Olen pro gradu -tutkielmassani analysoinut kainuulaisen kansanrunouden erikoissanastoa. Tavoitteenani on ollut selvittää, millaisia spesifejä merkityksiä tutkimillani erikoissanoilla on ja miten laajasti sanat tunnetaan tässä erikoismerkityksessä. Edelleen olen pyrkinyt selvittämään sitä, millainen murremaantieteellinen levikki tutkimillani sanoilla on ja millaisia viitteitä erikoissanaston levikki antaa kansanrunojen leviämislinjoista. Tutkimusaineiston olen rajannut sähköisestä Suomen Kansan Vanhat Runot tietokannasta (skvr.fi), josta olen rajannut runot keräyspaikan ja aiheen mukaan. Olen rajannut tutkimani kansanrunoaineiston temaattisesti yhtenäiseksi sisällyttämällä tutkimusaineistoon kainuulaiset hää- ja rakkausrunot sekä lemmennosto- ja kosintaloitsut. Tutkimani erikoissanasto muodostuu 37 sanasta, jotka olen poiminut edellä mainituista kainuulaisrunoista. Erikoissanoiksi olen luokitellut kaikki sellaiset sanat, jotka eivät esiinny Nykysuomen sanakirjassa lainkaan tai joiden merkitys poikkeaa aineistossani sanakirjan antamasta merkityksestä. Olen hyödyntänyt tutkimuksen teossa maantieteellis-historiallisia ja filologisia tutkimusmetodeja soveltaen tutkimukseeni sitä näkökulmaa, että maantieteellis-historiallisen menetelmän voi nähdä filologian tekstikritiikin sovelluksena suulliseen kielenkäyttötraditioon. Analyysissä pyrin tekstikriittisten menetelmien ohella selvittämään tutkimieni sanojen kulttuurikontekstuaalisia merkityksiä. Käytän tutkimuksessani Jusleniuksen, Gananderin, Renvallin ja Lönnrotin sanakirjojen lisäksi etymologisia sanakirjoja sekä Suomen murteiden sanakirjaa ja Karjalan kielen sanakirjaa. Näiden lisäksi olen hyödyntänyt Kalevalan kielen sanakirjoja. Tutkimustulokseni osoittavat, että kainuulaisen kansanrunouden erikoissanasto on pääasiassa joko karjalaisperäistä tai itämurteis-karjalaista sanastoa, jonka lainaetymologiat palautuvat suhteellisen usein venäjän kieleen. Lisäksi tutkimassani erikoissanastossa on nähtävissä runokielisyyksiä, joita selittävät toisaalta kalevalaisen runomitan vaatimukset ja toisaalta kansanrunokielen tyypilliset piirteet, joita ovat kielen deskriptiivisyys ja tilapäismuodosteiden runsaus. Lisäksi seksuaalinen tabusanasto tuottaa tutkimaani sana-aineistoon oman kielenkäyttäjän affekteja ilmentävän lisänsä.

Pro gradu -työssäni selvitän, millaisia merkityksiä kielenpuhujat hahmottavat emäntään, muijaan ja vaimokkeeseen parisuhteen näkökulmasta, sekä vertaan saamiani tuloksia sanakirjamääritelmiin. Lisäksi tarkastelen, eroavatko nais- ja miesinformanttien käsitykset toisistaan. Tutkimukseni lukeutuu suomen kielen leksikaalisen semantiikan tutkimukseen. Teoreettiseksi viitekehykseksi valitsin kognitiivisen lingvistiikan merkitysnäkemyksen. Tutkimusaineistoni koostui yhteensä sadasta suomea äidinkielenään puhuvan informantin kyselyvastauksesta, jotka keräsin Facebookissa jakamani julkisen linkin avulla. Kvalitatiivinen tutkimusotteeni perustui intuitiiviseen sisällönanalyysiin, jota täydensin kvantitatiivisin taulukkotuloksin. Tutkimani parisuhdenimitykset emäntä, muija ja vaimoke viittaavat tietyn ikäisiin parisuhteessa oleviin naishenkilöihin. Kyseiset nimitykset ovat affektiivisia sekä deskriptiivisiä, joten ne sopivat yleensä parhaiten epävirallisiin keskustelutilanteisiin. Emännän merkityksen kohdalla keskiössä ovat tarkoite itsessään — olion olemus ja toiminta — sekä vahva mielleyhtymä maaseutuympäristöön. Muijan kohdalla taas korostuvat