Abstract This study examines the relationship between theory and practice in the science of education. In the first part of the study, theorists’ views about the relationship are examined in three continental orientations of pedagogy or science of education: hermeneutic-humanistic pedagogy (geisteswissenschaftliche Pädagogik), empirical-analytic science of education and critical pedagogy. In the context of empirical-analytic orientation, the science of education takes the shape of a technical discipline allowing practitioners of education to make diagnoses, prognoses, and technical prognoses. However, in reality the practical application of empirical-analytic knowledge about education is a highly complex and demanding enterprise. In hermeneutic-humanistic pedagogy and critical pedagogy, the relationship between theory and practice is more clearly structured according to the notion of practical or moral science. For pedagogy or science of education, it is not sufficient to merely describe or interpret phenomena of education and their socio-historical context. Education must also have orientation, and educational theories are to serve possible or future practice. In the second part of the study, drawing from the interviews of practitioners from various fields of education, five practitioner’s views about the relationship between theory and practice in education are reconstructed. According to the first view, the source of the problems concerning the relationship between theory and practice in education lies in the questionable scientific status of the science of education and educational theories. The core of the second practitioner’s view is that the problems encountered when applying educational theories to practice stem from the failure of the science of education to acknowledge the pedagogical difference between educational theory and practice. The third practitioner’s view holds that in order to act in the practice of education, the practitioner must focus reflection on the task at hand. The fourth practitioner’s view reconstructed in this study is a notion about the unrealistic and unempirical character of educational theories: instead of describing what really happens in the practice of education, educational theories often outline the actions of ideal educators and subjects of education. According to the fifth practitioner’s view, the practitioner must function as the personal and individual element bridging the gap between theory and practice. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhdetta. Työn alkuosassa eritellään teoria–käytäntö-suhdetta koskevia teoreetikkojen näkemyksiä henkitieteellisessä pedagogiikassa, empiiris-analyyttisessa kasvatustieteessä ja kriittisessä kasvatustieteessä. Empiiris-analyyttisesta kasvatustieteestä on muodostunut teknologinen tiede, jonka avulla käytännön kasvattajien on periaatteessa mahdollista diagnosoida, prognosoida ja teknisesti prognosoida. Empiiris-analyyttisen kasvatusta koskevan tiedon soveltaminen käytäntöön on kuitenkin todellisuudessa huomattavan monimutkaista. Henkitieteellisessä pedagogiikassa ja kriittisessä kasvatustieteessä teoria–käytäntö-suhde on rakentunut edellistä selvemmin praktisen tieteen mallin mukaiseksi. Kasvatustieteen tai tieteellisen pedagogiikan osalta ei tällöin riitä, että tutkimuskohteena olevaa toimintaa ja sen yhteiskunnallis-historiallista kontekstia vain kuvataan tai tulkitaan. Pedagogista toimintaa on myös orientoitava, ja teorioiden on palveltava mahdollista tai tulevaa inhimillistä käytäntöä. Tutkimuksen loppuosassa rekonstruoidaan kasvatuksen eri alueilla toimivilta kerätyn empiirisen haastatteluaineiston perusteella viisi praktikon näkemystä kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhteesta. Ensimmäisen näkemyksen mukaan kasvatustieteen teoria–käytäntö-suhteen ongelmien alkulähteenä on kyseenalainen tieteellinen status. Toisessa näkemyksessä teoria–käytäntö-suhteen ongelmat seuraavat kasvatustieteen epäonnistumisesta paikanmäärityksessään pedagogisen differenssin suhteen. Kolmannen näkemyksen yhteydessä esitetään ajatus siitä, että jotta pedagoginen toiminta käytännössä olisi mahdollista, on reflektio välttämättä tarkennettava käytännön toiminnassa käsillä olevaan kohteeseen. Neljäs praktikon näkemys on ajattelutapa, jonka mukaan kasvatustieteelliset teoriat ovat epärealistisia ja epäempiirisiä: ne kuvaavat reaalisen sijaan idealisoidun kasvattajan ja idealisoitujen kasvatettavien toimintaa. Viides praktikon näkemys kiteytyy ajatukseen siitä, että praktikko itse on teoriaa ja käytäntöä välittävä persoonallinen ja yksilöllinen silta.

