Abstract Hospital treatment of chronic obstructive pulmonary disease in primary and secondary health care and changes in treatment from 1972 to 2004 were examined by means of the treatment register and the register of deaths. During the study period, the patients with a principal diagnosis of chronic obstructive pulmonary disease (COPD) underwent 356,066 treatment periods. In 1980–1984, 44.3% of the patients hospitalized the first time for COPD died within five years after their treatment period, and in 1990–1994, 50.9% died after their treatment period. According to Cox’s age-adjusted regression model, mortality increased among both men (Hazard Ratio 1.093, 95% CI 1.055–1.133) and women (HR 1.138, 95% CI 1.061–1.221). The number of long-term, over-90-day periods of inpatient treatment of COPD patients in university and central hospitals decreased 97.6% and the number of days of treatment decreased 98.4% between 1972–1976 and 1997–2001. Correspondingly, these treatment periods increased 7.6% in primary care hospitals and the number of days of treatment decreased 47.6%. In 1995–2001 the number of inpatient periods due to acute exacerbations of COPD increased 10.9%, but the number of days of treatment decreased 8.5%. The growth in age-adjusted treatment periods was 0.8% among men and 18.5% among women. The number of treatment periods increased 36.8% in general practice wards and 17.8% in wards for respiratory diseases, while they decreased 22.3% in internal medicine wards. General practitioners sent 5.1% of patients admitted to a primary care hospital with acute exacerbation of COPD to a secondary care hospital. The age- and gender-adjusted risk of death of patients managed by a general practitioner was 0.83 (95% CI 0.75–0.91) compared with those managed by a pulmonary specialist. Patients treated in primary care had a 1.74 times greater risk of being readmitted within a week after being released from inpatient treatment for acute exacerbations of COPD compared with patients treated in secondary care. The strategic policies of the 1980s, changes in the service structure, the national guidelines for the prevention and treatment of COPD issued in 1998, the valid treatment recommendation, and new treatments and medication have made treatment of COPD patients more effective. The emphasis has shifted to outpatient care and primary health care, where sufficient resources and education must be insured in order to guarantee good quality. / Tiivistelmä Tutkimuksessa selvitettiin hoitoilmoitus- ja kuolinsyyrekisterin avulla keuhkoahtaumataudin sairaalahoitoa ja sen muutoksia perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa vuosina 1972–2004. Tutkimusaikana oli 356 066 hoitojaksoa niillä potilailla, joiden päädiagnoosi oli keuhkoahtaumatauti (KAT). Vuosina 1980–1984 olleen ensimmäisen KAT:sta aiheutuneen sairaalahoitojakson jälkeen potilaista kuoli viiden vuoden kuluessa 44,3 % ja vastaavasti vuosien 1990–1994 hoitojakson jälkeen 50,9 %. Coxin regressiomallilla iän ollessa vakioituna kuolleisuus lisääntyi sekä miehillä (Hazard Ratio 1,093, 95 % CI 1,055–1,133) että naisilla (HR 1,138, 95 % CI 1,061–1,221). Pitkäaikaiset, yli 90 hoitopäivää jatkuneet, sairaalahoitojaksot vähenivät KAT-potilailla yliopisto- ja keskussairaaloissa 97,6 % ja hoitopäivät 98,4 % ajanjaksojen 1972–1976 ja 1997–2001 välillä. Vastaavasti terveyskeskussairaaloissa nämä hoitojaksot lisääntyivät 7,6 % ja hoitopäivät vähenivät 47,6 %. Vuosina 1995–2001 olleiden KAT:n akuuttien pahenemisvaiheiden sairaalajaksojen määrä kasvoi 10,9 %, mutta hoitopäivien määrä väheni 8,5 %. Ikävakioitujen hoitojaksojen kasvu miehillä oli 0,8 % ja naisilla 18,5 %. Hoitojaksot lisääntyivät yleislääketieteen erikoisalan osastoilla 36,8 % ja keuhkosairauksien osastoilla 17,8 %, kun taas sisätautien osastoilla ne vähenivät 22,3 %. Yleislääkäri lähetti erikoissairaanhoitoon 5,1 % terveyskeskuksen vuodeosastolle otetuista akuuteista KAT:n pahenemisvaiheen potilaista. Yleislääkärin hoitovastuulla olleiden potilaiden ikä- ja sukupuolivakioitu kuoleman riskisuhde oli 0,83 (95 % CI 0,75–0,91) verrattuna keuhkolääkärin vastuulla olleisiin potilaisiin. Perusterveydenhuollossa hoidetuilla potilailla oli 1,74 kertainen riski joutua uudelleen sairaalahoitoon viikon kuluessa KAT:n akuutin pahenemisvaiheen sairaalahoidon jälkeen verrattuna erikoissairaanhoidossa hoidettuihin potilaisiin. 