Abstract This research concentrates on the experiences of children and young people operating in the local participation groups in Oulu. Research focuses on the motives and procedures of joining in the groups and the essential activities and objectives of the groups. Co-operation between children, young people and adults is also discussed. The research perspective is pedagogical: what kind of a forum for democratic education do participation groups offer to children and young people? The research is a multi-method case study based on data from surveys, interviews and observation. The data is analyzed with the SPSS statistical analysis program and thematic content analysis. Childhood studies offer a theoretical starting point by recognizing children’s and young people’s agency and ability to participate. Participation is discussed in terms of central democratic theories. Participation groups as spaces for democratic education are viewed especially in terms of the didactic triangle of knowledge, values and skills introduced by Ove Korsgaard. Critical viewpoints on democratic education are discussed based on Gert Biesta’s formulations. Hannah Arendt’s insights into human interaction as a place where human subjectivity is born are also considered. Participation groups are spaces of social participation in which children, young people and adults reciprocally recognize each other as competent actors. An adult person with situational awareness and pedagogical tact is considered central to a participation group. Participation groups are understood as representative bodies whose functionality depends on the members’ ability to be active and committed participants. Age is thought to be a factor that both promotes and prevents group activities. Participation groups are also considered to be places where children and young people plan the activities based on their own interests, where they can express their own opinions and views and are also able to take part in decision-making. From the viewpoint of democratic education, participation groups are considered as pedagogical spaces that offer opportunities to acquire knowledge and skills for participatory action within their immediate surroundings and in society at large. These abilities are needed in groups’ activities on a constant basis, but children and young people also appreciate their value for their future life. At the core of participation seems to lie the idea of being able to live with others who are not exactly like me. / Tiivistelmä Tutkimuskohteena ovat lasten ja nuorten kokemukset alueellisten osallisuusryhmien toiminnasta Oulussa. Tutkimuksessa selvitetään ryhmään liittymisen tapoja ja motiiveja, toimintamuotoja ja vaikuttamiskohteita sekä osallisuusryhmää lasten, nuorten ja aikuisten keskinäisen toiminnan tilana. Näkökulma on pedagoginen: minkälaisen demokratiakasvatuksen tilan osallisuusryhmä tarjoaa lapsille ja nuorille? Tutkimus on monimenetelmäinen tapaustutkimus, jonka aineisto koostuu osallisuustoiminnan havainnoinnista sekä lasten ja nuorten kyselystä ja teemahaastatteluista. Aineistoa on analysoitu SPSS-tilasto-ohjelmalla sekä temaattisella sisällönanalyysillä. Tutkimus paikantuu lapsuudentutkimuksen paradigmaan, jonka ytimessä on lasten ja nuorten osallisuus ja toimijuus. Osallisuutta taustoitetaan keskeisten demokratiateorioiden kautta ja osallisuusryhmien toimintaa erityisesti Ove Korsgaardin luoman kansalaiskasvatuksen didaktisen kolmion kautta. Lisäksi analyysissa hyödynnetään Gert Biestan esittämiä kriittisiä näkökulmia demokratiakasvatukseen sekä Hannah Arendtin näkemyksiä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta subjektiviteetin synnyn tilana. Osallisuusryhmä näyttäytyy sosiaalisen osallisuuden tilana, jonka keskiössä on lasten, nuorten ja aikuisten vastavuoroinen tunnustaminen kompetentteina toimijoina. Tilannetaitoinen ja pedagogisen tahdikkuuden taitava aikuinen on toiminnan keskeinen voimavara. Osallisuusryhmä ymmärretään edustukselliseksi järjestelmäksi, jonka toimintakykyisyyteen nähdään keskeisesti vaikuttavan ryhmän jäsenten aktiivisuus ja sitoutuneisuus toimintaan. Ikä nähdään sekä ryhmän toimintaa edistävänä että hidastavana tekijänä. Osallisuusryhmä on myös vaikuttavan osallisuuden tila, jossa lapset ja nuoret suunnittelevat toimintaa omien intressiensä pohjalta, tuovat esiin omia mielipiteitään ja näkemyksiään sekä tekevät päätöksiä itselleen merkityksellisissä asioissa. Demokratiakasvatuksen näkökulmasta osallisuusryhmä määritellään pedagogiseksi tilaksi, jossa on mahdollista omaksua tiedollisia ja taidollisia valmiuksia osallistuvaan ja vaikuttavaan toimintaan omassa lähiyhteisössä ja yhteiskunnassa laajemminkin. Näitä valmiuksia tarvitaan osallisuusryhmien toiminnassa jatkuvasti, mutta lapset ja nuoret kokevat niiden oppimisen hyödylliseksi myös tulevaisuutta ajatellen. Osallisuuden ytimessä on ajatus kyvystä oppia elämään toisten kanssa, jotka eivät ole aivan kuten minä.

