Abstract The theoretical basis for this research is alcoholism as a disease. The methodological choices are based on a critical emancipatory perspective. The data consists of individual interviews, group interviews, and written accounts collected from an Alcoholics Anonymous (AA) group, and is analysed through different narrative methods. The principle research question of this doctoral thesis asks, ‘What sort of process of change is the process of recovery from alcoholism as described by eight alcoholic mothers belonging to two generations?’ The secondary research questions are as follows: 1) How do denial of alcoholism in society and societal attitudes towards alcoholic mothers become apparent in dialogue between mothers from two generations? 2) How do mothers in their narration portray the experience of losing control of their drinking? 3) How does the mother-child relationship appear in the narratives of alcoholic mothers? 4) In their narratives, how do mothers describe recovery from alcoholism as a transformative process of change? The results challenge us to examine the expectations placed on motherhood and to scrutinise everything a mother must overcome in order to be a ‘good enough’ mother. Those expectations also set a threshold for applying for and receiving support. This study highlights the stability and stigma of the problems and attitudes faced by alcoholic mothers in our society, strengthening our understanding of the mechanisms of social denial related to alcoholism as a disease. The mothers’ subjective descriptions of losing control of their drinking bring out the nature of alcoholism as a comprehensive, progressive disease associated with a harsh experience as well as negative emotional states. Alcoholism is a disease that traumatises mothers and their children. Issues relating to alcoholism often remain unaddressed in the world of experience of mothers and children for years after a mother becomes sober. This research also highlights the consequences of alcoholism as a disease inherited from one generation to another. The mothers describe their recovery as a liberating, empowering process. The meaningful relationship created with alcohol turns in to meaningful relationship with an abstinent way of life. The significance of telling one’s story and receiving peer support is emphasised. Recovery from alcoholism is, in the longer term, a process leading to transformative change. This research shows that alcoholism is a disease that can be recovered from and that investments should be made to develop support systems for alcoholics with children. / Tiivistelmä Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on alkoholismi sairautena. Metodologiset valinnat pohjautuvat kriittis-emansipatoriseen näkökulmaan. Aineisto muodostuu Nimettömien Alkoholistien (AA) piiristä kerätyistä yksilö- ja ryhmähaastatteluista sekä kirjoitetuista kertomuksista, ja se analysoidaan erilaisilla kerronnallisilla menetelmillä. Väitöskirjan päätutkimuskysymys tarkastelee sitä, millainen muutosprosessi alkoholismista toipumisen prosessi on kahdeksan kahteen sukupolveen kuuluvan alkoholistiäidin kertomana. Alakysymyksissä kysytään, miten alkoholismiin yhteiskunnassa kohdistuva kielto ja alkoholistiäiteihin kohdistuvat asenteet tulevat esille kahden sukupolven äitien dialogissa, miten äitien kerronnassa tulee esiin juomisen hallinnan menetyksen kokemus, millä tavoin alkoholistiäitien kerronnassa näyttäytyy äidin ja lapsen välinen suhde ja millä tavoin äidit kerronnassaan kuvaavat alkoholismista toipumisen prosessiaan transformatiivisena muutosprosessina? Tulokset haastavat tarkastelemaan äitiydelle asetettuja odotuksia ja sitä, mistä kaikesta äitien tulee selviytyä ollakseen riittävän hyviä äitejä. Odotukset asettavat omat kynnyksensä myös avun hakemiselle ja saamiselle. Äitien kerronta nostaa esiin alkoholistiäitien kohtaamien ongelmien ja asenteiden pysyvyyden ja leimaavuuden vahvistaen käsitystä alkoholismiin sairautena liittyvistä yhteiskunnallisista kiellon mekanismeista. Äitien subjektiivinen kuvaus juomisen hallinnan menetyksestä tuo esiin alkoholismin luonteen kokonaisvaltaisena ja etenevänä sairautena, johon liittyvät rankat pohjakokemukset sekä negatiiviset tunnetilat. Alkoholismi on äitejä ja heidän lapsiaan traumatisoiva sairaus. Asiat ovat käsittelemättöminä äitien ja lasten kokemusmaailmassa usein vielä vuosia äidin raitistumisen jälkeen. Tutkimus nostaa esiin alkoholismin seurauksia myös sukupolvesta toiseen periytyvänä sairautena. Toipumistaan äidit kuvaavat vapauttavana ja voimaannuttavana prosessina. Alkoholiin syntynyt merkityksellinen suhde kääntyy merkitykselliseksi suhteeksi raitista elämäntapaa kohtaan. Kertomisen ja vertaistuen merkitys korostuvat. Alkoholismista toipuminen on pidemmällä aikavälillä transformatiiviseen muutokseen johtava prosessi. Tutkimus osoittaa alkoholismin sairaudeksi, josta voi toipua ja alkoholistit lapsineen asiakasryhmäksi, jonka auttamisjärjestelmien kehittämiseen tulisi panostaa.