Abstract The purpose of this study is to examine how power produces organizational strategy-making. In particular, I follow the theorizations of Michel Foucault and conceptualize power as productive and relational. In my theorization, I adopt the concept of dispositive for a two-fold reason. First, the concept of dispositive enables me to build and integrative theorization for strategy process and practice research that consists of three elements of analysis: power, discourse and subjectivity. Second, dispositive analysis allows me to examine how this framework can be seen as relational and in the continuous state of emerging. With my thesis I add to poststructural strategy process and practice literature by examining strategy as an organizational dispositive. In my view I define dispositive as an artificial rationality through which relations between power, discourse and subject are intensified into material and social practices. This conceptualization enables me to re-evaluate three underlying assumptions of strategy research: Strategy as rational and intentional planning, defining of a strategist through practices of planning and implementing strategy, and defining organizational practices as strategic practices when they are directly related to the activities of the planning or implementing official strategies. In the empirical part of the thesis I draw in a case study from a Finnish call center. My empirical analysis shows how participation in strategy-making unfolds through power relations, namely practices of organizational control and individual self-actualization. This enables strategy scholars to better understand how strategy realizes through relations of power. The theoretical framework and the empirical analysis combined enables me to examine three key processes identified in recent strategy process and practice research from a different angle. First, my theorization shows how intensified strategy implementation and striving for coherence can lead to increased conflict and polarization of strategic practices. Second, I show strategy as a future-oriented planning can lead to reproduction of past. Third, I show that resistance can be seen as productive in strategy-making, which leads to also that agency in strategy-making can be defined through practices of resisting. / Tiivistelmä Tämän väitöskirjan tarkoituksena on tutkia, kuinka valta tuottaa strategiatyötä organisaatioissa. Tutkimuksessani nojaudun Michel Foucault’n teoriaan vallasta tuottavana ja relationaalisena voimana. Tutkimukseni linssinä käytän Foucault’n dispositiivin käsitettä kahdesta syystä. Ensiksi, dispositiivin käsite mahdollistaa strategiaprosessi –ja käytäntötutkimuksen teoretisoinnin tavalla, joka yhdistää kolmen analyysielementin tarkastelun samanaikaisesti. Nämä analyysielementit ovat: valta, diskurssi ja subjektifikaatio. Toiseksi, dispositiivi mahdollistaa näiden kolmen elementin välisten suhteiden tarkastelun relationaalisesti ja prosessuaaliseesti. Tutkimukseni kontribuoi strategia prosessi- ja käytäntötutkimukseen tarkastelemalla strategiaa organisationaalisena dispositiivina. Määrittelen dispositiivin keinotekoiseksi rationaliteetiksi, jonka kautta vallan, diskurssin ja subjektiviteettien väliset suhteet tiivistyvät materiaalisiksi ja sosiaalisiksi käytännöiksi. Tämän kautta voin tarkastella kolmea keskeistä strategiatutkimukseen liittyvää ennakko-oletusta, joita ovat: strategia rationaalisena ja intentionaalisena suunnitteluna, strategin määrittelemistä strategian suunnittelu- ja implementointityöhon osallistumisen kautta, ja strategisen käytännön määrittelemistä ainoastaan strategian suunnittelemisen tai implementoinnin näkökulmasta. Tutkimuksen empirisessä osassa, joka on tapaustutkimus suomalaisesta puhelinpalvelukeskusta, osoitan kuinka osallistuminen strategiatyöhön tapahtuu valtasuhteessa organisationaalisen kontrollin ja yksilön itsensätoteuttamisen välillä. Tutkimuksen empiirinen osa lisää ymmärrystä kuinka strategiat realisoituvat valtasuhteiden kautta. Teoreettisen viitekehyksen ja empiirisen analyysin yhdistäminen mahdollistaa kolmen strategiatutkimukselle keskeisen prosessin tarkastelun uudesta näkökulmasta. Ensiksi, kuinka tehostettu strategian implementointi ja koherenssin tavoittelu voi johtaa konflikteihin ja strategiakäytäntöjen polarisoitumiseen, Toiseksi, kuinka strategian tulevaisuusorientoitunut suunnittelu voi johtaa menneisyyden käytäntöjen uudelleentuottamiseen. Kolmanneksi, kuinka resistanssi voidaan nahdä voimana, joka sekä tuottaa strategiatyötä että mahdollistaa strategin määrittelyn resistanssikäytäntöjen kautta.