Abstract This doctoral thesis focuses on children’s participation in a Finnish reception centre. Using participatory action research (PAR) as the research methodology, the study engaged 12 unaccompanied asylum-seeking girls from Somalia, Angola and Democratic Republic of Congo to consider children’s participation during the asylum process, and to explore the ways in which the girls’ participation and wellbeing could be promoted. The research questions, which were formulated during the process in cooperation with the girls, were the following: How do the unaccompanied asylum-seeking girls view participation, its relevance and the possibilities for it during their asylum period? How does the liminality of their life situation promote or hinder their participation? How do the intersecting social categories affect their participation? Methodologically, the study focused on how PAR can be applied to promote children’s participation in institutional care in a culturally and gender-sensitive way. The conceptual framework consists mainly of critical pedagogy and intersectionality. Critical pedagogy made the foundations for the PAR, whereas intersectionality helped to comprehend the liminality of the girls’ life worlds. Both theoretical perspectives contributed to understanding and implementing the participatory paradigm. The findings show that the unaccompanied girls’ experiences of participation cannot be explained only through the girls’ vulnerability or their resilience, as they clearly belong to both categories and move within them. The participation, which was meaningful for the girls, reflected their fluid positions in relation to their gender, age and status as asylum seekers. Participation meant both the right to voice opinions and the possibility to choose silence, as well as the opportunity to include ‘ordinary things’ into their lives. / Tiivistelmä Tämä väitöstutkimus keskittyy lasten osallisuuteen suomalaisessa vastaanottokeskuksessa. Yhteensä 12 yksin maahan tullutta turvapaikanhakijatyttöä Somaliasta, Angolasta ja Kongon demokraattisesta tasavallasta osallistui toimintatutkimuksen keinoin pohtimaan lasten osallisuutta turvapaikkaprosessin aikana, ja miettimään keinoja miten lasten osallisuutta ja hyvinvointia voisi edistää. Tutkimuskysymykset, jotka muotoiltiin prosessin edetessä yhdessä osallistujien kanssa olivat seuraavat: Miten yksin maahan tulleet turvapaikanhakijatytöt käsittävät osallisuuden merkityksen ja mahdollisuudet heidän turvapaikkaprosessinsa aikana? Miten elämäntilanteen liminaalisuus heikentää tai edistää heidän osallisuuttaan? Miten ristikkäiset sosiaaliset kategoriat vaikuttavat heidän osallisuuteensa? Tutkimus pureutuu myös siihen, miten osallistavaa toimintatutkimusta voidaan käyttää kodin ulkopuolella asuvien lasten osallisuuden tukemiseen kulttuuri- ja sukupuolisensitiivisellä tavalla. Tutkimuksen käsitteellinen viitekehys rakentuu pääosin kriittisen pedagogiikan ja intersektionaalisuuden teorioista. Toimintatutkimus pohjautuu kriittiselle pedagogiikalle, kun taas intersektionaalisuus auttaa ymmärtämään tutkimuksen tyttöjen elämäntilanteen liminaalisuuden. Molemmat teoreettiset näkökulmat auttoivat tulkitsemaan ja toteuttamaan osallistavaa paradigmaa. Tulokset osoittavat, että yksin maahan tulleiden turvapaikanhakijatyttöjen osallisuuden kokemukset ovat moninaisia ja muuttuvia. Turvapaikanhakijastatuksen mukanaan tuoma haavoittuvaisuus ei riitä selittämään tyttöjen kokemuksia, kuten ei myöskään heidän elämänkokemuksensa mukanaan tuoma sinnikkyys ja vahvuus. Tutkimuksen tytöt olivat sekä haavoittuvaisia että vahvoja, ja heidän asemansa näissä kategorioissa oli joustava. Merkitykselliseen osallisuuteen vaikuttivat myös tyttöjen muuttuvat positiot, jotka liittyivät heidän sukupuoleensa, ikäänsä ja turvapaikanhakija-asemaansa. Osallisuus tarkoitti tytöille sekä oikeutta ilmaista mielipiteensä että vaieta, kuten myös arkisten asioiden sisällyttämistä jokapäiväiseen elämään.