1980-luvun strategiset linjaukset, palvelurakennemuutokset ja kansalliset ohjeet keuhkoahtaumataudin ennaltaehkäisystä ja hoidosta vuodelta 1998 ja Käypä hoito -suositus sekä uudet hoitomuodot ja lääkkeet ovat tehostaneet keuhkoahtaumapotilaan hoitoa. Painopiste on siirtynyt avohoitoon ja perusterveydenhuoltoon, jossa on huolehdittava riittävästä resursoinnista ja koulutuksesta hyvän laadun varmistamiseksi.

This diploma thesis has following goals: (1) to describe the original form of the point scheme suggested by doc. Jaroslav Skála (2) to describe the contemporary form of point schemes in chosen specialized wards for substance abuse treatment in psychiatric and general hospitals in the Czech Republic (3) to describe differences among contemporary forms of point schemes and the point scheme suggested by Jaroslav Skála (4) to find out, whether there are efforts to work with the forms of point schemes; (5) to describe reasons, why some wards tend to change the point schneme. This thesis is devided into the theoretical and practical part, conclusion and following discussion. Theoretical part deals mostly with the theory of the point scheme - its founder, formation, history and theoretical background. It also deals with its place in behavioral and cognitive-behavioral therapy and contingency management. The practical part describes the original form of the point scheme, it also describes contemporary forms of point schemes and then compares them with the original form following chosen criterions. This part also deals with the problem, why the point scheme is not used in some wards, especially why they retreated from it. The research questions are answered in the conclusion. The discussion contains the...

Abstract Personality disorders (PDs) are relatively common mental disorders associating with other psychiatric disorders and disability. The aim of the study was to determine the occurrence of PDs in a general population subsample and psychiatric hospital patients, the associations of PDs with childhood family structure, the co-occurrence of PD with common psychiatric disorders, and the associations between PDs and temperament. The study is part of the Northern Finland 1966 Birth Cohort Project (NFBC 1966), consisting of cohort members living in Oulu (N = 1,609) on 1st January 1997 (the Oulu Study). The study consisted of a two-stage psychiatric field survey with questionnaires and a structured clinical interview and analysis of the patient records in public outpatient care. Information concerning psychiatric illness of all cohort members (N = 12,058) was gathered from the Finnish Hospital Discharge register (FHDR). The best-estimate procedure was used for the assessment of psychiatric morbidity including PDs. Childhood family structure and other sociodemographic variables were drawn from questionnaires of the field study conducted during earlier follow-up studies. In this study PDs were classified into three clusters: Cluster A (paranoid, schizoid and schizotypal PD), Cluster B (antisocial, borderline, histrionic, and narcissistic PD), and Cluster C (avoidant, dependent, obsessive-compulsive, and passive-aggressive PD). The most common PDs in the Oulu Study sample were Cluster C PDs, whereas Cluster B PDs