Abstract The purpose of this research is to increase understanding of discursive practices in organizational change. By approaching organizational change as a social construction, this dissertation examines how discursive practices are involved in organizational change through a qualitative case study. Current organizational literature demonstrates a discursive turn in which negotiation, interactive meaning creation and tension exploitation through discursive struggles characterize the execution of organizational change. Compared to earlier decades, when change was treated rather mechanistically as a process to be executed in controllable phases, the discursive approach is more capable of examining the social aspects of organizational change in practice. Despite the recent tendency to study change within organizations through the lenses of social constructionism and social constructivism, few scholars have approached discourse directly through practice in the context of organizational change. This study examines aspects that are often taken for granted, such as talk. Discursive practices in organizational change are analysed with a case study method through the practice lens, which views practice as a combination of change practices, change praxis and change practitioners. The narrative analysis of this research in the context of a public university hospital indicates that discursive practices play a role in organizational change through discourse phronesis, the context-dependent practical wisdom of talk, and more specifically through the discursive practices that apply discourse phronesis. Four examples of discursive practices were identified in the case study: field practices, mandate practices, priority practices and word practices. In addition, the agency of the strategy text in translating change was analysed, with the conclusion that while a strategy text is material in nature, it is also a discursive practice which reflects collective identities and their power positions during and as the result of organizational change. The study also suggests that permanent tensions in an organization can be harnessed for the benefit of change through discourse. The dynamic contradiction between permanent tensions and change in an organization is termed the renewal paradox. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä diskursiivisista käytännöistä organisaation muutoksessa. Väitöskirjassa lähestytään organisaation muutosta sosiaalisena konstruktiona ja tutkitaan laadullisen case-tutkimuksen avulla, kuinka diskursiiviset käytännöt liittyvät organisaation muutokseen. Organisaatiomuutoskirjallisuudessa on tällä hetkellä nähtävissä diskursiivinen vaihe, jossa neuvottelu, vuorovaikutteinen ymmärryksen rakentuminen ja jännitteiden hyödyntäminen keskustelullisten mittelöiden kautta luonnehtivat organisaation muutoksen toimeenpanoa. Verrattuna aiempiin vuosikymmeniin, jolloin muutoksen toteutusta lähestyttiin melko mekaanisesti kontrolloitavien vaiheiden kautta, diskursiivinen lähestymistapa kykenee tutkimaan paremmin organisaatiomuutoskäytäntöjen sosiaalista luonnetta. Huolimatta viimeaikaisesta kehityksestä tutkia muutosta organisaatiossa sosiaalisen konstruktionismin ja sosiaalisen konstruktivismin kautta, harvat tutkijat ovat suoraan lähestyneet diskursiota käytänteiden kautta oganisaatiomuutoksen kontekstissa. Tämä tutkimus tarkastelee sellaista, mikä joskus otetaan itsestäänselvyytenä, kuten puhetta. Diskursiivisia käytäntöjä organisaatiomuutoksessa analysoidaan case-tutkimusmetodilla käyttämällä käytäntönäkökulmaa, jossa käytäntö nähdään yhdistelmänä muutoskäytäntöjä, muutoksen toteutumista ja muutoksessa toimijoita. Tämän tutkimuksen narratiivinen analyysi julkisen yliopistosairaalan kontekstissa ehdottaa, että diskursiiviset käytännöt liittyvät organisaation muutokseen diskurssin phronesiksen, kontekstiriippuvaisen käytännöllisen puheen tietämyksen, kautta ja erityisesti diskurssin phronesista käyttävien diskursiivisten käytäntöjen kautta. Case-tutkimuksesta tunnistettiin neljä esimerkkiä diskursiivisista käytännöistä: alan käytännöt, mandaattikäytännöt, priorisointikäytännöt ja sanakäytännöt. Lisäksi tutkittiin strategiatekstin roolia muutoksen tulkitsijana todeten, että vaikka strategiateksti on luonteeltaan materialistinen, se on myös diskursiivinen käytäntö, joka reflektoi kollektiivisia identiteettejä ja niiden välisiä valtasuhteita organisaatiomuutoksen aikana ja tuloksena. Tutkimuksessa myös ehdotetaan, että organisaation pysyviä jännitteitä voidaan hyödyntää organisaatiomuutoksen hyväksi diskurssin avulla. Organisaation pysyvien jännitteiden ja muutoksen välinen dynaaminen vastakkainasettelu on nimetty uudistumisen paradoksiksi.

