Diss. -- Helsingin yliopisto.

Abstract Agile methods have proven to be beneficial in small organizations, and there has also been growing interest in using these methods in large organizations. This dissertation analyzes what agility and agile development are and creates a framework for using those methods in large organizations. The work starts with a Concept Analysis of Agile Software Development and agile-in-large. The theoretical part also reflects the necessary background of Complex Adaptive Systems, Lean Thinking, and Learning Organizations. Then a model of an Agile Enterprise is defined and a Framework for Organizational Development and putting Agile Methods into use in large software development organizations is presented. Large development organizations consist of many levels. It is not enough to use Agile Methods on a certain level only, e.g., on the lowest level, but all levels need to change and adapt to the new way of working. Failure to do so leads to several unwanted consequences, which are described. One possible large-scale Agile Framework is described and analyzed. The usage of Agile Methods on a large scale is validated by quantitative studies. The level of success of using an Agile Framework on a large scale is dictated by how much the same framework for operation is shared within the organization, as partial transformation leads to confusion. But smaller successes can lead into organizational learning. The framework that is proposed can be used to further enhance agility. In this way large-scale agility can be seen as a never-ending series of systematic improvements of the enterprises’ Agile Aspects. / Tiivistelmä Tämä väitöskirja tarkastelee suurten organisaatioiden tarpeisiin sopivien ketterien prosessimallien mallinnusta ja käyttöä. Ketterät menetelmät on todettu hyödyllisiksi pienissä ohjelmistoyrityksissä, joten myös isoissa yrityksissä on herännyt kiinnostus ketteriä menetelmiä kohtaan. Työ alkaa ketterien menetelmien käsiteanalyysillä, ja jatkuu määrittelemällä mitä ketteryys laajassa mittakaavassa on. Teoriaosuus käsittelee taustatiedot kompleksisista sopeutuvista järjestelmistä, lean-ajattelusta ja oppivista organisaatioista tarvittavin osin. Tämän jälkeen määritellään ketterän yrityksen käsite ja esitetään malli laajamittaiselle ketteryydelle. Suurissa kehitysorganisaatioissa on monta tasoa. Ei riitä, että ketteriä menetelmiä käytetään vain jollakin (yleensä alimmalla) tasolla, vaan kaikkien organisaation tasojen täytyy sopeutua uuteen toimintatapaan. Mikäli näin ei tapahdu, saattaa tuloksena olla joukko ei-toivottavia seurauksia, jotka on myös kuvattu tässä työssä. Työssä on esitetty ja analysoitu mahdollinen malli suuren yrityksen ketteryyden toteuttamiseksi. Ketterien menetelmien käyttö isossa yrityksessä on validoitu kvantitatiivisin menetelmin. Isoissa yrityksissä ketteristä menetelmistä saatu hyöty on sidottu siihen miten hyvin koko organisaatio pystyy noudattamaan samaa ketterää toiminnan mallia – osittainen toimintatavan muutos johtaa toimintatapojen konflikteihin. Kuitenkin myös osittaiset onnistumiset voivat johtaa organisaation oppimiseen. Esitettyä mallia voidaan käyttää kehitettäessä toimintatapaa entisestään ketterämpään suuntaan. Tällä tavalla suuren organisaation ketteryys voidaan nähdä jatkuvana sarjana systemaattisia toimintatavan parannuksia, joista jokainen johtaa entistä ketterämpään toimintatapaan.

