoito lievän ja kohtalaisen vaivaisenluun hoidossa. Luunkorjauksen kiinnityksen tarpeellisuus on kiistanalainen ja todisteet leikkauksen jälkeisen hoidon tehosta ovat rajalliset. Tässä eteenpäin suuntautuvassa, satunnaistetussa tutkimuksessa vertasimme kahden leikkaustekniikan (luunkorjauksen kiinnitys/ei kiinnitystä) ja kahden leikkauksen jälkeisen hoidon (kevyt kipsisidos/elastinen tukisidos) pitkäaikaistuloksia 100 potilaalla, jotka hoidettiin vaivaisenluun vuoksi. Kliininen arviointi suoritettiin Amerikan ortopedisen jalka- ja nilkkayhdistyksen pisteytyksen mukaan (AOFAS) ennen leikkausta ja 6 viikkoa, 6 kuukautta, 1 vuosi sekä keskimäärin 7.9 vuotta leikkauksen jälkeen. Samoin röntgenkuvista mitattiin vaivaisenluukulma (HVA), ensimmäisen ja toisen jalkapöydänluun välinen kulma (I/II IMA), ensimmäisen jalkapöydänluun alapään nivelpinnan kulma (DMAA), jänneluun asema (LaPorta), ensimmäisen jalkapöydänluun ja varpaan välisen nivelen asento sekä leikkauksessa tapahtunut jalkapöydänluun pään siirto. Röntgenkuvista tehtyjen mittausten toistettavuus ja luotettavuus arvioitiin kokeneen ortopedin ja kokeneen röntgenlääkärin välillä. Keskimääräiset AOFAS toimintapisteet olivat parempia siinä leikkausryhmässä, jossa luunkorjausta ei kiinnitetty ja leikkauksen jälkeen käytettiin joustavaa tukisidosta 6 viikon kontrollissa, mutta seurannassa ero hävisi. AOFAS-pisteet olivat merkittävästi huonommat, jos vaivaisenluukulma oli ennen leikkausta yli 30 astetta. Aineistossamme AOFAS-pisteet eivät eronneet tilastollisesti merkittävästi eri ryhmien välillä. Röntgenkuvissa vaivaisenluukulman uusiutuminen 15 asteeseen tai sen yli oli hyvin tavallinen jalkapöydänluun alaosan chevron osteotomian jälkeisessä pitkäaikaisseurannassa. Ennen leikkausta arvioidut nivelen asema, DMAA, LaPorta, HVA ja I/II IMA vaikuttivat uusiutumiseen. Kaikki uusiutumiset olivat kivuttomia ja uusintaleikkauksia ei tarvittu. Ryhmässä, jossa luunkorjaus kiinnitettiin, jalkapöydänluun pään siirto pysyi tilastollisesti paremmin, mutta 0.8 mm:n eron kliininen merkitys on olematon. Röntgenkuvista tehtyjen mittausten toistettavuus ja luotettavuus olivat hyviä sekä ortopedilla että röntgenlääkärillä. Tämän tutkimuksen perusteella ensimmäisen jalkapöydänluun alaosan luunkorjauksen kiinnittäminen ei ole tarpeellista eikä myöskään ole tarpeen käyttää kipsisidosta. Vaivaisenluun uusiutumisen riski on suurempi, jos vaivaisenluukulma on ennen leikkausta 30 astetta tai enemmän.