Abstract The research discusses the meaning of telling in the narrative environment of teachers' peer group. Teachers’ work is increasingly challenging; however, they have no outlet for the burdens of their work in the hectic everyday working environment at the school. The research discusses opportunities afforded by group discussions as a possible solution for this problem. For the research, a peer group comprising 11 teachers was established and convened 16 times over 1.5 years. The research is a new opening in the debate on peer groups, since previous studies have paid only little attention to the narrative environment provided by them, unlike the current research. This, in spite of the fact that cost-effective peer groups are organised in fields other than teaching as well. The focus of interest is on how the challenges of teachers’ work are told in the group, what kinds of functions this has, and what kinds of opportunities for support and change are created by telling experiences. The research takes a narrative approach. The analysis of the material videotaped at the group meetings uses narrative reading methods and dialogical sequence analysis. Based on the research, the narrative environment of the group was found to be a place where people could talk about things that were not discussed at the school. Teacher's work was seen as involving human relationships. The research consolidated the view that teachers' relations with colleagues and the parents of the pupils may turn out to be the significant challenges of the work and materially affected the ability of teachers to cope at work. By telling their experiences, the teachers processed conflicts, influencing, and their limits at work, as well as sought release from negative feelings. It was also used for thinking of solutions, looking forward and seeking an appropriate distance in relationships at work. According to the research, telling experiences in a group seemed to contribute to a positive change. However, it will not always be constructive or ensure regeneration at work. The research provides new perspectives in pre-service and in-service teacher education. Relating one's own life story and discussing human relationships linked with teacher's work should be made a more visible part of growing to be teacher. Studying one's own experiences will help teachers in encounters with different parents, colleagues and children in their work. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan kertomisen merkitystä opettajien vertaisryhmän kerronnallisessa ympäristössä. Opettajat tekevät työtään lisääntyvien haasteiden keskellä. Koulun kiireisessä arjessa heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia purkaa työnsä kuormitusta. Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan tutkimuksessa tarkastellaan ryhmässä kertomisen avaamia mahdollisuuksia opettajien tukemiseen. Tätä varten perustettiin 11 opettajasta koostuva vertaisryhmä, joka kokoontui 16 kertaa puolentoista vuoden aikana. Tutkimus on uusi avaus vertaisryhmiä koskevaan keskusteluun, sillä aiemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty vain vähän huomiota vertaisryhmässä rakentuvaan kerronnalliseen ympäristöön, kuten tässä työssä tehdään. Kuitenkin kustannustehokkaita vertaisryhmiä järjestetään opetusalan lisäksi myös muilla aloilla. Kiinnostuksen kohteena on, millaisista opettajan työn haasteista ryhmässä kerrotaan, millaisia funktioita ryhmässä kertomisella on ja millaisia mahdollisuuksia kertominen avaa tuelle ja muutokselle. Tutkimuksen lähestymistapa on kerronnallinen. Ryhmän istunnoista koostuvan videoaineiston analyysissa sovelletaan kerronnallisia lukutapoja ja dialogista sekvenssianalyysia. Tutkimuksen perusteella ryhmän kerronnallinen ympäristö osoittautui paikaksi puhua siitä, mistä koulussa vaiettiin. Opettajan työ näyttäytyi ihmissuhdetyönä. Tutkimus vahvisti kuvaa siitä, että opettajien suhteet kollegoihin ja oppilaiden vanhempiin voivat muotoutua merkittäviksi työn haasteiksi ja vaikuttaa olennaisesti opettajien jaksamiseen. Kertomalla opettajat käsittelivät ristiriitatilanteita, vaikutusmahdollisuuksiaan, rajojaan työssä ja purkivat pahaa oloaan. Kertomisen kautta myös mietittiin ratkaisuja, suuntauduttiin tulevaan ja etsittiin sopivaa etäisyyttä työn ihmissuhteissa. Tutkimuksen mukaan ryhmässä kertominen näytti myötävaikuttavan muutokseen. Ryhmässä kertomisesta ei kuitenkaan välttämättä aina tule rakentavaa, eikä se takaa työssä uusiutumista. Tutkimus avaa näkökulmia opettajien perus- ja täydennyskoulutukseen. Oman elämäntarinan kertominen ja opettajan työhön liittyvien ihmissuhteiden tarkastelu tulisi tehdä näkyvämmäksi osaksi opettajaksi kasvamista. Oman kokemushistorian tutkiminen auttaa opettajia kohtaamaan työssään erilaisia vanhempia, kollegoita ja lapsia.