Abstract The purpose of the research presented in this thesis was to explore experiences from studies on participatory ergonomics methods conducted during a period of seven years. The phenomenon of interest was participative methods for implementation of best practices in order to improve conditions in different work environments. The posed research questions dealt with the usefulness and applicability of the assessed ergonomics methods/tools. One question concerned the change agents, what those were, and in which way the workers could be empowered in their daily work. The thesis is built on four case studies using a qualitative approach. In the first study an assessment of the Future Workshop as a participatory ergonomics method was made. This was achieved by conducting workshops in which professional cleaners, health care personnel and miners participated, and by assessing their perceptions of the conducted workshops and their immediate and long-term effects on safety work. The second study determined whether home care personnel used their gained knowledge and skills after completing a training programme in patient transfer technique, and identified hindering and supporting factors for the use of safe work technique. The assessment was performed through focus group interviews and individual interviews with home care staff, unit leaders and safety representatives. The third study evaluated a team-based systematic risk assessment method and action plans at two municipal homes for elderly. Lastly, the fourth study described experiences from a participatory ergonomics project in home care services. In this case, an occupational therapist was working together within the home care teams, as well as functioning as an investigator during a period of three years. Studies one to three had an explorative, descriptive design, while the fourth study was inspired by action research. A phenomenological approach for analysing the data was used in the first and fourth study, and the second and third were analysed through qualitative content analysis. The research presented in this thesis contributes to theory and practice in two ways. From a pragmatic point of view, the research provides knowledge (knowing) from reality. The empirical findings in the four studies showed participative methods to be suitable and functional tools in safety and health work in different environments. The research also showed that the essential change agent is empowerment, and that employees are empowered by their own involvement in the work. From a theoretical point of view, the research gives support for earlier research within the area, and connects approaches such as learning by doing and reflective practice with the concept of participatory ergonomics. / Tiivistelmä Tässä väitöskirjassa tutkittiin kokemuksia osallistuvista ergonomiametoditapauksista seitsemän vuoden ajalta. Osallistuvia metodeja käytettiin tapaustutkimuksissa parhaiden toimintatapojen käyttöönottoon työolojen parantamiseksi. Tälle tutkimukselle asetetut tutkimuskysymykset kattoivat ergonomia metodeiden/työkalujen hyödyllisyyden ja soveltuvuuden arvioimisen. Yksi kysymyksistä käsitteli muutosagentteja: mitä ne olivat, ja millä tavalla työntekijät voidaan voimaannuttaa päivittäiseen työhönsä. Väitöskirja on rakennettu neljän tapaustutkimuksen pohjalta käyttäen laadullista lähestymistapaa. Ensimmäisessä tapauksessa tehtiin arvio ”tulevaisuuden