affekti, tarkoitteen ja käyttäjien ominaisuudet, kuten ikä, sekä parisuhteen alkuvaiheet. Vaimoke-nimityksen käyttö näyttää määrittelevän lähes yksinomaan parisuhteen tilaa. Analyysin perusteella voidaan myös vetää yhteen, että emäntää ja vaimoketta pidetään toimeliaina ja huolehtivaisina puolisoina, kun taas muijaan liitetään parisuhteen osapuolena enemmän negatiivisia ominaisuuksia ja passiivisuutta. Emännän ja vaimokkeen käytöllä tavoitellaan usein huumoria, kun taas muija-nimitykseen huumoria ei liitetä. Käsitykset nimitysten sävyistä vaihtelivat. Esimerkiksi osa vastaajista saattoi pitää jotain nimitystä halventavana ja alentavana, kun taas osa naista kehuvana. Emäntä ja vaimoke näyttäytyvät kielenpuhujille pääasiassa myönteisessä tai neutraalissa sävyssä, kun taas muijan kohdalla mielipiteet sävystä jakautuvat kielteisen ja neutraalin välille. Tulosten vertaus sanakirjamääritelmiin osoitti, että etenkin yleiskieliset sanakirjat antavat tutkimistani nimityksistä varsin suppeita yleistyksiä ja hieman aikaansa jäljessä olevaa tietoa sekä puutteellisia tai vanhentuneita käyttöesimerkkejä. Naisten ja miesten käsitykset parisuhdenimitysten merkityksistä eivät analyysini perusteella eronneet toisistaan radikaalisti. Huomattavin ero oli havaittavissa naisten ja miesten motivaatiossa sekä tavassa vastata kyselyyn.

Olen tutkinut pro gradu -tutkielmassani kahdeksasluokkalaisten oululaisten murrehavaintoja ja niistä puhumiseen käytettävää metakieltä. Toisaalta olen tarkastellut siis, millaisia havaintoja Oulun seudun puhekielestä on tehty ja toisaalta, miten tehdyistä havainnoista puhutaan. Tutkimukseni on osa kansandialektologista tutkimustraditiota, mutta tarkoituksenani on ollut myös laajentaa ja täydentää tutkimuskenttää uudenlaisten aineistonkeruutapojen yhdistelmän ja metakielen luokittelun kehittämisen kautta. Aineistoni on kerätty syksyllä 2013 kahden eri aineistonkeruumenetelmän, murrekäännöstehtävän ja puolistrukturoidun haastattelun, avulla. Informantteinani on ollut kymmenen Kaakkurin koulun kahdeksasluokkalaista: neljä poikaa ja kuusi tyttöä. Oulun puhekielen erityispiirteiden havaitsemista olen tarkastellut sekä murrekäännöstehtävien että haastatteluaineiston avulla. Olen käyttänyt apunani kvantitatiivisia kuvausmenetelmiä, mutta olen myös tehnyt kvalitatiivista vertailua molempien aineistojeni ja aiemman tutkimustiedon välillä. Metakieltä olen analysoinut sisällönanalyyttisesti. Samalla kehitin uudenlaisen metakielen luokittelumallin. Eri aineistojen kautta saadut tulokset eroavat toisistaan suuresti: haastatteluissa sekä informanttien väliset erot että kielenpiirteiden havaitsemisen erot ovat selvästi murrekäännöstehtäviä pienempiä. Murrekäännöstehtävissä on oululaisista puhekielisyyksistä tuotettu eniten yksikön toisen persoonan persoonapronominivariantteja sää ja nää (yhteensä 85 %), ts-yhtymän tt-vastineita (65 %) ja eA-vokaaliyhtymän monoftongiutuneita vastineita (50 %). Vähiten puolestaan on tuotettu Oulun seudun analogisia imperfektimuotoja (7 %), t:n heikon asteen vastinetta v (5 %) ja OA-vokaaliyhtymän UA-vastinetta (5 %). Haastatteluissa sää- ja nää-pronominit, ts-yhtymän vastine tt, eA-vokaaliyhtymän vastineet ee ja iA, svaavokaali sekä yleisgeminaatio on tunnistettu jopa sataprosenttisesti Oulun puhekieleen kuuluviksi. Harvimmin Oulun puhekielen erityispiirteiksi tunnistetaan puolestaan t:n heikon asteen vastine v (70 %) sekä OA-vokaaliyhtymän vastineet UA (70 %) ja