Abstract Children’s narrating has been studied very little from the viewpoint of what narration means to children. Based on research material gathered in domestic circumstances, the current study discusses how narration can function as a tool for children for understanding the world and themselves. This study is situated in the fields of narrative research and childhood research and is part of the TelLis project (134825) funded by the Academy of Finland, in which children’s welfare is studied as narrated by the children themselves. The research question is: What is children’s narrative knowing like? The study is not so much targeted at what the children narrate, but how they narrate and make the world meaningful to themselves through narration. The place in which the study was carried out was the home of the author and her children. Other children visiting their home also contributed to knowledge formation. This setup is a source of both richness and challenge in this work, and necessitates consideration of ethical and methodological issues. The research material was gathered over a period of nearly ten years, but mostly in the years 2002–2005. A total of 21 children of different ages (0 to 15 years) contributed to knowledge construction, some of them at many ages. In most of the material the children are 1 to 8 years old. The material includes stories written of children’s play, their drawings, stories narrated or written by them, dialogic episodes, video material, photographs and a research diary. Stratification and construction between an adult and children is typical of the material. After thematisation, core material was selected for closer examination. It was subjected to the method of dialogic re-reading and re-narration. In their forms of narrative knowing, children sometimes occupy areas that are hard to identify for adults. One of the most familiar forms is imaginary play, which is discussed in this study in parallel with the child’s other doings, activities, speech and thinking. Children’s narration should be examined as a part of human relationships, narrative practices and concrete environment. Issues typical of the child’s narrative knowing include the intertwining of many ingredients with the child’s own experiences, imagination, future orientation, embodiment and aesthetics. Children narrate close to their own experiences and, so to speak, live in their own knowledge. Through narration, children add to their awareness of others, the world and themselves in the world. / Tiivistelmä Lasten kertomista on tutkittu hyvin vähän siitä näkökulmasta, mitä kertominen merkitsee lapsille. Tutkimuksessa tarkastellaan kotona kerätyn aineiston pohjalta, miten kertominen toimii lapsilla maailman ja itsensä ymmärtämisen välineenä. Työ sijoittuu kerronnallisen tutkimuksen ja lapsuudentutkimuksen alueille ja on osa Suomen Akatemian rahoittamaa TelLis-hanketta (134825), jossa tutkitaan lasten hyvinvointia heidän itsensä kertomana. Tutkimuksessa kysytään: Millaista on lasten kerronnallinen tietäminen? Tarkastelun kohteena ei ole niinkään se mitä lapset kertovat, vaan ennemmin miten he kertovat ja kertomalla merkityksellistävät maailmaa itselleen. Tutkimuksen tekemisen paikkana on tutkijan ja tutkimuksessa mukana olevien lasten koti. Tiedon muodostumiseen osallistuu myös kodissa vierailevia lapsia. Asetelma on tutkimuksen rikkaus ja haaste ja pakottaa pohtimaan eettisiä ja metodologisia kysymyksiä. Aineisto on koottu lähes kymmenen vuoden aikana, pääasiassa kuitenkin vuosina 2002–2005. Yhteensä 21 eri-ikäistä (0–15-vuotiasta) lasta osallistuu tiedon rakentumiseen, osa monenikäisenä. Suurimmassa osassa aineistoa lapset ovat 1–8-vuotiaita. Aineistossa on leikeistä kirjoitettuja tarinoita, lasten piirustuksia, lasten kertomia tai kirjoittamia tarinoita, keskusteluepisodeja, videoaineistoa, valokuvia ja tutkimuspäiväkirja. Aineistolle on ominaista kerroksellisuus ja rakentuminen aikuisen ja lasten kesken. Teemoittelun jälkeen laajasta aineistosta valittiin ydinaineisto tarkemmin tarkasteltavaksi. Siihen sovellettiin dialogista uudelleenluennan ja -kerronnan menetelmää. Lapset liikkuvat kerronnallisessa tietämisessään aikuiselle joskus vaikeasti tunnistettavissa muodoissa. Yksi tutuimmista kuitenkin on mielikuvitusleikki, jota tässä tutkimuksessa tarkastellaan lapsen muun tekemisen, toiminnan, puheen ja ajattelun kanssa rinnakkain. Lasten kertomista pitää tarkastella osana ihmissuhteita, kerronnallisia käytänteitä ja konkreettista ympäristöä. Lasten kerronnalliselle tietämiselle on tunnusomaista monien ainesten kietoutuminen omiin kokemuksiin, kuvittelu, tulevaisuuteen suuntautuminen, ruumiillisuus ja esteettisyys. Lapsi kertoo läheltä kokemustaan ja ikään kuin asuu omassa tiedossaan. Kertoessaan lapsi tulee tietoisemmaksi toisista, maailmasta ja itsestään maailmassa.