Abstract In educational-psychological research it is difficult but necessary to grasp the way an individual’s existence is delineated through the possible futures that are inher-ent in each present situation. Systemic psychology (theory of organism-environment -system) and subject-scientific psychology have risen to this challenge in psychological research. Systemic psychology has developed concepts and methodology for understanding the individual human being and his/her environment as a unitary system that is always organised so as to participate in the production of common results in the future (e.g. in maintaining everyday practices in a school). Subject-scientific psychology has developed concepts and methodology that overcome the distinction between the natural and the societal dimensions of an individual’s existence. An individual’s existence is seen as mediated through societally produced possibilities for action and experience. In this study systemic educational psychology is developed in a dialogue with subject-scientific psychology. The study consists of four parts that address particular questions related to the aim of this study. The first part asks and describes how a systemically oriented researcher in experiences can draw from conceptions and methodological principles in subject-scientific psychology. The second part asks and describes more thoroughly what is subject-scientific research into subjective experience like. The third part asks and describes how a particular edu-cational-psychological practice (SOLMU-education of counselling skills) can be seen as part of subject-scientific research into subjective experience. The fourth part asks and describes what kind of knowledge SOLMU-education as part of systemic (and subject-scientific) research into subjective experience can produce. The description in the fourth part is made by analysing three cases of everyday practices in pupil welfare services. The study shows that it is possible to develop systemic psychology in a dialogue with subject-scientific psychology. The developing dialogue between the two approaches brings a possibility for conceptualising and researching both psycho-physiological and societal-cultural aspects of human existence with commensurable concepts. The study illustrates how educational psychology can take into account the individual, communal and societal in subjective experience. / Tiivistelmä Inhimillisen olemassaolon mahdollisuusluonteen huomioiminen kasvatuspsyko-logisessa tutkimuksessa on tärkeää, mutta vaikeaa. Systeemisessä (eliö-ympäristö -järjestelmän teoria) ja subjektitieteellisessä psykologiassa on tartuttu tähän haastee-seen. Systeemisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, jolla on mahdollista tarkastella yksilöä ja hänen ympäristöään yhtenä systeeminä, joka on aina organisoitunut tuottamaan tietynlaisia toiminnan tuloksia tulevaisuudessa (esim. ylläpitämään koulun arkisia käytänteitä). Subjektitieteellisessä psykologiassa on kehitetty psykologista käsitteistöä ja metodologiaa, joka ylittää vastakkainasettelun inhimillisen olemassaolon luonnollisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden välillä. Yksilön olemassaolon nähdään toteutuvan aina yhteiskunnallisesti tuotettujen toiminnan ja kokemisen mahdollisuuksien myötä. Tässä tutkimuksessa kehitetään systeemistä kasvatuspsykologiaa dialogissa subjektitieteellisen lähestymistavan kanssa. Tutkimus koostuu neljästä osasta, joissa tarkastellaan työn yleiseen ta-voitteeseen liittyviä erityiskysymyksiä. Ensimmäisessä osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla systeemisesti orientoitunut kokemuksen tutkija voi ammentaa subjektitieteellisen lähestymistavan käsitteistä ja metodologisista periaat-teista. Toisessa osassa kysytään ja kuvataan yksityiskohtaisemmin, minkälaista subjektitieteellinen kokemuksen tutkimus on. Kolmannessa osassa kysytään ja kuvataan, millä tavalla tietty kasvatuspsykologinen am-mattikäytäntö (SOLMU-koulutus) voidaan hahmottaa osana subjektitieteellistä tutkimusta. Neljännessä osassa kysytään ja kuvataan, minkälaista tietoa SOLMU-koulutus systeemisen (ja subjektitieteellisen) tutkimuksen osaksi ymmärrettynä tuottaa. Neljännessä osassa tiedon luonnetta havainnolliste-taan analysoimalla kolmea tapausta oppilashuoltotyön arjesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että systeemistä psykologiaa voidaan kehittää dialogissa subjektitieteellisen psykologian kanssa. Kehittyvä dialogi lähestymis-tapojen välillä mahdollistaa pitkällä tähtäimellä inhimillisen olemassaolon psyko-fysiologisen ja kulttuuris-yhteiskunnallisen ulottuvuuden käsitteellistämisen sekä empiirisen tutkimuksen yhteismitallisilla käsitteillä. Tutkimuksessa havainnollis-tetaan, kuinka kasvatuspsykologiassa voidaan huomioida subjektiivisen koke-muksen yksilöllisyys, yhteisyys ja yhteiskunnallisuus.