Abstract The purpose of this study was to describe the process of learning to perform plain x-ray examinations, and to interpret the learning culture during radiography students’ studies. The aim was to understand how the students learned. Learning was understood as being collaborative and was examined from the perspective of interpretive ethnography. The data were collected during 2004‒2007 from documents, interviews and by observing 17 radiography students as they studied the theory of plain x-ray examinations, performed lab exercises and completed their practical training. The data were analysed using the constant comparison method. A model of the process of learning to perform plain x-ray examinations was created from the results. Based on the results, different learning views prevailed in the contexts of learning how to perform plain x-ray examinations. These governed the formation of five different learning styles, where the link between theory and practice gained different meanings and the learning outcomes varied. In academic studies, learning took place through acquisition of basic professional knowledge. In lab exercises, the students learned by model-based experimentation. In practical training, learning took the form of progress towards expertise through collaboration, active solo work, and working in the background, following instructions. The styles and outcomes of learning were both supported and impeded by factors dependent on the learning contexts and the students. The process of learning to perform plain x-ray examinations was governed by a learning culture that required the ability to interpret and adapt to the learning contexts. Students needed to identify the learning views that prevailed in the learning contexts and adjust their learning style accordingly. It can be concluded that the learning culture provided a varying degree of support to the students' progress towards expertise as they learned to perform plain x-ray examinations. The study produced new information on the learning of health care students from the socio-cultural viewpoint. The results can be exploited when developing the curriculum and the collaboration between Universities of Applied Sciences and trainee job providers towards cooperative learning. Future studies should focus on the learning culture of professional radiographers to develop the education and the field. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata natiivitutkimusten oppimista ja tulkita oppimisen oppimiskulttuuria röntgenhoitajaopiskelijoiden opinnoissa. Tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää opiskelijoiden oppimista. Oppiminen ymmärrettiin yhteisölliseksi ja sitä tutkittiin tulkinnallisen etnografian avulla. Tutkimusaineisto tuotettiin vuosien 2004–2007 aikana 17 röntgenhoitajaopiskelijan natiivitutkimusten teoriaopintojen, laboraatioharjoittelun ja harjoittelun havainnoinnista, kirjallisista dokumenteista ja haastatteluista. Aineisto analysoitiin jatkuvan vertailun menetelmällä. Tuloksista muodostettiin malli natiivitutkimusten oppimisesta. Tulosten mukaan natiivitutkimusten oppimisen oppimiskonteksteissa vallitsivat erilaiset oppimisnäkemykset. Nämä ohjasivat viiden erilaisen oppimistavan muodostumiseen, joissa teorian ja käytännön välinen yhteys sai erilaisia merkityksiä ja oppimisen tulokset vaihtelivat. Teoriaopinnoissa oppiminen tapahtui ammatillista tietoperustaa omaksuen. Laboraatioharjoittelussa oppiminen eteni oppimisena mallin mukaan kokeillen. Harjoittelussa oppiminen ilmeni oppimisena kohti asiantuntijuutta yhdessä toimien, aktiivisuutta osoittaen yksin toimien ja ohjeita noudattaen taustalla toimien. Oppimistapoja ja oppimisen lopputuloksia tukivat ja estivät oppimiskonteksteista ja opiskelijoista johtuvat tekijät. Natiivitutkimusten oppimista ohjasi oppimiskontekstin tulkintakykyä ja siihen mukautumista edellyttävä oppimiskulttuuri. Opiskelijan oli tunnistettava oppimiskontekstien oppimisnäkemykset ja muokattava oppiminen niiden mukaiseksi. Tulosten mukaan johtopäätöksenä voidaan todeta, että oppimiskulttuuri tuki vaihtelevasti opiskelijan asiantuntijuuteen kasvua natiivitutkimuksia opiskeltaessa. Tutkimus tuotti uutta tietoa terveysalan opinnoissa oppimisesta sosiokulttuurisesta näkökulmasta. Tuloksia voidaan hyödyntää opetussuunnitelman sekä ammattikorkeakoulun ja harjoittelupaikkojen välisen yhteistyön kehittämisessä kohti yhteistoiminnallista oppimista. Jatkossa on syytä tutkia työssä olevien röntgenhoitajien oppimiskulttuuria koulutuksen ja alan kehittämiseksi.