Abstract In this study the phenomena of “conversation” and “empathy” are interpreted phenomenologically. The phenomenological method, as conceptualized by Martin Heidegger in Sein und Zeit and in Die Grundprobleme der Phänomenologie, is described in the first part of the study. The second part of the study begins with a short introduction to Heidegger’s philosophical project which he characterized as “thinking of being”. Thereafter it is focused on the Heideggerian notions of “being-with” (Mitsein) and “anyone” (das Man). This focused reading of Heidegger also serves as an articulation of the author’s preconception that is essential for the following interpretation of the phenomenon of conversation. Essential for this interpretation is also the literal meaning of the Finnish word for “conversation” (keskustelu): “a center that is happening, or realizing itself, continually “. In the phenomenological interpretation of “conversation” (keskustelu) the common sense meaning for “conversation” is accompanied by a description of “conversation” as a center that is happening, or realizing itself, continually. In this description the persons participating a conversation appear also as “products” of this conversation, not merely as subjects taking turns talking to one another. In the third part of the study the phenomenon of empathy is interpreted from the hermeneutic situation developed in the second part. Veikko Tähkä’s conception of “empathic responses” in Mind and its Treatment – A psychoanalytic approach is described as a preconception of empathy. This description is discussed on the one hand in relation to the Heideggerian notion of empathy, and on the other hand in relation to the literal meaning of the Finnish equivalent for “empathy” (myötäeläminen): “along-living”. This “along-living” is seen as living at the center that is continually happening, or realizing itself. The center is seen as the world that we collectively inhabit. It is argued that the “tuning” (Stimmung) of “being-in-the-world” and “being-with” becomes tangible to an experiencing subject in an authentic experience of “living-along”. Further, it is suggested that empathic understanding, as described by Tähkä, can be seen as an important but insufficient step towards a proper understanding of – and a new possibility for co-operation in – the situation the persons are living in. In the last chapter of the study some implications of the presented interpretations of “conversation” and “empathy” for educational psychology are discussed. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tulkitaan keskustelun ja myötäelämisen ilmiöitä fenomenologisesti. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa kuvataan fenomenologisen liikkeen lähtökohtia ja fenomenologista metodia. Lähtökohdan metodin kuvaukselle tarjoavat Martin Heideggerin teokset Sein und Zeit sekä Die Grundprobleme der Phänomenologie. Tutkimuksen toisessa osassa kuvataan Heideggerin käsitteellistysten kautta inhimillistä olemassaoloa ”kanssaolemisena” sekä ”kenenä tahansa” olemisena. Kuvauksessa artikuloidaan samalla tutkijan esikäsitys keskenäänolemisesta, joka on ratkaiseva esitettävälle keskustelun ilmiön tulkinnalle. Ratkaisevaa tälle tulkinnalle on myös keskustelu-sanan sananmukainen merkitys: ”tuon tuosta toteutuva keskus”. Keskustelun fenomenologisessa tulkinnassa ”keskustelun” arkimerkityksen rinnalle tuodaan kuvaus keskustelusta jatkuvasti toteutuvana keskuksena. Tässä kuvauksessa keskustelun osapuolet ominaisuuksineen ja suuntautumisineen hahmottuvat (myös) keskustelun ”tuotteina” – jonakin minä keskus toteutuu – eivät pelkästään vuoroin puhuvina, vuoroin kuuntelevina subjekteina. Tutkimuksen kolmannessa osassa tulkitaan myötäelämisen ilmiötä tutkimuksen toisessa osassa hahmottuneesta hermeneuttisesta situaatiosta käsin. Esikäsityksenä myötäelämisestä kuvataan Veikko Tähkän hahmotelma ”empaattisista vasteista” teoksessa Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Tätä kuvausta tarkastellaan yhtäältä suhteessa heideggerilaiseen käsitykseen empatiasta sekä toisaalta suhteessa empatian suomenkielisen vastineen, myötäelämisen, sananmukaiseen merkitykseen: elämiseen jonkin myötä. Myötäeläminen tulkitaan elämiseksi ”tuon tuosta toteutuvan keskuksen” myötä. Tässä keskus tulkitaan yhteiseksi maailmaksi, joka todellistuu aina tietyn tunnelman vallitessa. Tutkimuksessa esitetään ”maailmassaolemisen” ja ”kanssaolemisen” tavan käyvän kokevalla subjektille tunnistettavaksi myötäelämisen omakohtaisessa kokemisessa. Edelleen tutkimuksessa ehdotetaan, että empaattinen ymmärtäminen Tähkän kuvaamassa mielessä voidaan hahmottaa tärkeänä, vaikkakin riittämättömänä, askeleena kohti kulloisenkin tilanteen asianmukaista ymmärtämistä ja uutta yhteistyön mahdollisuutta tässä tilanteessa. Tutkimuksen viimeisessä luvussa tarkastellaan lyhyesti esitettyjen ”keskustelun” ja ”myötäelämisen” tulkintojen merkitystä kasvatuspsykologialle.

