No description available.

Abstract This research aims to provide additional knowledge and understanding to augment existing ideas and theories of responsible leadership, and to bring forward the voices and practical experiences of business leaders. It approaches responsible leadership from a constructionist perspective and highlights the importance of leadership processes. This approach considers responsible leadership in today’s fragmented business environment as increasingly formed through interaction between people. Thus, the practice of good responsible leadership is conceptualized foremost as the ability to work within and through relationships in which language plays a central role. This research is based on ten narrative interviews with senior leaders of different business backgrounds. The narrative approach is used because individuals interpret and make sense of their experiences using narratives, and narratives structure our ethical positions in the world. The focus is partly on the content of individual accounts but more on how the stories reflect the social world from which the stories arise. This information, in turn, allows us to interpret interaction in certain social leadership contexts based on leaders’ individual accounts. The results of this research suggest a fluid definition of responsibility. It is a continuously changing construction in which many participants in addition to the leaders themselves are involved. Therefore, the discussion on responsibility is polyphonic. Every leader negotiates the meaning of responsibility within the limits and possibilities of local settings. The results of this research highlight the importance of relationships among participants in responsible leadership instead of seeing responsibility as part of an individual leader’s personality or character. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tavoitteena on tuoda lisää tietoa ja ymmärrystä vastuullisen johtamisen käsityksiin ja teorioihin yritysjohtajien kertomuksien ja kokemuksien kautta. Tämä tutkimus lähestyy vastuullista johtamista konstruktionistisella otteella korostaen vuorovaikutussuhteiden merkitystä. Vastuullinen johtaminen nähdään muodostuvan tämän päivän pirstaleisessa liiketoimintaympäristössä enenevässä määrin ihmisten välisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa. Siten hyvä vastuullinen johtaminen tarkoittaa käytännössä johtajan kykyä työskennellä ihmissuhteissa ja niiden kautta. Tässä työssä kielellä on keskeinen merkitys. Tämä tutkimus perustuu kymmenen yritysjohtajan kertomuksiin. Kertojat ovat senioritason johtajia ja heillä kaikilla on erilainen liiketoimintatausta. Kerronnallista lähestymistapaa käytetään, koska yksilöt tulkitsevat ja luovat ymmärrystä kertomusten kautta. Kertomukset jäsentävät myös meidän eettistä asemaamme maailmassa. Tässä tutkimuksessa analysoidaan osittain kertomusten sisältöä, mutta enemmän sitä, mitä kertomukset kuvastavat henkilöiden sosiaalisesta maailmasta. Tämä lähestymistapa auttaa meitä tulkitsemaan vuorovaikutusta johtamisen sosiaalisessa kontekstissa yksittäisten johtajien kertomuksista. Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että vastuullinen johtaminen voidaan määritellä vaihtelevasti. Se on jatkuvasti muuttuva määritelmä, jossa johtajien lisäksi moni muu osapuoli osallistuu keskusteluun. Näin ollen keskustelu vastuullisuudesta on moniääninen. Jokainen johtaja neuvottelee vastuullisuuden merkityksen paikallisten olosuhteiden antamien mahdollisuuksien ja rajoitteiden sisällä. Vastuulliseen johtamistyöhön osallistuvien jäsenten välinen vuorovaikutus korostuu vastakohtana sellaiselle vastuullisuuskertomukselle, jossa vastuullisuus nähdään yksittäisen johtajan ominaisuutena tai luonteenpiirteenä.

