Abstract This study examines the relationship between theory and practice in the science of education. In the first part of the study, theorists’ views about the relationship are examined in three continental orientations of pedagogy or science of education: hermeneutic-humanistic pedagogy (geisteswissenschaftliche Pädagogik), empirical-analytic science of education and critical pedagogy. In the context of empirical-analytic orientation, the science of education takes the shape of a technical discipline allowing practitioners of education to make diagnoses, prognoses, and technical prognoses. However, in reality the practical application of empirical-analytic knowledge about education is a highly complex and demanding enterprise. In hermeneutic-humanistic pedagogy and critical pedagogy, the relationship between theory and practice is more clearly structured according to the notion of practical or moral science. For pedagogy or science of education, it is not sufficient to merely describe or interpret phenomena of education and their socio-historical context. Education must also have orientation, and educational theories are to serve possible or future practice. In the second part of the study, drawing from the interviews of practitioners from various fields of education, five practitioner’s views about the relationship between theory and practice in education are reconstructed. According to the first view, the source of the problems concerning the relationship between theory and practice in education lies in the questionable scientific status of the science of education and educational theories. The core of the second practitioner’s view is that the problems encountered when applying educational theories to practice stem from the failure of the science of education to acknowledge the pedagogical difference between educational theory and practice. The third practitioner’s view holds that in order to act in the practice of education, the practitioner must focus reflection on the task at hand. The fourth practitioner’s view reconstructed in this study is a notion about the unrealistic and unempirical character of educational theories: instead of describing what really happens in the practice of education, educational theories often outline the actions of ideal educators and subjects of education. According to the fifth practitioner’s view, the practitioner must function as the personal and individual element bridging the gap between theory and practice. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhdetta. Työn alkuosassa eritellään teoria–käytäntö-suhdetta koskevia teoreetikkojen näkemyksiä henkitieteellisessä pedagogiikassa, empiiris-analyyttisessa kasvatustieteessä ja kriittisessä kasvatustieteessä. Empiiris-analyyttisesta kasvatustieteestä on muodostunut teknologinen tiede, jonka avulla käytännön kasvattajien on periaatteessa mahdollista diagnosoida, prognosoida ja teknisesti prognosoida. Empiiris-analyyttisen kasvatusta koskevan tiedon soveltaminen käytäntöön on kuitenkin todellisuudessa huomattavan monimutkaista. Henkitieteellisessä pedagogiikassa ja kriittisessä kasvatustieteessä teoria–käytäntö-suhde on rakentunut edellistä selvemmin praktisen tieteen mallin mukaiseksi. Kasvatustieteen tai tieteellisen pedagogiikan osalta ei tällöin riitä, että tutkimuskohteena olevaa toimintaa ja sen yhteiskunnallis-historiallista kontekstia vain kuvataan tai tulkitaan. Pedagogista toimintaa on myös orientoitava, ja teorioiden on palveltava mahdollista tai tulevaa inhimillistä käytäntöä. Tutkimuksen loppuosassa rekonstruoidaan kasvatuksen eri alueilla toimivilta kerätyn empiirisen haastatteluaineiston perusteella viisi praktikon näkemystä kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhteesta. Ensimmäisen näkemyksen mukaan kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhteen ongelmien alkulähteenä on kyseenalainen tieteellinen status. Toisessa näkemyksessä teoria–käytäntö-suhteen ongelmat seuraavat kasvatustieteen epäonnistumisesta paikanmäärityksessään pedagogisen differenssin suhteen. Kolmannen näkemyksen yhteydessä esitetään ajatus siitä, että jotta pedagoginen toiminta käytännössä olisi mahdollista, on reflektio välttämättä tarkennettava käytännön toiminnassa käsillä olevaan kohteeseen. Neljäs praktikon näkemys on ajattelutapa, jonka mukaan kasvatustieteelliset teoriat ovat epärealistisia ja epäempiirisiä: ne kuvaavat reaalisen sijaan idealisoidun kasvattajan ja idealisoitujen kasvatettavien toimintaa. Viides praktikon näkemys kiteytyy ajatukseen siitä, että praktikko itse on teoriaa ja käytäntöä välittävä persoonallinen ja yksilöllinen silta.