Abstract In our country thousands of disabled, chronically ill and other students with need for special support are living on the fringe of working life or completely outside of it. In order to improve possibilities to employ people with most minimal chances on the job market, apprenticeship training has been expanded. This term means vocational education that is based on a combination of learning on the job with theoretical learning according to the German model. This dissertation is a multidisciplinary research on the field of vocational special education and the sociology of education. The material consists of interviews, which were conducted in Finland and in Germany, with 30 students of working age with need for special support, who have already graduated or will be graduating with the help of apprenticeship. At the same time the educational systems of both countries are being analysed. The results show that in Germany apprenticeship has been continuously developed in cooperation with economy. Whereas in Finland vocational education has been built to an institutional system and the one mainly meant for students with need for special support has been conducted in a small-scaled experimental and evaluation activities. In Germany employers are required by law to employ people with an disability. This fact together with the firm position of apprenticeship gives studens with need for special support better chances than in Finland to find a full-time job on the open job market. Employing disabled people, who have completed apprenticeship training, as permanently unpaid employees poses a big problem both in Finland and in Germany. Most of the German interviewees had, however, found full-time employment after apprenticeship training, whereas in Finland part-time jobs prevail. Before and during the apprenticeship training the interviewees had been supported by families, support services and classmates. In their everyday life they perceive themselves as equal and integrated. Many of them are ambitious, successful people with an optimistic attitude towards life. Employment ensures them a structured everyday life, sufficient income and positive planning for the future. / Tiivistelmä Maassamme on tuhansia vammaisia ja pitkäaikaissairaita sekä muita erityisopiskelijoihin kuuluneita työelämän marginaalissa tai täysin ulkopuolella. Useat tahot ovat peräänkuuluttaneet vaikeimmin työllistyvien työvoiman käyttöönottoa lisäämällä oppisopimuskoulutusta eli työpaikalla oppimisen ja teoriaopiskelun yhdistelmään perustuvaa ammatillista koulutusta sen edelläkävijämaan, Saksan, malliin. Tutkimus on monitieteinen, ammatillisen erityisopetuksen ja kasvatussosiologian aloihin kuuluva. Aineiston muodostavat 30:n Suomessa ja Saksassa oppisopimuskoulutuksen avulla ammattiin valmistuneen tai valmistuvan erityisopiskelijan haastattelut sekä molempien maiden koulutusjärjestelmien kartoitukset. Haastattelut toteutettiin suomeksi, saksaksi sekä kummankin maiden viittomakielellä. Analyysimenetelmänä on sovellettu kolmivaiheista mallia sekä osittain narratiivista menetelmää. Teoreettinen viitekehys muodostuu vammaisuuden ja osallisuuden sekä hyvinvoinnin ja arjen subjektiivisten kokemusten määrittelyistä. Tulokset osoittivat, että Saksassa oppisopimuskoulutusta on kehitetty keskeytyksettä yhteistyössä maan työelämän kanssa. Ammatillinen koulutus, myös erityisopiskelijoiden osalta, tapahtuu siellä työpaikoilla. Suomessa taas ammatillista koulutusta on rakennettu laitosmaiseksi järjestelmäksi. Erityisopiskelijoiden oppisopimuskoulutus on ollut pienimuotoista kokeilu- ja kehittämistoimintaa. Saksassa työnantajien lakisääteinen velvoite työllistää vammaisia yhdessä koulutusmallin valta-aseman kanssa antaa erityisopiskelijoille paremmat mahdollisuudet kuin Suomessa työllistyä avoimille työmarkkinoille kokopäivätyöhön. Palkattoman avotyön käyttäminen oppisopimuskoulutuksen suorittaneiden vammaisten pysyvänä työllistämismuotona osoittautui molemmissa maissa ongelmaksi. Suurin osa haastatelluista oli kuitenkin sijoittunut koulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- ja erityisesti Suomessa osa-aikatyöhön. Ennen oppisopimuskoulutusta ja sen aikana haastatellut olivat saaneet tukea perheeltään ja koulutuksen tukipalveluilta sekä vertaisiltaan. He olivat arjen hyvinvoinnin kokemuksissaan yhdenvertaisia ja