Abstract This study investigates the relationship between play and child development. This work is the continuation of a thesis on children’s verbal creativity stimulated by dialogical drama intervention which I defended in 2001 at the Vilnius Pedagogical University, Lithuania. The first doctoral thesis in educology resulted in the main intervention method (Dialogical Drama with Puppets) used in this project. The theoretical framework of the study is based on cultural-historical theories developed by Vygotsky and his followers. This approach has influenced on the methodological choices of the study and the concept of the zone of proximal development is a central concept in Vygotskian theory of human cultural development. The concept has been elaborated in an earlier publication (Hakkarainen & Bredikyte 2008) and is now used as an analytic tool. Other theoretical concepts of Vygotsky like the social situation of development, the unit, environment and mechanism of development are used. This study is a small sample from the whole research project, which integrated research studies, theoretical courses and practice of master’s degree students in early education. For families and children the project was a play club. From the theoretical point of view the project was a “genetic experiment”, a “playworld” and intervention study aiming at joint creative play of adults and children. In cultural-historical theory (cultural) environment is the source of qualitative developmental changes of individuals, but each child has to be motivated and self carry out developmental acts. These theoretical principles require special forms of social interaction “mutual interventions”. The methodological approach opens a new perspective to the study of play and development. Individual play development of some children is followed up several years. Cumulative effects and qualitative changes can be detected easier in this setting. Multi-age child groups change our understanding about play development. Empirical part of this study consists of a few cases, which demonstrate what kind of developmental trajectories are possible. It is impossible to tell exactly what the effect of our play environment is, but observations and interpretations can guide further research activity. The results of this study demonstrate in which conditions narrative intervention in joint playworld environment can lead to creative acts, what steps are necessary in the development of joint play, how mutuality in adult-child play supports child development, and what elements are essential in play producing pedagogy and professional growth. / Tiivistelmä Tämä tutkimus selvittää leikin ja lasten kehityksen välistä yhteyttä. Siinä työssä jatkuu tekijän edellisessä Vilnan pedagogisen yliopiston edukologian väitöskirjassa 2001 aloittama lasten luovuuden tutkimus dialogista draamaa käyttäen. Tämä tutkimus tuotti keskeisen intervention menetelmän (Dialoginen nukkedraama), jota nyt käytetään. Tämän tutkimuksen viitekehys perustuu Vygotskin ja hänen seuraajiensa kehittelemään kulttuuri-historialliseen teoriaan. Metodologiset ratkaisut ja Vygotskin kulttuurisen kehityksen teorian keskeinen käsite – lähikehityksen vyöhyke – ovat vaikuttaneet tutkimuksen toteutukseen. Tätä käsitettä on kehitelty aikaisemmassa julkaisussa (Hakkarainen & Bredikyte, 2008) ja sitä käytetään nyt analyyttisenä työvälineenä. Vygotskin muitakin teoreettisia käsitteitä kuten ”kehityksen sosiaalinen tilanne”, ”kehityksen analyysiyksikkö”, ”kehityksen ympäristö”, ja ”kehitysmekanismi” on otettu käyttöön. Tämä tutkimus on pieni siivu koko tutkimusprojektista, johon kytkeytyi varhaiskasvatuksen maisteriopiskelijoiden tutkimusopintoja, teoriakursseja ja harjoittelua. Perheiden ja osallistuvien lasten näkökulmasta projekti oli leikkikerho. Teoreettiselta näkökulmalta projektin ydin oli ”geneettinen eksperimentti”, ”leikkimaailma” ja ”interventiotutkimus”, joka pyrkii saamaan aikaan aikuisten ja lasten yhteistä luovaa leikkiä. Kulttuuri-historiallisessa teoriassa (psykologinen/ kulttuurinen) ymäristö on yksilön laadullisten kehityksen muutosten lähde, mutta jokaisen lapsen on oltava motivoitunut ja itse toteutettava kehittävät teot. Nämä teoreettiset periaatteet edellyttävät erityistä sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoa ”vastavuoroista interventiota”. Käytetty metodologinen lähestymistapa avaa uuden mahdollisuuden tutkia leikkiä ja kehitystä. Joidenkin yksittäisten lasten leikin kehitystä on voitu seurata useita vuosia. Kasautuvat vaikutukset ja laadulliset muutokset voidaan todeta helpommin tällaisella tutkimusotteella. Eri-ikäisten lasten yhteiset leikkiryhmät auttavat ymmärtämään paremmin leikin olemusta ja kehitystä. Tutkimuksen empiirinen osa muodostuu yksitäistapauksista, jotka kertovat millaiset kehityskaaret ovat mahdollisia. Tarkkoja syitä ja seurauksia ei ole mahdollista leikkiympäristössä osoittaa, mutta havainnot ja tulkinnat ohjaavat jatkotutkimusta. Tutkimuksen tulokset kertovat millaisissa olosuhteissa narratiivinen interventio yhteisessä leikkiympäristössä voi johtaa luoviin tekoihin, miten yhteinen leikki voi kehittyä ja kehittää, millainen vastavuoroisuus aikuisen ja lasten leikissä tukee kehitystä sekä mitkä asiat ovat välttämättömiä leikin pedagogiikassa ja ammatillisessa kasvussa.