työpajasta” osallistuvan ergonomian metodina. Tämä toteutettiin järjestämällä työpajoja ammattisiivoojien, terveydenhuollon työntekijöiden ja kaivostyöläisten keskuudessa ja arvioimalla niiden lyhyen sekä pitkänajan vaikutuksia turvallisuustyöhön. Toinen tapaus määritteli, käyttivätkö kotihoidon työntekijät potilaiden siirtotekniikkakoulutuksessa kartuttamaansa osaamista ja taitoja hyödyksi työssään. Tutkimus toteutettiin fokusryhmä- ja yksilöhaastatteluilla kotihoidon työntekijöiden, yksikönvetäjien ja turvallisuusedustajien parissa. Kolmas tapaus arvioi ryhmäpohjaista systemaattista riskinarviointimenetelmää ja toimintasuunnitelmia kahdessa kunnallisessa vanhustenkodissa. Neljäs tapaus kuvaili kokemuksia kotihoidon palveluita käsittelevästä osallistuvasta ergonomiaprojektista. Viimeisessä tapauksessa toimintaterapeutti työskenteli kotihoidon tiimeissä, osallistuen tutkijana kolmen vuoden ajan. Tapauksissa 1-3 tutkimusotteena oli eksploratiivinen, kuvaileva tutkimusote, kun taas neljäs oli toimintatutkimuksen inspiroima. Fenomenologista lähestymistapaa käytettiin saadun datan analysointiin ensimmäisessä ja neljännessä tapauksessa, kun taas toisen ja kolmannen tapauksen dataa analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tämän väitöskirjan tutkimus edistää teoriaa ja käytäntöä kahdella tavalla. Pragmaattisesta näkökulmasta tämä tutkimus tarjoaa tietämystä todellisuudesta. Neljän tutkimuksen empiiriset löydökset tukivat osallistuvien metodeiden soveltuvuutta ja työsuojelutyön toimivia työkaluja eri ympäristöissä. Tutkimus osoitti, että voimaannuttaminen (empowerment) on oleellinen muutosagentti ja että työntekijöiden oma työhön osallistuminen voimaannuttaa heidät. Teoreettisesta näkökulmasta tämä tutkimus tukee alueen aiempaa tutkimusta ja yhdistää osallistuvan ergonomian konseptiin tekemällä oppimisen ja reflektoivan käytännön.

Abstract Professional practice in critical care settings is characterized by the application of relevant theories, research and evidence-based guidelines to clinical practice. However, critical care nurses’ knowledge and skills in adhering to evidence-based protocols and guidelines for avoiding ventilator-associated pneumonia are inadequate. The aim of the study was to evaluate critical care nurses’ knowledge and skills in adhering to best-practice endotracheal suctioning recommendations and ventilator bundles, to develop and validate instruments to evaluate the care of mechanically ventilated patients, and to evaluate the effectiveness of continuing education on critical care nurses’ knowledge and skills, with a focus on ventilator bundles. In the first study, a descriptive and cross-sectional correlation study was conducted to evaluate critical care nurses’ (n = 40) endotracheal suctioning practices in relation to current best-practice recommendations. In the second study, a descriptive design with a literature review was conducted to assess the effectiveness of educational programmes in preventing ventilator-associated pneumonia. In the third study, an instruments validation study was conducted to develop and test the psychometric properties of the Ventilator Bundle Questionnaire (VBQ) and Observation Schedule (VBOS). In the fourth study, the effectiveness of human patient simulation education was evaluated among thirty (n = 30) critical care nurses who were randomly allocated to intervention and control groups (n = 15 each). Critical care nurses’ knowledge