sosiaalisia. Monet olivat sisukkaita, valoisia onnistujia. Työ on heille tärkeä arjen jäsentäjä, tuo riittävän toimeentulon ja antaa mahdollisuuden tulevaisuuden myönteiseen suunnitteluun. / Zusammenfassung In unserem Land leben tausende von Behinderten und Langzeitkranken sowie andere der Sonderbetreuung bedürftige Auszubildende am Rande oder gänzlich außerhalb des Arbeitslebens. Viele Stimmen fordern für die schwersteinsetzbaren Gruppen verbesserte duale Ausbildungsmöglichkeiten. Dieser Begriff bezeichnet die berufliche Ausbildung, die nach dem deutschen Vorbild auf Lernen am Arbeitsplatz, kombiniert mit der theoretischen Ausbildung basiert. Die vorliegende Arbeit ist eine multidisziplinäre Studie auf dem Gebiet der beruflichen Sonderpädagogik und Bildungssoziologie. Die Materialgrundlage bilden insgesamt 30 Interviews, die sowohl in Deutschland als auch in Finnland mit Menschen mit besonderem Unterstützungsbedarf geführt wurden, deren berufliche Ausbildung im Rahmen eines dualen Ausbildungssystems stattfindet oder stattgefunden hat. Die Empirie wird mit einer Analyse der Bildungsysteme beider Länder kombiniert. Die Ergebnisse zeigen, dass in Deutschland das duale Ausbildungssystem kontinuierlich in Zusammenarbeit mit der Wirtschaft entwickelt wurde. In Finnland dagegen wurde die berufliche Ausbildung als ein institutionelles System konzipiert. Das duale Ausbildungssystem für die Auszubildenden mit besonderem Unterstützungsbedarf ist hauptsächlich kleinformatige Experimentier- und Entwicklungstätigkeit gewesen. In Deutschland sind die Arbeitgeber gesetzlich dazu verpflichtet, Behinderte zu beschäftigen. Zusammen mit der festen Verankerung des dualen Ausbildungsystems gibt dies den Auszubildenden mit besonderem Unterstützungsbedarf bessere Chancen als in Finnland, auf dem offenen Arbeitsmarkt eine Ganztagsbeschäftigung zu finden. Der größte Teil der Interviewten hat nach der dualen Ausbildung Arbeit als Ganztagsbeschäftigte gefunden, wobei in Finnland die Teilzeitbeschäftigung überwiegt. In beiden Ländern erwies sich aber der Einsatz dualausgebildeter Behinderter als unbezahlte Arbeitskräfte in Dauerbeschäftigung durchaus als Problem. Vor und während der Ausbildung erhielten die Interviewten Unterstützung von der Familie, Ausbildungsbegleitern und Mitschülern. Sie waren in ihren Alltagserfahrungen gleichwertig und integriert. Viele von ihnen waren Menschen mit positivem Lebensgefühl, strebsam und glücklich. Die Arbeit ermöglicht ihnen einen strukturierten Alltag, ausreichendes Einkommen und positive Zukunftsplanung.

Abstract The construction of human-controlled watercourses to meet the need for hydroelectric power has substantially changed freshwater ecosystems, as well as the cultural dynamics of local communities along the Kemi River. At the moment there are 21 hydropower plants in the Kemi River basin, and further building is still topical. The construction of hydropower plants gave benefits but it also caused damages to the people living along the Kemi River. It was a deathblow to salmon migration. The alteration of the river has radically changed the water environment, the landscape and the usage of the river environment. The processed conflicts and paid compensations are always connected to economic losses, but the river has also many other aspects and meanings from the viewpoint of a riverman. The planning and building of hydroelectric plants took place at the same time with other significant events in northern Finland. The rise of the forestry industry, the Second World War, post-war reconstruction and structural changes in society framed the electrification of northern rivers. The transformation from an agrarian society to a service and information society happened unusually fast in Finland. It involved every aspect of local people’s lives, as the physical environment, local culture, social relations, means of income and the surrounding society changed in a short period of time. In my research I examine the changes caused by the electrification of the Kemi River in their temporal and spatial context. The focus is on the perspectives of local people and their personal relationships with the environment, but on the other hand also on the power relations within various actor groups. From my interview data I have identified four different adaptation strategies: compliant builders, those