Abstract The aim of this descriptive study was to investigate differences in macro- and micro-structures in the narratives of language-impaired (n =  18) and typically developing (n =  10) children aged 4−6 years, the effect of the elicitation method on the frequency of structural features and the impact of the intervention used in the study on the development of narration. The study assessed the development of narration in three peer groups (rehabilitation group, control group and typically developing comparison group) with the aid of time-series design over a period of nine months. During six months, the lexicon and the cognitive schema of the narrative of the children in the rehabilitation group for language-impaired children was strengthened with training tasks and moments of reading involving dialogue arranged by the parents. The development of narration was assessed using the Bus Story sequence of pictures, a picture book with frogs, two sets of toys, a personal narrative and an assessment form completed by the parents. At baseline, the narratives based on sequences of pictures of the language-impaired children contained fewer episodes, story grammar categories, descriptions of events and expressions of evaluative language compared to typically developing children. In the narratives based on sets of toys the number of non-verbal grammatical categories was higher among the language-impaired children, and they told more personal narratives of a varying level compared to the typically developing comparison children. The narratives of language-impaired children contained fewer word units and communication units as well as temporal connectives than those of typically developing comparison children. Their communication units were also shorter and the percentage of functional words lower compared to the controls. Structurally the best narratives were children`s frog stories elicited with a wordless picture book. During the follow-up period, the macro- and micro-structure (number of word units and communication units, content words) of the retold and picture book narratives and expressions of evaluative language (all narratives) of the language-impaired children in the rehabilitation group reached nearly the same level compared to typically developing children. The communication units of the narratives became longer and the use of temporal connectives increased more in the rehabilitation group compared to the control group of language-impaired children. According to the parents’ assessment, intervention improved the children’s narration. Compared to their typically developing peers, language-impaired children under school age tell narratives with more structural weaknesses. The intervention used in the study promotes the macro- and micro-structures of children’s retold and picture-book narratives. / Tiivistelmä Tämän kuvailevan tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kielihäiriöisten (n =  18) ja tyypillisesti kehittyvien (n =  10) 4−6-vuotiaiden lasten kertomusten makro- ja mikrorakenteiden eroja, elisitointimenetelmän vaikutusta rakennepiirteiden esiintyvyyteen sekä tutkimuksessa käytetyn kuntoutuksen vaikutusta kerronnan kehittymiseen. Tutkimuksessa arvioitiin kolmen keskenään kaltaistetun ryhmän (kuntoutus- ja vertailuryhmä sekä tyypillisesti kehittyvät verrokit) kerronnan kehittymistä toistettujen mittausten aikasarjalla yhdeksän kuukauden ajan. Kielihäiriöisten kuntoutusryhmän lasten sanastoa ja kertomuksen kognitiivista skeemaa vahvistettiin puolen vuoden aikana harjoitustehtävien ja vanhempien järjestämien dialogisten lukutuokioiden avulla. Aineisto koostui kuvasarjoihin (Bus Story, sammakkokirja), lelusarjoihin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvista kertomuksista sekä vanhempien arvioinneista. Perustason mittauksissa kielihäiriöisten lasten kuvasarjoihin perustuvissa kertomuksissa oli vähemmän episodeja, kielioppikategorioita, tapahtumakuvauksia ja arvioivan kielen ilmauksia kuin tyypillisesti kehittyneillä lapsilla. Lelusarjakertomuksissa ei-kielellisesti toteutuneiden kielioppikategorioiden määrä oli kielihäiriöryhmien lapsilla suurempi ja he kertoivat enemmän eritasoisia henkilökohtaisia kertomuksia kuin tyypillisesti kehittyneet verrokit. Kielihäiriöisten lasten kertomuksissa oli vähemmän sana- ja kommunikaatioyksiköitä sekä temporaalisia konnektiiveja kuin tyypillisesti kehittyneillä verrokeilla. Kommunikaatioyksiköt olivat myös lyhyempiä ja funktiosanojen prosentuaaliset osuudet pienempiä kuin verrokeilla. Elisitointimenetelmä vaikutti kertomuksen makrorakenteeseen siten, että lapset tuottivat rakenteellisesti parhaimpia kertomuksia sanattoman kuvakirjan avulla kaikissa kolmessa tutkimusryhmissä. Seurantajakson aikana kuntoutusryhmän kielihäiriöisten lasten toisto- ja kuvakirjakertomusten makro- ja mikrorakenne (sana- ja kommunikaatioyksiköiden määrät, sisältösanat) sekä arvioivan kielen ilmaisut (kaikki kertomukset) kehittyivät lähes samalle tasolle tyypillisesti kehittyvien lasten kanssa. Kertomusten kommunikaatioyksiköt pitenivät ja temporaalisten konnektiivien käyttö lisääntyi kuntoutusryhmällä enemmän kuin kielihäiriöisten lasten vertailuryhmällä. Kuntoutus kehitti lasten kerrontaa myös vanhempien arvioiden mukaan. Alle kouluikäiset kielihäiriöiset lapset kertovat tyypillisesti kehittyneisiin ikätovereihinsa verrattuna rakenteellisesti puutteellisempia kertomuksia. Tutkimuksessa käytetty kuntoutus kehitti lapsen toisto- ja kuvakirjakertomusten makro- ja mikrorakenteita.