OO (75 %). Nuoret vaikuttavat havaitsevan puhutun ja kirjoitetun kielen eroja monipuolisesti. Haastatteluissa kielenpiirteitä havaitaan huomattavasti paremmin kuin murrekäännöstehtävissä, ja tulosten perusteella puhekielisyyksiä on helpompi tunnistaa kuin tuottaa. Olen luokitellut metakieltä intuitio-analyysi-jatkumolla. Intuition tasolle olen sijoittanut tunteeseen pohjautuvat kuvaukset ja konkreettisten kielenainesesimerkkien antamisen. Tunteeseen pohjautuvat kuvaukset (kuulostaa vähä oudolta) kertovat, millaiseksi maallikko subjektiivisesti mieltää jonkin kielenilmiön. Tällöin havaittuja kielenilmiöitä ei avata, vaan niitä kuvaillaan yleisluontoisesti oman tuntemuksen ja intuition kautta. Tunteeseen pohjautuvien kuvausten tasolla esiintyy erilaisia muotteja, joiden avulla maallikot tuottavat metakieltä. Näitä ovat esimerkiksi X kuulostaa/tuntuu Y:ltA -muotti (kuulostaa vähä oudolta), X on Y -muotti eli kopulalause (se on nii erilaine) ja X puhuu Y:sti / Y:llA tavalla / Y:llA lailla -muotti (esimerkiksi se puhu iha ouosti). Konkreettisten kielenainesesimerkkien antamisen tasolla kielihavainnoista kerrotaan jäljittelemällä jonkun toisen puhetta. Jäljittelyt voivat olla lausetason murrematkimuksia (pelekääkkö nää polliisia), sanatason esimerkkejä (mutsit ja faijat), varianttien tason havaintoja (mää ja sää ja nää) tai äänteiden tason kielenaineshavaintoja (pärisyttää ärrää). Erityisesti yksikön ensimmäisen ja toisen persoonan persoonapronominien variaatiosta on aineistossani paljon havaintoja. Analyyttiselle tasolle sijoitan kielenilmiöiden nimeämisen ja kuvailemisen sekä kielenilmiöiden analysoimisen ja teoretisoimisen. Kielenilmiöiden nimeämisen ja kuvailemisen tasolla kielihavainnon pohjalta on tehty analyysi, jonka perusteella kielenilmiö nimetään sitä kuvailevalla tavalla (tullee lissää niitä vokkaaleja). Maallikot voivat käyttää kielenilmiöiden nimeämiseen ja kuvailemiseen joko lingvistisiä tai kansanlingvistisiä termejä. Maallikoiden metakielessä onkin aineistoni perusteella hyvin tyypillistä kuvata, mitä kielelle tehdään. Neljännelle eli kielenilmiöiden analysoimisen ja teoretisoimisen tasolle kuuluvat metakieliset jaksot, joissa kielenilmiöitä analysoidaan ja pohdiskellaan jopa kielitiedettä lähestyvällä tarkkuudella (mettässä vois – – [olla yleinen Oulussa] ku siinäki o kaks teetä). Aiemmissa tutkimuksissa vastaavanlaista metakieltä ei ole tarkasteltu. Nuoret informanttini pystyvät kuitenkin selvästi analysoimaan kielen järjestelmiä ja tekemään esimerkiksi päätelmiä, jotka perustuvat syy-seuraussuhteisiin. Informanttini esittävät myös omia teorioitaan, jotka eivät kuitenkaan välttämättä vastaa lingvististä tutkimustietoa. Tällä tasolla metakielessä ei esiinny muotteja, vaan metakieli koostuu pitemmistä, pohdiskelevista ja vapaasti tuotetuista jaksoista. Nuorilla on myös monenlaisia kielen vaihteluun liittyviä käsityksiä. Alueellinen variaatio hahmottuu aineistossani siten, että Oulun puhekieltä verrataan suhteessa pohjoiseen ja etelään. Sosiaalisen variaation puolelta havaintoja tehdään erityisesti eri-ikäisten oululaisten käyttämästä kielestä. Tällöin vastinpareina ovat nuoret ja vanhat. Kolmanneksi havaintoja tehdään jonkin verran myös tilanteisesta variaatiosta. Havaintoja on tehty puhekumppanin vaikutuksesta omaan puheeseen, mutta myös kielen eri rekistereihin liittyviä havaintoja on esitetty. Tällöin kieli hahmottuu kirjakielen ja puhekielen vastakkain asettamisen kautta.

Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut tšekkiläisten suomen kielen oppijoiden essiivin käyttöä. Tutkimukseni on hyvä lisä S2-tutkimukseen, jossa objektin sijoja sekä ulko- ja sisäpaikallissijoja tutkitaan melko paljon, mutta abstrakteihin paikallissijoihin (essiiviin ja translatiiviin) kiinnitetään harvoin huomiota. Tutkimukseni tavoitteena on ollut saada kokonaiskuva siitä, miten laajasti tšekkiläiset oppijat käyttävät essiiviä kirjoitelmissaan. Saavuttaakseni tavoitteeni olen tarkastellut sekä oppijoiden essiivivirheitä että oikein käytettyjä essiivejä. Keräämäni oppijoiden kirjoitelmat ovat osa Kansainvälistä oppijansuomen korpusta (ICLFI), joka sisältää tekstejä suomen opiskelijoilta, jotka opiskelevat suomea vieraana kielenä. Aineistoni tekstit on arvioitu eurooppalaisen viitekehyksen mukaan taitotasoille A2, B1, B2 ja C1. Teksteissä esiintyviä essiivejä olen tarkastellut sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen lähestymistavan avulla. Kvalitatiivisesti olen selvittänyt oppijoiden essiivin käyttötapoja, kun taas kvantitatiivista menetelmää olen hyödyntänyt saadakseni tarkat määrät teksteissä esiintyvistä essiivivirheistä sekä erityyppisistä essiivin oikeista käyttötavoista. Essiivivirheiden tarkastelussa olen käyttänyt metodina virheanalyysin ja kontrastiivisen analyysin viitekehystä. Virheet olen luokittelut kahteen tyyppiin — virheisiin, jotka koskevat ajankohdanilmauksia ja virheisiin, joissa essiivi luonnehtii lauseen subjektia tai objektia. Oppijoille on hankalaa ennen kaikkea erottaa, milloin ajankohdanilmauksissa käytetään essiiviä ja milloin adessiivia. Olen havainnut, että muutosta adessiivista essiiviin määritteen lisäämisen jälkeen ei selitetä oppijoiden käytössä olevassa oppikirjassa, eikä useimmissa suomen kielen kielioppiteoksissa. Selitykseksi olen tarjonnut kahta teoriaa — Helena Sulkalan teoriaa täsmällisestä määritteestä ja Haspelmathin teoriaa tunnusmerkin säästöstä. Nämä selitykset voisivat olla hyödyllisiä oppijoille sekä opettajille oppimisprosessissa. Lisäksi kontrastiivinen vertailu essiivin tšekin kielen vastineisiin on näyttänyt, että vaikka tšekin ja suomen kieli eivät ole sukukieliä, osa virheistä voi johtua lähdekielen interferenssistä. Essiivin oikeiden käyttötapojen tarkastelua pidän työni etuna, sillä monet tutkijat fokusoivat vain virheisiin, minkä vuoksi virheanalyysiä onkin usein kritisoitu. Aineistossani esiintyy oikein käytettyjä essiivejä huomattavasti enemmän (87 %) kuin essiivivirheitä (13 %). Oikein käytetyt essiivit olen luokittelut taitotasojen mukaisesti ja valitsemiani esimerkkejä olen tarkastellut syntaktis-semanttisen analyysin avulla. Aineiston analyysi toteutti alustavan hypoteesini, että oppijoiden essiivin käytön kompleksisuus nousee jatkuvasti taitotasolta toiselle edettäessä. Kompleksisuuden kehityksen olen todennut vertailemalla tapauksia, joissa essiivi toimii temporaalisessa funktiossa, niihin käyttötapoihin, jotka eivät koske ajankohdanilmauksia. Oppijoiden kielitaidon tarkkuudesta kertoo virheiden määrä. Oppijoiden tarkkuus essiivin käytössä on yllättävän korkea A2-tasolla ja heikoin B1-tasolla. Uskoakseni tulosteni taustalla on oppijoiden vähäinen tieto essiivistä A2-tasolla, minkä todistaa oikeiden käyttötapojen analyysi sekä oppijoiden käyttämän oppikirjan sisältö. B1-tasolla oppijoiden essiivin käytön kompleksisuus kasvaa, mutta oppijat eivät vielä hallitse uutta tietoa hyvin, minkä takia tarkkuus on tällä tasolla heikoin. Saadut tulokset osoittavat, että oppijoiden essiiviä koskeva kielitaito alkaa vakiintua tasolla B2, jolla kompleksisuus edelleen kasvaa ja virheiden määrä laskee B1-tasoon verrattuna. C1-tasolla oppijat käyttävät essiiviä kompleksisimmin ja tarkimmin.