in denial, resigned bystanders and opposing resisters. These strategies may be found overlapping in the stories of the interviewees. Local residents have had an opportunity to realign themselves with various available subject positions, as well as decline or remould them. Remoulding takes place in various situations, and local people broadmindedly understand the benefits and disadvantages of hydropower, in spite of their own attitude. The alteration of the Kemi River has been a cultural trauma for the people living along the river, and the ones who experienced the change maintain a constant negotiation with the matter. / Tiivistelmä Kemijoen ensimmäinen voimalaitos valmistui vuonna 1949 sodanjälkeisen voimakkaan sähköntarpeen sanelemana. Kemijoen valuma-alueella on nyt yhteensä 21 voimalaitosta, ja jatkorakentaminen on yhä ajankohtainen asia. Vesivoimarakentaminen aiheutti hyötyjen lisäksi myös vahinkoa jokivarren asukkaille. Joen rakentaminen esti vaelluskalojen nousun jokiin ja muutti vesiympäristöä, maisemaa ja joen käyttöä voimakkaasti. Kemijoen kalakorvauskiista lienee tunnetuin rakentamisen aiheuttama konflikti, mutta myös muita ristiriitoja, pettymyksiä ja vahinkoja on paljon. Käsitellyt ristiriidat liittyvät aina taloudellisiin menetyksiin. Joella on sen rannalla asujalle kuitenkin myös muita kuin taloudellisia merkityksiä. Samanaikaisesti voimalaitostöiden kanssa käynnistyi yhteiskunnallinen rakennemuutos, joka tapahtui Suomessa poikkeuksellisen myöhään ja nopeasti. Muutos löi läpi koko elämänalan, kun fyysinen ympäristö, paikalliskulttuuri, sosiaaliset suhteet, toimeentulo ja yhteiskunta muuttuivat lyhyessä ajassa. Vesivoimarakentaminen vauhditti jokivarsien modernisaatiota entisestään, eikä nopea muutos tarjonnut asukkaille yhtä pitkää sopeutumisaikaa kuin muualla. Käsittelen tutkimuksessani vesivoimarakentamisen aiheuttamia muutoksia Kemijoen vesistöalueella. Tarkastelen muutosta paikallisten asukkaiden näkökulmasta sekä sidottuna rakentamisajan historialliseen ja tilalliseen kontekstiin. Tutkimuksen keskiössä on paikallisen asukkaan henkilökohtainen ympäristösuhde mutta toisaalta myös eri toimijaryhmien väliset ja sisäiset valtasuhteet. Jaan aineistosta esille tulleet jokivarren asukkaiden sopeutumisstrategiat neljään kategoriaan: rakentajiin, selänkääntäjiin, alistujiin ja vastustajiin. Tilanteesta riippuen suhtautumistapoja saattoi ilmetä limittäisesti, ja ne saattoivat olla keskenään myös ristiriidassa. Jokivarren asukkailla on ollut mahdollisuus omaksua tai torjua erilaisia tarjolla olleita toimija-asemia tai muokata niitä erilaisiksi. Muokkausta tapahtuu tilanteesta riippuen, ja jokivarren asukkaat ymmärtävät hyvin joen rakentamisen sekä hyvät että huonot puolet, vastustuksesta, puolustamisesta tai vetäytymisestä riippumatta. Joen muutos on ollut paikallisille asukkaille kulttuurinen trauma, ja muutoksen kokeneet ovat sen kanssa jatkuvassa neuvottelusuhteessa.

Abstract The research is based on the historic wooden town as a cultural heritage site and as an everyday environment for its inhabitants. A cultural environment takes shape in interaction with people living it. In the preservation of a historic town finding a continuing balance between change and permanence has nevertheless become a challenging issue. This research examines the opportunities that a historic wooden town has of continued prosperity, taking as a starting point the safeguarding of its cultural environment as a good living environment. Empirical cases are Old Porvoo and Old Raahe. The significance of a historic wooden town as a living environment is examined in relation to the objectives of a heritage conservation as viewed by the authorities. Urban planning documents and personal interviews provide the research material. These depict the significance of a wooden town both as a place for living and as a cultural heritage site. Based on the holistic concept of man, the human-environment relationship is seen as one in which the individual has a chance for complete personal participation inseparable from the environment. Being content with the environment, the individual feels affinity to the options afforded and can make good use of them relatively independently. It is historically characteristic of wooden towns to be formed in a close interaction between the individual and the environment