Abstract This research project explores how notions of Canadian exceptionalism are being challenged and/or reproduced in responses of students of seven Canadian universities to a survey related to internationalization of higher education. The study analyses data from surveys (n=1451) completed by undergraduate students in different disciplines collected between 2013 and 2015. This data is part of a larger database of surveys that was developed within the Ethical Internationalization in Higher Education (EIHE) research project (2012–2016). This research adopts a mixed-methods approach to the analysis of quantitative and qualitative data. A post-representational approach to the methodology of social cartography is used to map two facets of the data. These facets are the general discursive field in which various exceptionalist tendencies are being contested and/or reproduced, and the multiple dimensions of articulations of exceptionalist tendencies. Canadian exceptionalism is in this research understood as a complex set of self-constitutive discursive practices, policies, self-perceptions and assumptions that simultaneously affirm and construct an imaginary of Canadian society and Canadian nationals as morally, ethically and culturally superior by exalting both the nationals’ and the nation-state’s inherent character as already good global citizens. Exceptionalism is used as an umbrella term that joins together several problematic aspects of unexamined ennobled narratives about the nation and national subjects. In this research the concept of exceptionalism is developed by drawing on multiple critiques of different aspects of liberal subjectivities. The findings suggest that exceptionalist tendencies and articulations can be observed in the responses of both international and Canadian students. They also suggest that while critical thinking and engagement with diversity are valued highly by almost all students, the responses in the survey exhibit a high level of ambivalence in terms of how (and to what extent) critical thinking is deployed, while diversity is often constructed in commodified ways that seem to indicate a desire for consumption of the Other’s difference for personal and/or national benefit. / Tiivistelmä Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kanadalaista poikkeuksellisuutta koskevien käsitysten haastamista ja/tai toisintamista seitsemän kanadalaisen yliopiston opiskelijoiden vastauksissa kyselyyn, joka liittyi korkeakoulutuksen kansainvälistymiseen. Aineisto (n=1451) on kerätty eri alojen kandidaattivaiheen opiskelijoilta vuosina 2013–2015 ja se on osa laajempaa Ethical Internationalization in Higher Education (EIHE) -projektissa (2012–2016) syntynyttä kyselytietokantaa. Tutkimuksessa hyödynnetään monimenetelmällistä lähestymistapaa laadullisen ja määrällisen aineiston analyysiin. Aineistoa kartoitetaan kahdesta näkökulmasta jälkiedustuksellisen sosiaalisen kartografian avulla. Nämä näkökulmat ovat 1) yleinen diskursiivinen kenttä, jossa erilaisia poikkeuksellisuuden tendenssejä haastetaan ja/tai toisinnetaan ja 2) poikkeuksellisuuden tendenssien artikulaatiot ja niiden moninaiset ulottuvuudet. Kanadalainen poikkeuksellisuus ymmärretään tässä tutkimuksessa monimutkaiseksi rakennelmaksi itseään toteuttavia diskursiivisia käytäntöjä, toimintatapoja sekä ihmisten käsityksiä ja oletuksia itsestään, jotka samanaikaisesti vahvistavat ja rakentavat kuvitelmaa kanadalaisesta yhteiskunnasta ja Kanadan kansalaisista moraalisesti, eettisesti ja kulttuurisesti ylempiarvoisina ihmisinä ylistämällä kansalaisten ja kansallisvaltion luonnetta luonnostaan hyvinä maailmankansalaisina. Poikkeuksellisuutta käytetään ylemmän tason terminä, joka nostaa esiin useita ongelmallisia näkökulmia tutkimattomiin kansakuntaa ja kansalaisia koskeviin ylevyyden narratiiveihin. Poikkeuksellisuuden konseptia rakennetaan tässä tutkimuksessa viimeaikaisen liberaalin subjektiivisuuden eri näkökulmia koskevan kritiikin pohjalta. Tulokset viittaavat siihen, että poikkeuksellisuuden tendenssejä ja artikulaatioita esiintyy sekä ulkomaisten että kanadalaisten opiskelijoiden vastauksissa. Vaikka tulosten perusteella lähes kaikki opiskelijat arvostavat vastauksissaan kriittistä ajattelua ja moninaisuuden kohtaamista, vastauksista välittyy hyvin ristiriitainen näkemys siitä, miten (ja missä määrin) kriittistä ajattelua lopulta hyödynnetään. Tällöin diversiteetti jäsentyy usein kulutushyödykkeen tavoin osoittaen ilmeistä halua käyttää toisen erilaisuutta oman ja/tai kansallisen edun hyväksi.