Abstract The aim of this work was to examine distinct dentofacial and pharyngeal features in children with sleep-disordered breathing (SDB). A further aim was to test the validity of the conventional methods used in orthodontics for recognition of obstructed airways. Seventy children (36 girls, 34 boys, age range 4.2–11.9 years), who were diagnosed as having SDB during the years 2000–2002, constituted the source of subjects for four separate studies. The study protocol included otorhinolaryngological and orthodontic examinations. Dental impressions and lateral cephalograms were taken. In addition, upper airway was imaged in 36 children in different head postures by magnetic resonance imaging (MRI). Age- and gender-matched healthy children were used as controls. The results showed that children with SDB had increased overjet, smaller overbite, narrower upper and shorter lower dental arches and higher incidence of anterior open bite and distal molar relationship when compared with control children. The severity of the obstruction correlated with larger deviations from normal in the dental characteristics. There were more children with crowding and with anterior open bite with increased severity of the disorder. Children with SDB displayed an increased sagittal jaw relationship, a more vertical growth pattern of the mandible, a longer and thicker soft palate, a lower hyoid bone position, larger craniocervical angles and narrower pharyngeal airway measured at multiple levels, when compared with the controls. Deviation in pharyngeal variables showed highest correlation with the severity of SDB. MRI indicated a smaller than normal oropharyngeal airway in children with SDB. The effect of head posture on pharyngeal airway dimensions differed in children with SDB when compared with the controls. These findings verify that the developmental course of occlusal characteristics and craniofacial structures may be modulated by breathing pattern, and, on the other hand, that certain features may predispose to the development of the disorder. It is important to recognize these signs in order to guide further development in a more favorable direction. The results confirmed that cephalometry is a valid screening tool when assessing nasopharyngeal and retropalatal airway dimensions. Clinical examination of tonsillar size was found reliable when retroglossal airway size was evaluated. / Tiivistelmä Väitöskirjatyön tarkoituksena oli selvittää lasten unenaikaisten hengityshäiriöiden yhteyttä kasvojen ja leukojen kasvuun, purennan kehitykseen sekä ylempien hengitysteiden rakenteeseen. Lisäksi tutkittiin, kuinka luotettavasti hammaslääkäreiden käytössä olevin menetelmin pystytään arvioimaan lasten ahtautuneita ilmateitä. Tutkimusaineistossa oli mukana 70 lasta (36 tyttöä, 30 poikaa, ikä 4.2–11.9 vuotta), joilla diagnosoitiin unenaikainen obstruktiivinen hengityshäiriö vuosina 2000–2002. Lapsille tehtiin kliiniset tutkimukset oikojahammaslääkärin ja korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärin toimesta sekä otettiin lateraalikallokuva ja hampaistosta kipsimallijäljennökset. Lisäksi ylempien hengitysteiden magneettitutkimus suoritettiin 36 lapselle eri pään asennoissa. Verrokkiryhmässä oli sama ikä- ja sukupuolijakauma kuin tutkimusryhmässä. Tulokset osoittivat, että unenaikaisista hengityshäiriöistä kärsivillä lapsilla horisontaalinen ylipurenta oli suurentunut, vertikaalinen ylipurenta oli pienentynyt, ylähammaskaari oli kapeampi ja alahammaskaari lyhyempi kuin terveillä verrokeilla. Alaetualueen ahtaus ja etualueen avopurenta olivat yleisempiä niillä lapsilla, joilla oli vaikeampiasteinen hengityshäiriö. Lasten unenaikaiset hengityshäiriöt liittyivät suurentuneeseen leukojen väliseen kokoepäsuhtaan, alaleuan avautuvaan kasvumalliin, pidempään ja paksumpaan pehmeään suulakeen, kieliluun alempaan asentoon, kohonneeseen pään asentoon sekä ahtaampiin nielun ilmatilan mittoihin verrattaessa terveisiin lapsiin. Häiriön vaikeusaste korreloi suurempiin poikkeamiin nielun mitoissa. Lapsilla, joilla todettiin unenaikainen hengityshäiriö, magneettitutkimukset osoittivat nielun olevan ahdas. Pään asennon vaikutukset ilmatien rakenteeseen poikkesivat unenaikaisista hengityshäiriöistä kärsivillä lapsilla. Saadut tulokset osoittivat, että hengitystapa voi vaikuttaa hampaiston, kasvojen ja leukojen rakenteiden kehitykseen. Tietyt kasvojen ja leukojen piirteet puolestaan saattavat altistaa häiriön kehittymiselle. On tärkeää tunnistaa nämä merkit, jotta kehitystä voidaan ohjata suotuisampaan suuntaan. Tutkimukset osoittivat, että kefalometrinen analyysi on luotettava arvioitaessa nenänielun sekä pehmeän suulaen takana olevan ilmatilan kokoa. Nielurisojen kliinisen koon arviointi on luotettava arvioitaessa alemman suunielun ilmatilan kokoa.