and to conform to real-life situations of its inhabitants. According to this research, this characteristic is also highly appreciated by the current inhabitants. It can also be seen as an important factor that guarantees the continuity of both a good living environment and the cultural-historical significance of these towns. Thus, the cultural-historical value can be seen as relating to the characteristic change of the environment as an expression of the human-environment relationship. Instead of material authenticity, of primary importance is the authenticity of a way of living coherent with the environment, which gains meaning when compatibility between people and their environment is found. Nevertheless, as the inhabitants’ sense of the qualities of the environment deepens, the need for material change decreases. Maintenance of the cultural environment is best sustained by humane way of life, made possible as the human-environment relationship deepens into holistic participation. The holistic preservation of the built environment means taking care of the whole – the mutual relationship between the individual and the environment. As humane work progresses in dialogue, it favours the unique quality of individuals and their personal life situations as the impulses of a culture. Holistic preservation can be further promoted by widening the expertise of cultural heritage in issues concerning human welfare, by co-operation between various administrative organs and also by strengthening the local communality. / Tiivistelmä Tutkimusasetelma perustuu historialliseen puukaupunkiin kulttuurihistoriallisesti arvokkaana suojelukohteena ja asukkaidensa arkiympäristönä. Kulttuuriympäristö muotoutuu vuorovaikutuksessa sitä elävän ihmisen kanssa. Sen suojelussa jatkuvuutta toteuttavan tasapainon löytäminen muutoksen ja säilyttämisen välille on muodostunut kuitenkin vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan historiallisen puukaupungin jatkuvuuden mahdollisuuksia lähtökohtana kulttuuriympäristön suojelu hyvänä elinympäristönä. Empiiriset kohteet ovat Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Historiallisen puukaupungin merkitystä nykyihmisen elinympäristönä on tuotu esiin suhteessa rakennussuojeluviranomaisten asettamiin tavoitteisiin. Kaupunkisuunnittelun asiakirjoihin ja haastatteluihin perustuva aineisto kuvaa puukaupunkiin liitettyä merkityksenantoa elettynä ja suojeltuna. Holistiseen ihmiskäsitykseen perustuen inhimillisenä ympäristösuhteena on pidetty yksilön mahdollisuutta kokonaisvaltaiseen osallisuuteen ympäristöstään erottamattomana. Kokiessaan elinympäristönsä hyväksi ihminen oivaltaa sen tarjoamia mahdollisuuksia mieltymyksiään vastaaviksi ja voi niitä myös hyödyntää ympäristöön suhteellisen omaehtoisesti suuntautuen. Ihmisen ja ympäristön välittömässä suhteessa muotoutuminen ja elämäntilanteisiin vastaava joustavuus on puukaupungille historiallisesti ominainen rakentumisen tapa ja tutkimuksen perusteella myös nykyasukkaiden arvostama ominaisuus. Sitä voidaan pitää jatkuvuuden tekijänä sekä hyvän elinympäristön että kulttuurihistoriallisen merkityksen kannalta. Kulttuurihistoriallinen arvo voi siten liittyä ympäristölle luonteenomaiseen muuttumisen tapaan ihmisen ja ympäristön välisen suhteen ilmaisuna. Materiaalisen autenttisuuden sijasta primääriä on ympäristölle ominaisen elämäntavan autenttisuus, joka saa merkityksensä ihmisen ja ympäristön yhteensopivuuden löytymisestä. Asukkaan oivaltavuuden kasvaessa ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien suhteen tarve aineelliseen muuttamiseen kuitenkin vähenee. Kulttuuriympäristön suojelussa jatkuva ylläpito toteutuu aidoimmillaan elämäntapaan sisäistyneenä inhimillisen asumisen taitona, joka kehittyy ympäristösuhteen syventyessä kokonaisvaltaiseksi osallisuudeksi. Rakennetun kulttuuriympäristön holistinen suojelu merkitsee kokonaisuuden eli ihmisen ja ympäristön välisen suhteen hoitamista. Tasavertaisissa vuorovaikutustilanteissa etenevänä ihmistyönä se suhtautuu suopeasti yksilölliseen ainutlaatuisuuteen ja henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin kulttuurin tekijöinä. Holistista suojelua edistää kulttuuriperintöalan osaamispohjan laajentaminen ihmisen hyvinvointia koskevissa kysymyksissä, eri hallintokuntien välinen yhteistyö sekä paikkaan sitoutuneen yhteisöllisyyden vahvistaminen.