Abstract The study analyzes the theoretical basis of the Philosophy for Children (P4C) program elaborated by Matthew Lipman. The aim is, firstly, to identify the main philosophical and pedagogical principles of P4C based on American pragmatism, and to locate their pedagogization and possible problems in Lipman's thinking. Here the discussion is especially targeted to the thinking of John Dewey and George H. Mead as well as Lev Vygotsky, whom Lipman himself names as the most pivotal sources for his own thinking. On the other hand, the study aims at opening up new perspectives and thematizations on P4C from the viewpoint of the continental tradition of thought. The essential principles of P4C connected with reasonableness and judgment are ultimately interpreted as a neo-Aristotelian effort to contextualize philosophy by tracing it back to moderation, the man's ability to consider and solve problems that he meets in practical life kata ton orthon logon – by doing right things in the right place at the right time in the right way. This phronetic idea of 'humanizing modernity' combined with the evolution of the adult-child concept is argued to be one of the conditions for the possibility of P4C, yet leaving unsolved the basic problems involving pedagogical action as such. John Dewey's ideas arising from the critique of the modern philosophy of consciousness, focusing on the significance of philosophy in practical human life and linked to the basic nature of human knowing and intellectual growth and, further, to the ideal of a democratic community, are shown to form the main intellectual sources of P4C. Dewey's philosophy as a general theory of education means a solid linking of the concepts of experience and inquiry to the practice of education. This is based on the naturalistic conception of man according to which man is built in dynamic transaction with his environment, experiencing the true meanings of his ideas in the consequences of his actions as he tries to solve problematic situations. So, inquiry as a method of reflective thinking forms the basis for education based on intellectual growth. A condition for it is a context meaningful for the child in which the paradigm of inquiry can be realized authentically. It is therefore important in education to provide circumstances that stimulate the child's curiosity, initiating a process of inquiry that further enables, through the formation of reflective habits, the development of a democratic community. The purpose of the pedagogical interaction taking place in the process of inquiry is to produce educative experiences for the child, making the pedagogical relationship vanish at the same time. The idea is that in pedagogical action the child's subjectivity, his desire and impulses are adapted to the tradition, yet generating at the same time a prospective, reflective habit, thus freeing the educatee to think intelligently for himself. The study shows the articulation of these principles in Lipman's practical effort to convert the classroom into a community of inquiry, but it also argues that the above-mentioned Bildung theoretical core problem of pedagogical action, related to its paradoxical special characteristics to produce autonomous subjectivity, is not thematized. In connection with this issue, the educational thinking of Kant and Hegel is discussed especially from the viewpoint of philosophy teaching. To provide a new perspective for the discussion, the study outlines the community of inquiry as an 'educative space' from the viewpoints of the pedagogical relationship typical of hermeneutic pedagogy and of non-reflective functional structures and phenomena based on pedagogical intuition that are linked to it. / Tiivistelmä Tutkimuksessa eritellään Matthew Lipmanin kehittelemän Filosofiaa lapsille (P4C) ohjelman teoreettisia perusteita. Tarkoituksena on ensinnäkin identifioida P4C:n amerikkalaiseen pragmatismiin palautuvat filosofiset ja pedagogiset pääperiaatteet sekä paikallistaa niiden pedagogisoituminen sekä mahdolliset ongelmat Lipmanin ajattelussa. Tällöin tarkastelun kohteena on erityisesti John Deweyn ja Georg H. Meadin ajattelu sekä lisäksi Lev Vygotsky, jotka kolme Lipman itse nimeää oman ajattelunsa merkittävimmiksi lähteiksi. Toisaalta tutkimuksessa pyritään avaamaan P4C:lle uusia näkökulmia ja tematisointeja mannermaisen ajatteluperinteen näkökulmasta. P4C:n keskeiset järkevyyteen ja arvostelukykyyn liittyvät periaatteet tulkitaan viimekädessä uusaristotelisena pyrkimyksenä kontekstualisoida filosofia palauttamalla se kohtuullisuuteen, ihmisen kykyyn harkita ja ratkaista käytännöllisessä elämässä kohtaamiaan ongelmia kata ton orthon logon – tekemällä oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla tavalla. Tämä 'modernin inhimillistämisen' froneettinen idea yhdistyneenä aikuinen-lapsi käsitteen evoluutioon argumentoidaan P4C:n yhdeksi mahdollisuusehdoksi, joka jättää kuitenkin pedagogiseen toimintaan sinänsä liittyvät perusongelmat ratkaisematta. John Deweyn modernin tietoisuusfilosofian kritiikistä nousevat, filosofian merkitystä ihmisen käytännöllisessä elämässä korostavat näkemykset, jotka liittyvät inhimillisen tietämisen