and skills in adhering to best-practice endotracheal suctioning recommendations and ventilator bundles continues to be inadequate. However, educational programmes were linked to significant improvements in learning and clinical outcomes. The VBQ and VBOS were developed and shown to have acceptable psychometric properties (CVI 0.99–1.0, ICC 0.93–1.0). After human patient simulation education, the mean skill scores of the intervention group increased significantly (pt*g = 0.02). Educational programmes may have a significant impact on clinical outcomes and thus, patients’ safety and quality of care, through improvements in nurses’ knowledge and skills in adhering to evidence-based guidelines in critical care settings. The VBQ and VBOS can provide an objective method measuring whether evidence-based guidelines are being used in clinical practice. In addition, there was a significant transfer of learned skills to clinical practice following human patient simulation education. / Tiivistelmä Teho-osastoilla ammatillinen erityisosaaminen edellyttää tutkitun tiedon, teorioiden sekä näyttöön perustuvien hoitosuositusten soveltamista kliiniseen käytäntöön. Kuitenkin tehohoitajien tiedot ja taidot noudattaa näyttöön perustuvia hoitokäytäntöjä ja suosituksia hengityslaitehoitoon liittyvän keuhkokuumeen ehkäisyksi ovat olleet puutteellisia. Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida tehohoitajien tietoa ja taitoa noudattaa hyväksi havaittuja hengitysteiden imukäytäntöjä sekä hengityslaitehoitoon liittyviä hoitosarjakäytäntöjä, kehittää ja validoida mittareita hengityslaitehoitoa saavien potilaiden hoidon laadun arvioimiseksi sekä arvioida täydennyskoulutuksen vaikuttavuutta tehohoitajien tietoihin ja taitoihin noudattaa hengityslaitehoitoon liittyviä hoitosarjakäytäntöjä. Ensimmäisessä osatyössä arvioitiin kuvailevan ja korrelatiivisen tutkimusasetelman avulla tehohoitajien (n = 40) alahengitysteiden imukäytäntöjä suhteessa hyväksi havaittuihin toimintakäytäntöihin. Toisessa osatyössä arvioitiin kuvailevan kirjallisuuskatsauksen avulla koulutusinterventioiden vaikuttavuutta hengityslaitehoitoon liittyvän keuhkokuumeen ehkäisyssä. Kolmannessa osatyössä kehitettiin ja testattiin hengityslaitehoitoon liittyvä hoitosarjakysely (VBQ) sekä havainnointimittari (VBOS). Neljännessä osatyössä arvioitiin simulaatiokoulutuksen vaikuttavuutta satunnaistetussa koeasetelmassa interventio- (n = 15) ja kontrolliryhmän (n = 15) välillä. Tehohoitajien tiedot ja taidot noudattaa hyväksi havaittuja hengitysteiden imukäytäntöjä sekä hengityslaitehoitoon liittyviä hoitosarjakäytäntöjä olivat edelleen puutteellisia. Kuitenkin koulutusinterventioiden vaikuttavuus kliinisiin hoitotuloksiin sekä oppimistuloksiin oli merkittävä. VBQ- ja VBOS-mittareiden psykometriset ominaisuudet osoittautuivat hyväksyttäviksi (CVI 0,99–1,0, ICC 0,93–1,0).Simulaatiokoulutuksen jälkeen interventioryhmän taidot noudattaa hoitosuosituksia lisääntyivät merkittävästi (pt*g = 0,02). Koulutusinterventioiden kliininen vaikuttavuus potilasturvallisuuden ja hoidon laadun kehittämisessä voi olla merkittävää, kun hoitajien tietoa ja taitoa noudattaa näyttöön perustuvia hoitosuosituksia lisätään kliinisessä tehohoitotyössä. VBQ- ja VBOS-mittarit voivat tarjota objektiivisen tavan arvioida tutkitun tiedon siirtymistä kliiniseen käytäntöön. Simulaatiokoulutuksen jälkeen opittujen taitojen siirtovaikutus kliiniseen käytäntöön oli merkittävä.