Abstract The research is based on the historic wooden town as a cultural heritage site and as an everyday environment for its inhabitants. A cultural environment takes shape in interaction with people living it. In the preservation of a historic town finding a continuing balance between change and permanence has nevertheless become a challenging issue. This research examines the opportunities that a historic wooden town has of continued prosperity, taking as a starting point the safeguarding of its cultural environment as a good living environment. Empirical cases are Old Porvoo and Old Raahe. The significance of a historic wooden town as a living environment is examined in relation to the objectives of a heritage conservation as viewed by the authorities. Urban planning documents and personal interviews provide the research material. These depict the significance of a wooden town both as a place for living and as a cultural heritage site. Based on the holistic concept of man, the human-environment relationship is seen as one in which the individual has a chance for complete personal participation inseparable from the environment. Being content with the environment, the individual feels affinity to the options afforded and can make good use of them relatively independently. It is historically characteristic of wooden towns to be formed in a close interaction between the individual and the environment and to conform to real-life situations of its inhabitants. According to this research, this characteristic is also highly appreciated by the current inhabitants. It can also be seen as an important factor that guarantees the continuity of both a good living environment and the cultural-historical significance of these towns. Thus, the cultural-historical value can be seen as relating to the characteristic change of the environment as an expression of the human-environment relationship. Instead of material authenticity, of primary importance is the authenticity of a way of living coherent with the environment, which gains meaning when compatibility between people and their environment is found. Nevertheless, as the inhabitants’ sense of the qualities of the environment deepens, the need for material change decreases. Maintenance of the cultural environment is best sustained by humane way of life, made possible as the human-environment relationship deepens into holistic participation. The holistic preservation of the built environment means taking care of the whole – the mutual relationship between the individual and the environment. As humane work progresses in dialogue, it favours the unique quality of individuals and their personal life situations as the impulses of a culture. Holistic preservation can be further promoted by widening the expertise of cultural heritage in issues concerning human welfare, by co-operation between various administrative organs and also by strengthening the local communality. / Tiivistelmä Tutkimusasetelma perustuu historialliseen puukaupunkiin kulttuurihistoriallisesti arvokkaana suojelukohteena ja asukkaidensa arkiympäristönä. Kulttuuriympäristö muotoutuu vuorovaikutuksessa sitä elävän ihmisen kanssa. Sen suojelussa jatkuvuutta toteuttavan tasapainon löytäminen muutoksen ja säilyttämisen välille on muodostunut kuitenkin vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan historiallisen puukaupungin jatkuvuuden mahdollisuuksia lähtökohtana kulttuuriympäristön suojelu hyvänä elinympäristönä. Empiiriset kohteet ovat Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Historiallisen puukaupungin merkitystä nykyihmisen elinympäristönä on tuotu esiin suhteessa rakennussuojeluviranomaisten asettamiin tavoitteisiin. Kaupunkisuunnittelun asiakirjoihin ja haastatteluihin perustuva aineisto kuvaa puukaupunkiin liitettyä merkityksenantoa elettynä ja suojeltuna. Holistiseen ihmiskäsitykseen perustuen inhimillisenä ympäristösuhteena on pidetty yksilön mahdollisuutta kokonaisvaltaiseen osallisuuteen ympäristöstään erottamattomana. Kokiessaan elinympäristönsä hyväksi ihminen oivaltaa sen tarjoamia mahdollisuuksia mieltymyksiään vastaaviksi ja voi niitä myös hyödyntää ympäristöön suhteellisen omaehtoisesti suuntautuen. Ihmisen ja ympäristön välittömässä suhteessa muotoutuminen ja elämäntilanteisiin vastaava joustavuus on puukaupungille historiallisesti ominainen rakentumisen tapa ja tutkimuksen perusteella myös nykyasukkaiden arvostama ominaisuus. Sitä voidaan pitää jatkuvuuden tekijänä sekä hyvän elinympäristön että kulttuurihistoriallisen merkityksen kannalta. Kulttuurihistoriallinen arvo voi siten liittyä ympäristölle luonteenomaiseen muuttumisen tapaan ihmisen ja ympäristön välisen suhteen ilmaisuna. Materiaalisen autenttisuuden sijasta primääriä on ympäristölle ominaisen elämäntavan autenttisuus, joka saa merkityksensä ihmisen ja ympäristön yhteensopivuuden löytymisestä. Asukkaan oivaltavuuden kasvaessa ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien suhteen tarve aineelliseen muuttamiseen kuitenkin vähenee. Kulttuuriympäristön suojelussa jatkuva ylläpito toteutuu aidoimmillaan elämäntapaan sisäistyneenä inhimillisen asumisen taitona, joka kehittyy ympäristösuhteen syventyessä kokonaisvaltaiseksi osallisuudeksi. Rakennetun kulttuuriympäristön holistinen suojelu merkitsee kokonaisuuden eli ihmisen ja ympäristön välisen suhteen hoitamista. Tasavertaisissa vuorovaikutustilanteissa etenevänä ihmistyönä se suhtautuu suopeasti yksilölliseen ainutlaatuisuuteen ja henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin kulttuurin tekijöinä. Holistista suojelua edistää kulttuuriperintöalan osaamispohjan laajentaminen ihmisen hyvinvointia koskevissa kysymyksissä, eri hallintokuntien välinen yhteistyö sekä paikkaan sitoutuneen yhteisöllisyyden vahvistaminen.