ja älyllisen kasvun perusluonteeseen sekä edelleen demokraattisen yhteisön ideaaliin osoitetaan P4C:n keskeisiksi intellektuaalisiksi lähteiksi. Dewey'n filosofia yleisenä kasvatuksen teoriana merkitsee kokemuksen ja tutkimuksen käsitteiden kiinteää kytkemistä kasvatuksen käytäntöön. Tämä perustuu naturalistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen rakentuu dynaamisessa transaktiossa ympäristönsä kanssa kokien ideoidensa todet merkitykset toimintansa seurauksissa pyrkiessään ratkaisemaan ongelmallisia tilanteita. Tällöin tutkimus reflektiivisen ajattelun metodina muodostaa perustan älylliseen kasvuun perustuvalle kasvatukselle. Sen ehtona on sellainen lapselle merkityksellinen konteksti, jossa tutkimuksen paradigma voi toteutua autenttisena. Kasvatuksessa on siten tärkeää luoda olosuhteet, jotka stimuloivat lapsen uteliaisuutta käynnistäen tutkimuksen prosessin, joka edelleen mahdollistaa reflektiivisten tapojen muodostumisen kautta demokraattisen yhteisön kehittymisen. Tutkimuksen prosessissa tapahtuvan pedagogisen interaktion tarkoituksena on tuottaa lapselle kasvattavia kokemuksia häivyttäen samalla pedagogista suhdetta. Ajatuksena on, että pedagogisessa toiminnassa lapsen subjektiviteetti, hänen halunsa ja impulssinsa sovittuvat traditioon generoiden samalla kuitenkin tulevaisuuteen suuntautuvaa, reflektiivistä tapaa vapauttaen näin kasvatettavan ajattelemaan älykkäästi itse. Tutkimuksessa osoitetaan näiden periaatteiden artikuloituminen Lipmanin käytännöllisessä pyrkimyksessä muuntaa koululuokka tutkivaksi yhteisöksi, mutta samalla kuitenkin argumentoidaan, että mainittu pedagogisen toiminnan sivistysteoreettinen ydinongelma liittyen sen paradoksaaliseen erityisluonteeseen autonomisen subjektiviteetin tuottamiseksi ei tematisoidu. Tämän kysymyksen yhteydessä tutkimuksessa tarkastellaan Kantin ja Hegelin kasvatusajattelua erityisesti filosofian opetuksen näkökulmasta. Uutena avauksena tutkimuksessa hahmotellaan tutkivaa yhteisöä 'kasvattavana tilana' hermeneuttiselle pedagogiikalle ominaisen pedagogisen suhteen ja siihen kytkeytyvien ei-reflektiivisten, pedagogiseen intuitioon perustuvien toimintarakenteiden ja ilmiöiden näkökulmasta.

Abstract The aim of this study is to describe the development of nursing students' decision-making as a part of their professional skills during their nursing education. The population consisted of 32 college nursing students who had started their education in January 1987 or 1988 and 23 polytechnic nursing students who had started their education in 1996. The college students' process of learning decision - making was studied during 1988-1991 by taping clinical lessons about planning patient care (terms IV-VI) and by collecting essays prodeced by the students during the clinical periods (terms III, V and VII). Essays produced by the polytechnic students (terms III and IV) during 1997-1998 were also collected. The data were analyzed by using both quantitatively and qualitatively content analysis (deductive and inductive analysis). The results show that rational decision-making was emphasized both in college and in polytechnic. The care plans made by the students were consistent with the phases of the nursing process. Of the different phases of the nursing process the implementation and the evaluation of nursing care were most important. At the beginning of their practical training college students emphazised nursing methods, while polytechnic students focused on medical methods. In all data sets, most uttrances pertained to the physical aspects in the implementation of nursing, in the definition of nursing problems and in the evaluation of nursing. As learning proceeded from one term to the next no changes were seen. The only exception were the clinical lessons at the beginning of the education and the essays and clinical lessons during the last phases of education in which psychic support and the need to evaluate the patient's psychic condition were emphazised. At the beginning of practical training polytechnic students gave more attention to physic support of the patient than college students. Plenty of knowledge was collected about a patient for purposes of decision-making, but it was only partly utilized as the planning of care proceeded. All data sets clearly reflected the mechanical decision-making model. At the beginning of practical training the next largest category in the college students' data was the patient-centered model which was only rarely seen in the polytechnic data. In all data sets the objectives of nursing were defined in a patient-centered manner. The college data included a small number of features of the model-oriented and creative decision-making model which were not found in the polytechnic data at the beginning of practical training at all. The following features of the creative decision-making model were found setting priorities, giving reasons for choosing the nursing model, nursing problems and methods and producing alternative nursing solutions. In both data sets the students' learning level appeared to be quite low. The findings reflected superficial mechanical learning without reflection and critical thinking.