were most common in the hospital-treated sample. PDs were highly associated with mood, anxiety and substance use disorders. Single-parent family type in childhood was associated with PDs, especially Cluster B PDs in adulthood. PD clusters were associated with different profiles of temperament, but the temperament dimensions could not distinguish different PDs very well. These results indicated that it is important to recognize PDs and their comorbid psychiatric disorders. This will have implications in both general outpatient care and psychiatry. These results indicate the importance of recognition of childhood risk factors for PDs for the prevention of severe PDs. The results suggest a need for more studies about the aetiology and development of PDs. / Tiivistelmä Persoonallisuushäiriöt ovat yleisiä mielenterveyden ongelmia, joihin liittyy usein psykiatrista oheissairastavuutta ja toimintakyvyn laskua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida persoonallisuushäiriöiden yleisyyttä nuorilla aikuisilla. tehtävänä oli arvoida yhteyksiä lapsuuden perherakenteeseen ja yleisimpiin psykiatrisiin häiriöihin sekä arvioida persoonallisuushäiriöiden yhteyksiä temperamenttitekijöihin. Tutkimus on osa Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohortin psykiatrista osaprojektia, Oulu Studyä. Tutkimusaineiston muodostivat Oulu Studyn otokseen kuuluvat kaikki 1. tammikuuta 1997 Oulussa asuneet kohortin jäsenet (N = 1 609) sekä sairaalahoidossa olleiden persoonallisuushäiriö- diagnoosin saaneiden osalta koko alkuperäisen syntymäkohortin (N =  12 058) jäsenet. Tutkimus koostui kaksivaiheisesta psykiatrisesta kenttätutkimuksesta, jossa tietoja tutkittavilta kerättiin sekä kyselylomakkeiden ja haastattelututkimuksen avulla. Lisäksi tutkittavilta kerättiin tiedot heidän elinaikanaan toteutuneesta julkisten psykiatristen sairaala- ja avohoitopalvelujen käytöstä sairauskertomustietojen perusteella. Niin kutsutun best-estimated -menetelmän avulla arvioitiin tutkittavien psykiatrista sairastavuutta mukaan lukien persoonallisuushäiriöt. Tutkittavien lapsuuden perherakennetta ja sosiodemografisia tekijöitä arvioitiin aiempien seurantatutkimusten tietojen avulla. Tutkimuksessa persoonallisuushäiriöt luokiteltiin DSM-III-R-diagnoosiluokituksen mukaisesti kolmeen eri pääryhmään ja niiden mukaisiin alaryhmiin: Ryhmä A (epävakaa, eristäytyvä ja psykoosipiirteinen persoonallisuus), ryhmä B (epäsosiaalinen, epävakaa, huomionhakuinen ja narsistinen persoonallisuus) ja ryhmä C (estynyt, riippuvainen, pakko-oireinen ja passiivis-aggressiivinen persoonallisuus). Oulu Studyn väestöotoksessa yleisimpiä näistä olivat ns. C-ryhmän persoonallisuushäiriöt, kun taas sairaalahoidetuilla henkilöillä B-ryhmän persoonallisuushäiriöt olivat yleisimpiä. Persoonallisuushäiriöiden todettiin liittyvän yleisesti masennus- ja ahdistuneisuushäiriöihin sekä päihteiden käyttöön. Vanhemman yksinhuoltajuuden todettiin liittyvän persoonallisuushäiriöihin, etenkin B-ryhmän persoonallisuushäiriöihin. Persoonallisuushäiriöryhmät erosivat toisistaan temperamenttiprofiilien perusteella. Eri persoonallisuushäiriöistä kärsivillä tutkittavilla ei todettu tyypillisiä temperamenttiprofiileja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että persoonallisuushäiriöiden ja niihin yleisesti liittyvän psykiatrisen oheissairastavuuden tunnistaminen on tärkeää. Havainnot korostavat perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyön merkitystä persoonallisuushäiriöistä ja psykiatrisista häiriöistä kärsivien henkilöiden tutkimuksessa ja hoidossa. Persoonallisuushäiriöille altistavien lapsuuden tekijöiden tunnistaminen on tärkeää vaikeiden persoonallisuushäiriöiden ehkäisemiseksi. Persoonallisuushäiriöiden etiologian ja kehittymisen selvittämiseksi tarvitaan uusia tutkimuksia.

No description available.