Abstract The starting point for the research is to examine the educational perspectives of Axel Honneth’s recognition theory to find useful contents for educational institutions. The method of the thesis is conceptual analysis which gets a dual role: chapters two and three of the treatise define and analyse Honneth’s concept of recognition and its historic-philosophical context and with help of critical analyses, the articles (I, II and III) and chapter four of the dissertation connects the concept of recognition to the field of educational science. The starting points in the articles and the summary aim to respect Honneth’s own methodological starting points to discover new perspectives through criticism of criticism. Honneth’s methodological starting points, differing from the first and the second generations of critical theory, lie in a critique of critical theory resulting in the idea of normative reconstruction. The articles and chapter four elaborate on the central argument of the dissertation, demonstrating how social freedom as an ideal of democratic education leads to insurmountable problems. The argument is that from the perspective of education, Honneth’s idea of social freedom appears a rough initiation and socialisation to the prevailing culture. In these formulations, intentional pedagogical action vanishes in the background, and the process of Bildung gets a controversial character as an adaptation process. Education and Bildung are defined as homing processes on which the educator is unable to have an influence. This study concludes that this problem, peculiar to pragmatism, compels Honneth’s critical theory at a cross-roads; whether to follow the commitments to German idealism in the old critical theory or to abandon them by following pragmatism and Dewey. The danger is that by choosing the road of pragmatism, all the critical potential inherent in German idealism and old critical theory might be lost. / Tiivistelmä Tutkimuksen lähtökohtana on selvittää Axel Honnethin kriittisen teorian kasvatuksellisia ja sivistyksellisiä ulottuvuuksia. Tutkielman metodologiassa sovelletaan käsiteanalyysin kaksoistulkinnallista luonnetta; toisaalta tutkimus analysoi Honnethin tunnustamisen käsitteen semanttisia rakenteita ja toisaalta historiallisen tarkastelun avulla sovittaa nämä määritelmät kansankielelle kytkien ne relevantteihin kasvatustieteellisiin diskursseihin. Tutkielman luvut kaksi ja kolme vastaavat tulkinnan ensimmäistä ulottuvuutta ja tutkielman artikkelit (I, II ja III) sekä neljäs luku toista ulottuvuutta. Tutkimuksen lähtökohdat pyrkivät tekemään kunniaa Honnethin omia lähtökohtia kohtaan; löytää kritiikillä kritiikistä hedelmällisiä näkökulmia. Honnethin kritiikin kritiikki, poiketen ensimmäisen ja toisen sukupolven kriittisestä teoriasta, kulminoituu normatiivisen rekonstruktion ideaan pyrkien palauttamaan Hegelin Oikeusfilosofialle ominaisen intention filosofis-normatiivisesta rekonstruktiosta, jota aikaisempi kriittinen teoria ei Honnethin mukaan kyennyt toteuttamaan. Tutkimuksen artikkelit ja luku neljä tuovat esille tutkimuksen keskeisimmän tuloksen osoittaen kuinka sosiaalinen vapaus demokratiakasvatuksen ideaalina johtaa ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Honnethin muotoilema sosiaalisen vapauden idea näyttäytyy kasvatuksen kannalta pelkkänä initiaationa ja sosialisaationa olemassa olevaan kulttuuriin. Näin pedagogisen toiminnan kehittelyt jäävät taka-alalle ja sivistysprosessien kuvaukset muistuttavat luonnon prosesseille ominaista sopeutumista. Kasvatus ja sivistys kuvataan ongelmallisesti itsestään tapahtuvina prosesseina kasvattajan kykenemättä vaikuttamaan näihin prosesseihin. Tutkielman teesinä onkin, ajautuuko Honneth tienhaaraan sivuuttaessaan pragmatismin ongelmat – seuratako ensimmäisen sukupolven kriittistä teoriaa pysyen uskollisena saksalaiselle idealismille vai kulkeako pragmatismin tietä hyläten saksalaisen idealismin ja kriittisen teorian kriittinen potentiaali?