Abstract Management of product development activities has become increasingly important, as cycle times of product development have shortened. Smaller product development projects are often conducted rapidly at companies based on customer or sales requests to answer the need for faster cycle times. However, this is often done without fully realizing the impact of the new projects on the larger project portfolio or organizational effectiveness. The main objective of this dissertation is to increase knowledge on the use of agile development methods in small, rapid product development projects, and on the implementation of a rapid product development model. The dissertation is formulated as a qualitative, inductive study based on the research results of four original publications and a summary combining the results. The results of the dissertation show that it is beneficial to separate a rapid product development process for certain types of customer- or sales-initiated projects. A new rapid development model with principles and guidelines is introduced to help organizations facilitate this separation. The implementation of the model can be supported with agile development practices, of which self-managing teams are studied in more detail. There is significant overlap between case companies’ perceived success factors for rapid development and self-management. The results imply that a functional rapid development model can be utilized as a strategic asset at companies. The results also provide empirical evidence that agile development practices can be utilized in product development. In addition to providing empirical evidence in scientific discussion about combining product development and agile software development practices, the results can be used to create better definitions of product development processes in general. / Tiivistelmä Tuotekehityksen johtamisesta ja hallinnasta on tullut entistä haastavampaa ja tärkeämpää, kun tuotekehitysprojektien läpimenoajat ovat lyhentyneet. Yritykset tekevät kasvamassa määrin lyhyitä tuotekehitysprojekteja asiakaspyyntöjen tai myynnin aloitteesta vastatakseen markkinoiden vaatimuksiin nopeasta kehityksestä. Tällaisten nopeiden tuotekehitysprojektien käynnistäminen ja toteutus tehdään usein ymmärtämättä yksittäisen projektin vaikutusta koko projektiportfolioon tai organisaation tehokkuuteen. Tämän väitöskirjan päätavoitteena on tutkia ohjelmistokehityksestä tunnettujen ketterien kehitysmenetelmien käyttöä nopeissa tuotekehitysprojekteissa ja uudenlaisen nopean tuotekehityksen mallin käyttöönotossa. Tutkimus on tehty laadullisena ja induktiivisena tutkimuksena perustuen neljään itsenäiseen tutkimusartikkeliin ja näiden tulokset kokoavaan kokoelmaosaan. Tutkimus osoittaa, että yrityksille on hyödyllistä erottaa erillinen prosessi tietyntyyppisille nopeille tuotekehitysprojekteille. Tutkimuksen tuloksena esitellään malli, joka tukee tätä erottamista periaatteiden ja ohjeiden avulla. Tätä mallia pystytään tukemaan ketterillä kehitysmenetelmillä, joihin liittyen on erityisesti tutkittu itseohjautuvia kehitystiimejä. Case-yritysten havainnoimilla nopean tuotekehityksen menestystekijöillä ja itseohjautuvien tiimien ominaisuuksilla on havaittavissa suurta päällekkäisyyttä. Tulokset osoittavat, että hyvin käytetty ja määritetty nopean tuotekehityksen malli voi olla strateginen kilpailuetu yrityksille. Tulokset lisäävät myös empiiristä tietoa ketterien menetelmien käytöstä tuotekehityksessä ja hyödyntävät siten ajankohtaista tieteellistä keskustelua. Tuloksia voidaan myös hyödyntää muiden tuotekehitysprosessien käyttötarkoituksen tarkempaan määrittämiseen.

Abstract Software engineering is advancing according to market needs. Consequently, software development methods that initially caused controversies such as Agile, and more recently Lean, are increasingly being adopted by the software industry. Particularly, Lean Software Development, which was initially regarded as one of the Agile methods, is acquiring an identity of its own as a means to scale Agile. However, Lean thinking is still open to interpretation in the domain of software development, which differs fundamentally from the manufacturing domain where Lean originally emerged. Specific issues such as the essence of Lean Software Development, the compatibility of Lean and Agile and the best combination of them are not properly understood. This dissertation addresses Lean thinking and its combination with Agile in the field of software development, by providing empirical evidence on how software-intensive organisations use them in practice. The research was performed in four phases. First, the relevant literature was analysed to identify research opportunities. Second, a survey strategy was used to investigate status and trends in the adoption of Agile and Lean. The third phase explored in detail how Agile and Lean are combined