Abstract Children’s narrating has been studied very little from the viewpoint of what narration means to children. Based on research material gathered in domestic circumstances, the current study discusses how narration can function as a tool for children for understanding the world and themselves. This study is situated in the fields of narrative research and childhood research and is part of the TelLis project (134825) funded by the Academy of Finland, in which children’s welfare is studied as narrated by the children themselves. The research question is: What is children’s narrative knowing like? The study is not so much targeted at what the children narrate, but how they narrate and make the world meaningful to themselves through narration. The place in which the study was carried out was the home of the author and her children. Other children visiting their home also contributed to knowledge formation. This setup is a source of both richness and challenge in this work, and necessitates consideration of ethical and methodological issues. The research material was gathered over a period of nearly ten years, but mostly in the years 2002–2005. A total of 21 children of different ages (0 to 15 years) contributed to knowledge construction, some of them at many ages. In most of the material the children are 1 to 8 years old. The material includes stories written of children’s play, their drawings, stories narrated or written by them, dialogic episodes, video material, photographs and a research diary. Stratification and construction between an adult and children is typical of the material. After thematisation, core material was selected for closer examination. It was subjected to the method of dialogic re-reading and re-narration. In their forms of narrative knowing, children sometimes occupy areas that are hard to identify for adults. One of the most familiar forms is imaginary play, which is discussed in this study in parallel with the child’s other doings, activities, speech and thinking. Children’s narration should be examined as a part of human relationships, narrative practices and concrete environment. Issues typical of the child’s narrative knowing include the intertwining of many ingredients with the child’s own experiences, imagination, future orientation, embodiment and aesthetics. Children narrate close to their own experiences and, so to speak, live in their own knowledge. Through narration, children add to their awareness of others, the world and themselves in the world. / Tiivistelmä Lasten kertomista on tutkittu hyvin vähän siitä näkökulmasta, mitä kertominen merkitsee lapsille. Tutkimuksessa tarkastellaan kotona kerätyn aineiston pohjalta, miten kertominen toimii lapsilla maailman ja itsensä ymmärtämisen välineenä. Työ sijoittuu kerronnallisen tutkimuksen ja lapsuudentutkimuksen alueille ja on osa Suomen Akatemian rahoittamaa TelLis-hanketta (134825), jossa tutkitaan lasten hyvinvointia heidän itsensä kertomana. Tutkimuksessa kysytään: Millaista on lasten kerronnallinen tietäminen? Tarkastelun kohteena ei ole niinkään se mitä lapset kertovat, vaan ennemmin miten he kertovat ja kertomalla merkityksellistävät maailmaa itselleen. Tutkimuksen tekemisen paikkana on tutkijan ja tutkimuksessa mukana olevien lasten koti. Tiedon muodostumiseen osallistuu myös kodissa vierailevia lapsia. Asetelma on tutkimuksen rikkaus ja haaste ja pakottaa pohtimaan eettisiä ja metodologisia kysymyksiä. Aineisto on koottu lähes kymmenen vuoden aikana, pääasiassa kuitenkin vuosina 2002–2005. Yhteensä 21 eri-ikäistä (0–15-vuotiasta) lasta osallistuu tiedon rakentumiseen, osa monenikäisenä. Suurimmassa osassa aineistoa lapset ovat 1–8-vuotiaita. Aineistossa on leikeistä kirjoitettuja tarinoita, lasten piirustuksia, lasten kertomia tai kirjoittamia tarinoita, keskusteluepisodeja, videoaineistoa, valokuvia ja tutkimuspäiväkirja. Aineistolle on ominaista kerroksellisuus ja rakentuminen aikuisen ja lasten kesken. Teemoittelun jälkeen laajasta aineistosta valittiin ydinaineisto tarkemmin tarkasteltavaksi. Siihen sovellettiin dialogista uudelleenluennan ja -kerronnan menetelmää. Lapset liikkuvat kerronnallisessa tietämisessään aikuiselle joskus vaikeasti tunnistettavissa muodoissa. Yksi tutuimmista kuitenkin on mielikuvitusleikki, jota tässä tutkimuksessa tarkastellaan lapsen muun tekemisen, toiminnan, puheen ja ajattelun kanssa rinnakkain. Lasten kertomista pitää tarkastella osana ihmissuhteita, kerronnallisia käytänteitä ja konkreettista ympäristöä. Lasten kerronnalliselle tietämiselle on tunnusomaista monien ainesten kietoutuminen omiin kokemuksiin, kuvittelu, tulevaisuuteen suuntautuminen, ruumiillisuus ja esteettisyys. Lapsi kertoo läheltä kokemustaan ja ikään kuin asuu omassa tiedossaan. Kertoessaan lapsi tulee tietoisemmaksi toisista, maailmasta ja itsestään maailmassa.