Olen tutkinut pro gradu -tutkielmassani Ruotsissa asuvien ja äidinkieleltään ruotsinkielisten suomenoppijoiden tekstejä ja niissä esiintyviä morfosyntaktisia verbivirheitä. Morfosyntaktisissa verbivirheissä oppijat ovat muodostaneet verbimuodon oikein, mutta sitä on käytetty väärässä yhteydessä. Tästä syystä nimitän virheitä virhekäytöiksi, koska oppijat ovat onnistuneet muodostuksessa ja virhe on käytössä. Tutkimusmetodejani ovat olleet soveltava kontrastiivinen tutkimus ja virheanalyysi. Tutkimukseni on sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista, koska esitän oppijoiden virhekäyttöjä lukuina ja lukujen esittämisen lisäksi analysoin virhekäyttöjä ja pyrin selvittämään sitä, miten ja miksi oppijat ovat mahdollisesti tehneet kyseisiä virhekäyttöjä. Tavoitteenani on selvittää, mitkä muodot aiheuttavat ruotsinkielisille oppijoille vaikeuksia ja mitä muotoja oppijat käyttävät toisten muotojen sijasta. Olen myös pyrkinyt selvittämään, onko oppijoiden äidinkielellä eli lähdekielellä vaikutusta oppijoiden virhekäyttöihin. Koska käytössäni ei tutkielmassani ole jotain muuta kieltä äidinkielenään puhuvien oppijoiden vertailuaineistoa, perustuu pohdintani suomen ja ruotsin kielioppien vertailuun. Lisäksi olen verrannut tutkimukseni tuloksia aikaisempaan tutkimukseen, jossa on tutkittu suomenruotsalaisten teksteissä esiintyviä virheitä. Korpuspohjaisen tutkimukseni aineisto on Kansainvälisestä oppijansuomen korpuksesta (ICLFI), josta aineistonani toimii virheannotoidun osakorpuksen ruotsinkielisten oppijoiden tekstit. Aineistoni koostuu teksteistä, jotka on arvioitu Eurooppalaisen viitekehyksen mukaan taitotasoille A2–B2. Olen luonut oppijoiden virhekäyttöjen perusteella luokittelun, jonka mukaan olen sijoittanut jokaisen virhekäytön yhteen luokkaan. Olen käsitellyt yhtä verbimuotoa kerrallaan, minkä vuoksi liittomuotojen ja verbiketjujen apu- ja pääverbit on sijoitettu eri luokkiin, jos niissä on virhekäyttöä. Perusteena sille, mihin luokkaan oppijan virhekäyttö sijoitetaan, on oppijan käyttämä muoto. Olen kuvannut oppijoiden virhekäyttöjen yleisyyttä ilmoittamalla virhekäyttöjen määrän tuhatta oikein muodostettua ja oikein käytettyä verbimuotoa kohti niin kaikkien aineistoni virhekäyttöjen kuin eri taitotasojenkin osalta erikseen. Samalla olen voinut tutkia sitä, miten oppijoiden tarkkuus kehittyy virhekäyttöjen osalta taitotasolta toiselle siirryttäessä. Pääsääntöisesti oppijoiden tarkkuus paranee taitotasolta ylemmälle edistyttäessä, mutta virhekäyttöjen määrä lisääntyy puhekielisten verbimuotojen osalta B1-tasolle siirryttäessä. Tutkimustulosteni mukaan oppijat käyttävät eniten aktiivin infinitiivissä olevia muotoja toisten muotojen asemesta. Niitä käytetään pääsääntöisesti toisten aktiivin infinitiivimuotojen sijasta. Toisena ryhmänä virhekäytöistä nousevat esiin infinitiivien virhekäytöt, joita on aineistossani toisiksi eniten. Infinitiivimuotojen virhekäytöistä suurin osa koskee A-infinitiivin virhekäyttöä, jota on käytetty niin muiden infinitiivimuotojen sijasta kuin myös persoonataivutusta