in practice, by conducting case studies on two large-scale, industry-leading companies that were transforming their processes from Agile Software Development into Lean Software Development. Finally, in the fourth phase, the results of the previous research phases were synthetized to draw conclusions and outline implications. The results of the study confirmed the interest of practitioners in using a combination of Agile and Lean. Unlike in manufacturing, the borders of Agile and Lean are not clearly defined in the software domain. The results provided evidence of numerous compatibilities between Agile and Lean in software development. Generally, the use of Agile methods at a prescriptive level is guided by Lean principles. However, Lean thinking also brings new practical elements to software development processes, such as Kanban, work-in-progress limits, a ‘pull’ and ‘less waste’-oriented culture and an extended emphasis on transparency and collaborative development. The results showed the fundamental importance of practices that enable quick feedback, fast learning and adaptation. / Tiivistelmä Ohjelmistotuotanto kehittyy markkinoiden tarpeiden mukaisesti. Aiemmin kiisteltyjä ketteriä menetelmiä, ja nykyään myös Lean-menetelmiä sovelletaan yhä useammin ohjelmistoteollisuudessa. Lean-menetelmiin perustuva Lean-ohjelmistokehitys erottuu selkeämmin välineenä laajentaa ketterien menetelmien käyttöä. Lean on yhä monitulkintainen ohjelmistotuotannossa, joka poikkeaa teollisuustuotannosta, josta Lean on peräisin. Lean-ohjelmistokehitystä, Lean- ja ketterien menetelmien yhteensopivuutta ja niiden parasta yhdistelmää ei vielä ymmärretä riittävän hyvin. Tämä väitöskirja käsittelee Lean-menetelmien yhdistämistä ketteriin menetelmiin ohjelmistotuotannossa. Tutkimus esittää kokemusperäistä tietoa, kuinka näitä menetelmiä käytetään ohjelmisto-alan organisaatioissa. Tutkimus oli nelivaiheinen. Aluksi tutkimusmahdollisuudet kartoitettiin tutkimalla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Seuraavaksi tutkittiin kyselytutkimuksen avulla Lean- ja ketterien menetelmien käyttämisen nykytilaa ja kehitystä. Kolmannessa vaiheessa tapaustutkimuksilla selvitettiin Lean- ja ketterien menetelmien yhdistämistä käytännössä. Tapaustutkimuksia tehtiin kahdessa suuressa yrityksessä, jotka olivat muuttamassa prosessejaan ketteristä menetelmistä kohti Lean-ohjelmistokehitystä. Lopuksi aiemmat tutkimusvaiheet yhdistettiin johtopäätöksiä ja vaikutusten hahmottamista varten. Tutkimuksen tulokset vahvistavat Lean- ja ketterien menetelmien yhdistämisen kiinnostavan ohjelmistotuotannonharjoittajia. Lean- ja ketterien menetelmien rajat eivät ole selkeästi määriteltyjä ohjelmistotuotannossa. Tulokset tukevat käsitystä Lean- ja ketterien menetelmien yhteensopivuudesta. Lean ohjaa yleisellä tasolla ketterien menetelmien käyttöä. Lean tuo kuitenkin myös uusia elementtejä ohjelmistotuotantoon, kuten Kanban-menetelmän, keskeneräisen työn rajoittamisen, kysyntään perustuvan ’pull’-menetelmän ja turhan työn vähentämistä tavoittelevan ’less-waste’-työkulttuurin. Lean-ajattelu myös lisää painotusta läpinäkyvyyteen ja yhteistyöhön.

Abstract Focusing on Swedish as the second official language of Finland, this study has two overarching aims. Firstly, it strives to outline and describe what is understood by the so-called Swedish for civil service, i.e., the written and spoken communication skills in the Swedish language laid down by the Act and Decree on State Civil Servants. A second aim involves establishing to what extent proficiency requirements are achieved through compulsory courses at Finnish institutions of higher education. By a government decree issued in 1987, university degrees came to include official recognition of the graduates' Swedish language skills. Thus, universities took on the responsibility of ascertaining whether their students have the skills required by the decree. In this work, the conceptualization and implementation of Swedish teaching are investigated by charting course design, implementation, testing, assessment and grading on a range of courses. A practical framework for this undertaking is provided by language policy legislation, analysis of teacher cognition and proficiency assessments. For evaluation of the results, I have used the CIPP curriculum evaluation model. The Discussion Section presents some suggestions for further measures relating to the acquisition and demonstration of public service Swedish language skills as part of a tertiary level degree. Empirical research material was collected using an e-mail survey sent to Swedish teachers at universities (n = 24) and polytechnics (n = 19), and the thus acquired data were complemented by personal interviews (n = 8). The focus of the survey was on elucidating, first of all, what the respondents understood by the terms Swedish for specific purposes and civil