Abstract In educational-psychological research it is difficult but necessary to grasp the way an individual’s existence is delineated through the possible futures that are inher-ent in each present situation. Systemic psychology (theory of organism-environment -system) and subject-scientific psychology have risen to this challenge in psychological research. Systemic psychology has developed concepts and methodology for understanding the individual human being and his/her environment as a unitary system that is always organised so as to participate in the production of common results in the future (e.g. in maintaining everyday practices in a school). Subject-scientific psychology has developed concepts and methodology that overcome the distinction between the natural and the societal dimensions of an individual’s existence. An individual’s existence is seen as mediated through societally produced possibilities for action and experience. In this study systemic educational psychology is developed in a dialogue with subject-scientific psychology. The study consists of four parts that address particular questions related to the aim of this study. The first part asks and describes how a systemically oriented researcher in experiences can draw from conceptions and methodological principles in subject-scientific psychology. The second part asks and describes more thoroughly what is subject-scientific research into subjective experience like. The third part asks and describes how a particular edu-cational-psychological practice (SOLMU-education of counselling skills) can be seen as part of subject-scientific research into subjective experience. The fourth part asks and describes what kind of knowledge SOLMU-education as part of systemic (and subject-scientific) research into subjective experience can produce. The description in the fourth part is made by analysing three cases of everyday practices in pupil welfare services. The study shows that it is possible to develop systemic psychology in a dialogue with subject-scientific psychology. The developing dialogue between the two approaches brings a possibility for conceptualising and researching both psycho-physiological and societal-cultural aspects of human existence with commensurable concepts. The study illustrates how educational psychology can take into account the individual, communal and societal in subjective experience. / Tiivistelmä Inhimillisen olemassaolon mahdollisuusluonteen huomioiminen kasvatuspsyko-logisessa tutkimuksessa on tärkeää, mutta vaikeaa. Systeemisessä (eliö-ympäristö -järjestelmän teoria) ja subjektitieteellisessä psykologiassa on tartuttu tähän haastee-seen. Systeemisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, jolla on mahdollista tarkastella yksilöä ja hänen ympäristöään yhtenä systeeminä, joka on aina organisoitunut tuottamaan tietynlaisia toiminnan tuloksia tulevaisuudessa (esim. ylläpitämään koulun arkisia käytänteitä). Subjektitieteellisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, joka ylittää vastakkainasettelun inhimillisen olemassaolon luonnollisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden välillä. Yksilön olemassaolon nähdään toteutuvan aina yhteiskunnallisesti tuotettujen toiminnan ja kokemisen mahdollisuuksien myötä. Tässä tutkimuksessa kehitetään systeemistä kasvatuspsykologiaa dialogissa subjektitieteellisen lähestymistavan kanssa. Tutkimus koostuu neljästä osasta, joissa tarkastellaan työn yleiseen ta-voitteeseen liittyviä erityiskysymyksiä. Ensimmäisessä osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla systeemisesti orientoitunut kokemuksen tutkija voi ammentaa subjektitieteellisen lähestymistavan käsitteistä ja metodologisista periaat-teista. Toisessa osassa kysytään ja kuvataan yksityiskohtaisemmin, minkälaista subjektitieteellinen kokemuksen tutkimus on. Kolmannessa osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla tietty kasvatuspsykologinen am-mattikäytäntö (SOLMU-koulutus) voidaan hahmottaa osana subjektitieteellistä tutkimusta. Neljännessä osassa kysytään ja kuvataan, minkälaista tietoa SOLMU-koulutus systeemisen (ja subjektitieteellisen) tutkimuksen osaksi ymmärrettynä tuottaa. Neljännessä osassa tiedon luonnetta havainnolliste-taan analysoimalla kolmea tapausta oppilashuoltotyön arjesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että systeemistä psykologiaa voidaan kehittää dialogissa subjektitieteellisen psykologian kanssa. Kehittyvä dialogi lähestymis-tapojen välillä mahdollistaa pitkällä tähtäimellä inhimillisen olemassaolon psyko-fysiologisen ja kulttuuris-yhteiskunnallisen ulottuvuuden käsitteellistämisen sekä empiirisen tutkimuksen yhteismitallisilla käsitteillä. Tutkimuksessa havainnollis-tetaan, kuinka kasvatuspsykologiassa voidaan huomioida subjektiivisen koke-muksen yksilöllisyys, yhteisyys ja yhteiskunnallisuus.