vaativien verbien paikalla. Aineistostani nousi myös esille virhekäyttötyyppejä, jotka ylittävät luomani luokat. Näitä ovat kongruenssivirheet, kieltomuotoihin liittyvät virhekäytöt ja aikamuotoihin liittyvät virhekäytöt. Uskon positiivisen siirtovaikutuksen puuttumisen olevan syynä kongruenssivirheiden suurelle määrälle, koska ruotsissa samaa verbimuotoa voidaan käyttää kaikkien persoonien kanssa huolimatta siitä, onko subjekti yksikössä vai monikossa. Persoonakongruenssivirheet ovat seurausta lähdekielestä, mutta uskon lukukongruenssivirheiden mallina toimivan suomen puhekielen. Myös eksistentiaalilauseen inkongruenssilla on merkitystä, jos oppijat eivät muista tai ole tietoisia eksistentiaalilauseen poikkeavasta kongruenssista. Kieltomuodoissa oppijoilla on virhekäyttöjä niin kieltoverbin kuin pääverbinkin osalta. Suomen kieltomuoto ei siis ole selkeä kaikille ruotsinkielisille oppijoille. Aikamuotovirheitä oppijoilla esiintyi myös sekä apu- että pääverbissä. Tutkimani virhekäytöt edustavat hyvin pientä osuutta suhteessa kaikkiin teksteissä oleviin verbimuotoihin, mutta morfosyntaktisten virhekäyttöjen tutkiminen on mielestäni kannattavaa, jotta verbien käyttöön voidaan kiinnittää enemmän huomiota.

Olen selvittänyt pro gradu -tutkimuksessani oululaisten korkeakoulutettujen S2-kielenkäyttäjien käsityksiä puhutun suomen variaatiosta ja sitä, miten S2-kielenkäyttäjät havainnoivat kielellistä ympäristöään. Tutkimukseni on osa kansanlingvistiikkaa sekä kielikäsitysten tutkimusta. Olen hyödyntänyt aineistoni analyysissä aineistolähtöisen sisällönanalyysin lisäksi sisältölähtöistä diskurssianalyysiä. Tutkimukseni aineisto koostuu 12 yksilöhaastattelusta ja niiden aikana tehdyistä kuuntelutesteistä. Kuuntelutestien aikana olen soittanut informanteille Oulun, Pellon, Pohjois-Savon, Tampereen, Turun ja pääkaupunkiseudun puhenäytteet, joista informantit ovat antaneet lähtöaluearvionsa sekä kertoneet puhenäytteestä tekemistään havainnoista. Puhenäytteiden jälkeen olen kysynyt informanteilta, kenen puhujan kanssa he keskustelisivat mieluiten ja ketä puhujaa oli vaikeinta ymmärtää. Puhenäytteet olen kerännyt verbal guise -metodilla aluepuhekielten äidinkielisiltä puhujilta. Tutkimukseni tulosten mukaan S2-kielenkäyttäjät havainnoivat heille soitetuista puhenäytteistä persoonapronominien eri muotoja, fonologisia piirteitä, heille entuudestaan tuttuja murrepiirteitä sekä puheen prosodiaa. Muutama informantti osaa toistaa Oulun murteelle leimallisia matkimuksia. Mitä tutumpaa puhutun suomen varieteetti heille on, sitä tarkempia havaintoja he tekevät sen piirteistä. Informantit sijoittavat eniten Oulun puhenäytettä sen todelliselle lähtöalueelle. He myös tekevät eniten havaintoja Oulun puhenäytteen murrepiirteistä. Toiseksi tutuimmaksi osoittautuu pääkaupunkiseudun puhe, kun taas Pohjois-Savon ja Turun puhenäytteet ovat informanteille vieraampia. S2-kielenkäyttäjät arvostavat yleiskieltä sen ymmärrettävyyden, tasa-arvoisuuden ja virallisen aseman vuoksi. Myös lähtömaan arvostus yleiskieltä kohtaan vaikuttaa