service language proficiency and, secondly, how they assessed goal attainment. Working at universities and polytechnics across the country, the respondents comprised a representative sample. Their responses were analyzed both from a qualitative and quantitative perspective, complemented by phenomenographic methods and content analysis. On the basis of the results, it is evident that responsibility for course planning rests largely with individual teachers or institutions. Moreover, making a clear distinction between Swedish for civil service and Swedish for specific purposes is difficult to the extent that, in terms of teaching and course examinations, many teachers view them as practically synonymous. As a result, testing and assessing whether students have acquired the competence level required by the act rarely conforms to the guidelines of the civil service language proficiency examination. Reading and listening comprehension skills, for example, are not examined by separate standardized tests. Each year, about 20% of students who pass the examinations for the courses do not in reality possess the B1 skill level of the Common European Framework of Reference for Languages (CEF), which is required by the civil service examination. These results confirm the assertion that increasing numbers of secondary school graduates who have passed the course of study laid down for B-level Swedish actually have such low language skills that, as degree students, they are unable to reach the proficiency level stipulated by the civil service examination. Follow-up measures to lower the proficiency requirements will be presented in the Discussion Section. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selostaa ja kuvata, mitä valtionhallinnossa vaadittavalla ruotsin kielen suullisella ja kirjallisella kielitaidolla, virkamiesruotsilla, tarkoitetaan ja miten virkamiesruotsin taitotasovaatimus toteutuu korkeakoulututkintoon kuuluvissa pakollisissa ruotsin kielen opintojaksoissa. Vuonna 1987 korkeakouluopiskelijoiden virkamiesruotsin taidon osoittaminen liitettiin asetuksella korkeakoulututkintoihin. Sen jälkeen virkamiesruotsin riittävän taitotason toteaminen on ollut korkeakoulujen itsensä vastuulla. Virkamiesruotsin merkityssisältöjä ja toteutumista tutkittiin kartoittamalla eri koulutusohjelmien ruotsin kielen opintojaksojen suunnittelua, opetuksen toteuttamista, opiskelijoiden kielitaidon testaamista, kielitaidon arviointia ja arvosanan määräytymistä. Tarkastelun viitekehyksen muodostivat kielilainsäädäntö, opettajan ajattelun hyödyntäminen tutkimuksessa sekä kielitaidon arviointi. Tutkimustulosten arvioinnin apuna käytettiin opetussuunnitelmien arviointiin tarkoitettua CIPP-mallia. Lisäksi tutkimuksen pohdintaosassa esitetään korkeakoulututkintoon kuuluvia virkamiehen kielitaitoa ja sen osoittamista koskevia jatkotoimenpide-ehdotuksia. Empiirinen aineisto kerättiin sähköpostitse kyselylomakkeilla yliopistojen kielikeskusten ruotsinopettajilta (n = 24), ja ammattikorkeakoulujen ruotsinopettajilta (n = 19) sähköpostitse kyselytutkimuksilla ja aineistoa täydennettiin henkilökohtaisilla haastatteluilla (n = 8). Kyselytutkimuksessa selvitettiin korkeakoulujen ruotsinopettajien käsityksiä erityisalojen ruotsin ja virkamiesruotsin merkityssisällöistä ja taitotasovaatimusten toteutumisesta. Eri puolilla Suomea sijaitsevat kielikeskukset ja ammattikorkeakoulut olivat hyvin edustettuina tutkimusaineistossa. Tutkimuksessa käytettiin kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Aineiston analyysissa on fenomenografisen tutkimuksen ja sisällön analyysin sovellusta. Tulosten mukaan korkeakoulututkintoon kuuluvien ruotsinopintojen suunnittelu oli etupäässä opettaja- tai oppilaitoskohtaista. Virkamiesruotsia ja erityisalojen ruotsia oli vaikea erottaa toisistaan, ja ne tarkoittivat monien ruotsinopettajien mielestä samaa asiaa opintojakson opetuksessa ja sen loppukokeissa. Näin ollen virkamiesruotsin taidon testaaminen ja kielitaidon arviointi olivat hyvin harvoin valtionhallinnon kielitutkintoja koskevan ohjeistuksen mukaisia. Korkeakouluissa virkamiesruotsin osuuteen kuuluvaa luetun ja puhutun ymmärtämistä ei testattu erillisillä standardikokeilla. Vuosittain vähintään 20 % korkeakouluopiskelijoista sai tutkintotodistuksiinsa merkinnän virkamiesruotsin hyväksytystä kielitaidosta, jonka taitotaso ei todellisuudessa vastannut säädettyä Eurooppalaisen viitekehyksen mukaista vähimmäistaitotasoa B1. Tutkimustulokset tukivat käsitystä siitä, että yhä useampien lukion B-ruotsin oppimäärän suorittaneiden korkeakouluopiskelijoiden kielellinen lähtötaso oli niin alhainen, että he eivät saavuttaneet korkeakoulututkintoon kuuluvien pakollisten ruotsinopintojensa aikana virkamiesruotsiin vaadittavaa taitotasoa. Pohdintaosassa esitetään jatkotoimenpiteitä korkeakoulututkintoon kuuluvan virkamiesruotsin taitotasovaatimuksen madaltamiseksi.