informanttien myönteiseen käsitykseen suomen yleiskielestä. Moni informanteista arvostaa murteellista puhetta aitona arkielämän kielimuotona. Moni sellaisistakin informanteista, jotka eivät pidä murteellista puhetta virallisesti ”oikeana” suomen kielenä, suhtautuvat melko myönteisesti puhekieliseen ja murteelliseen puheeseen. Oululaiset S2-kielenkäyttäjät kokevat peräpohjalaisen Pellon puhenäytteen vaikeimmaksi ymmärtää. S2-kielenkäyttäjät valitsevat mieluisimmaksi keskustelukumppaniksi Oulun puhenäytteen puhujan. Informanttien ensimmäisen tason metakieli on monin paikoin hyvin samankaltaista natiivien kielenkäyttäjien kanssa. Heidän kolmannen tason metakielestään käy ilmi joitakin kielikäsityksiä, joita he ovat omaksuneet natiiveilta kielenkäyttäjiltä. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että S2-kielenkäyttäjät tekevät monipuolisesti havaintoja sekä omasta puheestaan että natiivien kielenkäyttäjien puhutun suomen variaatiosta. Tuloksia voidaan hyödyntää S2-opetusta kehitettäessä.

Tutkielmassani vertailen aikuisväestön ja nuorison kiroilun määrää ja laatua toisiinsa. Oletan, että nuoriso kiroilee määrällisesti enemmän kuin aikuiset, ja että nuorison keskuudessa käytetään enimmäkseen seksuaalissävytteisiä kirosanoja (vittu, kyrpä). Oletan myös, että aikuisväestö käyttää nuorisoa enemmän uskonnollisperäisiä kirosanoja (perkele, saatana, helvetti). Nuorisolla tarkoitan yläkouluikäisiä nuoria ja aikuisväestöllä yli 40-vuotiaita aikuisia. Aineiston keräämiseen käytin kyselylomaketta, jossa on erilaisia kirosanojen käyttöön liittyviä kysymyksiä. Keräsin aineiston Muhoksen yläkoulun oppilailta sekä aikuisilta Facebookin käyttäjiltä internet-lomakkeella elokuussa 2017. Aineistoni koostuu yhteensä sadasta lomakkeesta, joista 50 on nuorilta ja 50 aikuisilta. Tutkielmastani käy ilmi, että vittu on molemmissa vertailuryhmissä ylivoimaisesti käytetyin kirosana. Aineiston perusteella aikuiset käyttävät uskonnollista voimasanastoa jonkin verran enemmän kuin nuoret. Nuorilla kiroilu koostuu seksuaalisanaston lisäksi myös eritesanoista ja ruumiinosien nimityksistä (paska, perse).

Tutkin kandidaatintutkielmassani, kuinka kriittisestä diskurssianalyysista (CDA) esitetty kritiikki näkyy lausunnoissa, jotka on annettu kyseistä teoriaa ja menetelmää käyttävistä suomen kielen pro gradu -tutkielmista. Tutkielmat ovat valmistuneet Oulun yliopistosta vuosina 2008–2017. Tutkimuskysymykseni ovat, millaista kritiikkiä CDA:sta on esitetty ja kuinka esitetty kritiikki tutkielmista annetuissa lausunnoissa näkyy. Analysoin aineistoni lausunnot kolmivaiheisella sisällönanalyysilla, ja yhtäläisyyksiä kritiikin ja tutkielmista annettujen lausuntojen välillä löytyi. Esimerkiksi tutkimuskirjallisuudessa esitetty CDA:n teorian ja menetelmän moninaisuus vaikeuttaa sen hallitsemista, eikä CDA:n epäsystemaattisuuden vuoksi menetelmälle ole selkeää mallia tutkielmassa sovellettavaksi. CDA:n kritiikkiin perehtyminen onkin suositeltavaa, sillä tietoisuus sen mukana tulevista haasteista auttaa syventämään ymmärrystä alasta.

Tutkin kandidaatintutkielmassani luovaa kirjoittamista harrastavien kielenhuoltoasenteita. Tutkimukseni on osa kansanlingvististä asennetutkimusta. Kansanlingvistinen asennetutkimus tutkii kieltä koskevia avoimia kommentteja ja reaktioita suorilla asennetutkimusmenetelmillä esimerkiksi lomakekyselyjen muodossa. Olen kerännyt aineistoni sähköisellä kyselylomakkeella Finfanfun-kirjoitusfoorumin käyttäjiltä. Aineistoni koostuu 36 lomakkeesta. Kaksiosaisen kyselyn ensimmäisen osan pohjalta tutkin, miten luovaa kirjoittamista harrastajat määrittelevät kielenhuollon, ja kuinka tärkeänä he pitävät kielenhuoltoa luovassa kirjoittamisessa. Analysoin, millaisia metakielisiä ilmauksia vastaajat liittävät kielenhuoltoon siitä puhuessaan. Kyselyn toisessa osassa olen käyttänyt Osgoodin semanttista differentiaalia selvittääkseni vastaajien kielenhuoltoasenteita. Tutkimukseni perusteella luovaa kirjoittamista harrastajat näkevät kielenhuollon merkityksellisenä luovassa kirjoittamisessa, ja asennoituminen on sitä kautta myönteinen. Kielenhuollon merkityksellisyys liitetään ennen kaikkea viestinnällisyyteen ja siihen, että kielen huoltaminen tekee lukukokemuksesta lukijalle paremman. Asennoituminen onkin kaikkein selkeintä juuri viestinnällisyyden ja sitä kautta lukukokemuksen kohdalla korostaen kielenhuollon käyttöarvoa. Kielenhuollon avulla tekstistä on mahdollista saada esimerkiksi selkeämpää ja ymmärrettävämpää, ja sen vuoksi kielenhuolto on myös luovassa kirjoittamisessa merkittävä asia. Toisaalta kielenhuolto on luoville kirjoittajille muutakin kuin apuväline, ja siihen asennoidutaan myös siltä kannalta, mitä se kirjoittajalle itselleen antaa. Kielenhuolto nähdään tältä osin osana esimerkiksi omaa identiteettiä ja siihen liitetään myönteisiä tunteita.

Tutkin kandidaatintutkielmassani englannista peräisin olevan random-vierassanan käyttöä suomessa. Keskityn erityisesti sanan ominaisuuksien tarkasteluun lausekekontekstissa, sillä nuoren lainasanan syntaktisten ominaisuuksien tutkiminen antaa paljon tietoa sanan käytöstä kohdekielessä. Aineistoni sisältää 472 lausekekonteksteissaan esiintyvää random-sanan sananmuotoa, jotka olen seulonut Suomi24-sivustolta kerätystä korpuksesta. Analysoin lausekkeita konstruktioina, joissa random saa erilaisia merkityksiä riippuen siitä, millaisessa konstruktiossa ja millä paikalla se esiintyy. Aineistoni jakaantuu yhdeksään erilaiseen konstruktioon, joissa random-sana voi esiintyä niin edussanana kuin laajennuksenakin. Random-sanan merkitys ja sanaluokkastatus vaihtelevat konstruktion mukaan. Yleisimmin random-sanaa käytetään aineistossani taipumattomana adjektiivimääritteenä, jolloin random ei kongruoi lausekkeen edussanan mukaan. Myös adverbikäyttö on yleistä: silloin random esiintyy adessiivin tai essiivin yksikössä ja kuvaa tapaa. Random toimii usein myös lauseen subjektina tai objektina ja on tällöin substantiivi. Random-sanan käyttö suomessa on siis hyvin moninaista, ja käytön selvittäminen antaa tietoa paitsi sanasta, myös uusien lainasanojen käyttäytymisestä suomen kielessä.