Abstract This study discusses what 7th grade pupils tell about their writing in a cross-curricular project. The aim is to open up pupils’ points of view about writing at school. The participants of the study were 11 boys and 15 girls who had started a music class in upper comprehensive school. The material of this study comprises essays and learning diaries produced by the participants, as well as individual and group interviews of the participants. The study takes a narrative approach in both theoretical and methodological questions when trying to interpret and understand how the pupils see writing from their point of view. Collaborative writing is based on narrative starting points, so that by the narrative process one can learn new things and produce more comprehensive stories. The multidimensional examination of the material is based on narrative analysis, combining both thematic and linguistic analyses. The results indicate that the pupils’ narration expresses different kinds of conceptions of writing. Besides the traditional and creative conceptions of writing, writing is also seen as social action. The participants’ development as writers seems to be significant when they express the goals of their writing. The challenges of writing are mainly associated with the writing process. The pupils seem to regard collaborative writing as an inspiring method that enables them to practice interaction skills, such as giving and getting constructive feedback. Collaborative writing makes it possible to constitute shared meanings and to produce collective narratives. This study addresses writing at upper comprehensive school from a new perspective, as the voices of pupils have so far been quiet. The study increases understanding about pupils’ writing and the meaning of collaborative writing. The results imply that in teaching it would be important to support the writing process of each pupil. For the teacher pupils’ narration offers ways to reflect on his or her work and to develop it. The results may be helpful in developing practical teaching of writing and the teacher education in general. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan seitsemäsluokkalaisten kerrontaa kirjoittamisestaan oppiainerajat ylittävässä projektissa. Tavoitteena on avata oppilaiden näkökulmia koulukirjoittamiseen. Tutkimukseen osallistui yksitoista poikaa ja viisitoista tyttöä, jotka olivat aloittaneet opiskelun yläkoulun musiikkiluokalla. Aineisto koostuu oppilaiden laatimista Kirjoittajan polkuni -teksteistä, heidän ryhmä- ja yksilöhaastatteluistaan sekä oppimispäiväkirjoistaan. Kerronnallisuus on tutkimuksen teoreettinen ja menetelmällinen lähestymistapa, kun halutaan tulkita ja ymmärtää, millaisena kirjoittaminen näyttäytyy oppilaiden näkökulmasta. Yhdessä kirjoittaminen pohjautuu kerronnallisiin lähtökohtiin, jolloin kerronnan kautta opitaan uutta ja tuotetaan aiempaa kokonaisvaltaisempia kertomuksia. Tutkimusaineiston moniulotteinen tarkastelu perustuu kerronnalliseen analyysiin, jossa yhdistetään temaattista ja kielellistä analyysia. Tulokset osoittavat kerronnan ilmentävän erilaisia kirjoittamiskäsityksiä. Perinteisten ja itseilmaisua lähellä olevien käsitysten lisäksi kirjoittaminen näyttäytyy sosiaalisena toimintana. Kirjoittajana kehittyminen näyttää merkitykselliseltä kertojien esittäessä kirjoittamisensa tavoitteita. Kirjoittamisen haasteet liittyvät lähinnä kirjoitusprosessiin. Yhdessä kirjoittaminen osoittautuu projektissa oppilaita innostavaksi työtavaksi. Se mahdollistaa yhteistyötaitojen kehittämisen muun muassa rakentavan palautteen antamisen ja vastaanottamisen avulla. Yhdessä kirjoittaminen avaa mahdollisuuksia yhteisten merkitysten muodostamiseen ja yhteisöllisten kertomusten tuottamiseen. Tutkimus tarjoaa uuden näkökulman yläkoulun kirjoittamista koskevaan keskusteluun, jossa oppilaiden äänenpainoilla on ollut toistaiseksi vähän sijaa. Tutkimus lisää ymmärrystä oppilaiden kirjoittamisesta ja yhdessä kirjoittamisen merkityksestä. Opetuksessa on tärkeä tukea kaikkien oppilaiden kirjoitusprosessia. Oppilaiden kerronta avaa näkökulmia opettajan oman työn reflektointiin ja kehittämiseen. Tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää kirjoittamisen opetuksessa ja sen käytänteiden kehittämisessä sekä yleensä opettajankoulutuksessa.

Abstract This research focuses on spontaneously composed narrative in-between spaces in young children’s everyday life. The study was implemented in home and day care center contexts, and in cooperation between them. The study examines how children’s relations are shaped and reshaped in narrative in-between spaces. The theoretical and methodological approach draws from artistic and narrative childhood research. The narrative ethnography intertwined with visual methods were employed in three different processes to generate the research material. The material was analyzed through a holistic narrative analysis. The study is in line with the recent discussion of childhood research that challenges the simple understandings of children’s participation and voice. The study considers how to construct knowledge together with children, both in educational research and practices, in a critical and diffractive way. The main findings reveal that the spontaneously formed narrative in-between spaces enable children and adults to encounter the unplanned together; call for aesthetic sensitiveness toward others; enhance intergenerational co-agency; and create and maintain caring reciprocity and continuity. These aspects require and promote the confidence between children and adults as well as among adults. The study opens potential perspectives into research with young children through the concepts of narrative in-between space and the aesthetics of listening. The concepts challenge researchers to acknowledge the significance of being present for children and creating spaces for children to narrate in multiple ways. The study points out that the spontaneous narration provides opportunities for children to use different modes of narration and consequently enables their multiple voices to be heard. The study encourages researchers and educators to acknowledge the potential involved in children’s spontaneous narration. The study shows that spontaneously formed narrative in-between spaces create valuable situations to share children’s home stories and other meaningful matters. Finally, the study supports the parents and professionals to strengthen the position of the child in the cooperation practices between day care and home and offers a concrete means of involving children in cooperation. / Tiivistelmä Tässä väitöskirjassa tutkitaan spontaanisti muotoutuneita kerronnan tiloja lasten koti- ja päiväkotiarjessa, sekä niiden välisessä yhteistyössä. Tutkimusaihetta lähestytään kysymällä, miten lasten suhteet taipuilevat kerronnan tiloissa. Tutkimus liittyy kriittisellä ja luovalla otteella lapsuudentutkimuksen kentällä käytävään keskusteluun lapsen äänestä ja osallisuudesta. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen viitekehys nojaa taiteelliseen ja kerronnalliseen lapsuudentutkimukseen. Kotona ja päiväkodissa toteutetuissa aineistonkeruuprosesseissa sovellettiin kerronnallista etnografiaa ja visuaalisia menetelmiä. Aineiston tulkinta muotoutui kokonaisvaltaisen kerronnallisen analyysin pohjalta. Tutkimuksessa kietoutuivat yhteen ”sydämellisellä asenteella” oleminen, tulkitseminen ja tekeminen. Tutkimustulokset osoittavat, että spontaanin kerronnan tiloissa lasten ja aikuisten on mahdollista kohdata yhdessä ennalta suunnittelematonta, herkistyä esteettisesti toisen kerronnan äärelle, lisätä sukupolvien välistä yhteistoimijuutta, sekä luoda ja ylläpitää välittävää vastavuoroisuutta ja jatkuvuutta. Nämä osatekijät vaativat ja edistävät luottamuksen rakentumista niin lasten ja aikuisten välillä kuin aikuisten kesken. Tutkimus avaa uudenlaista tarkastelukulmaa pienten lasten kanssa tehtävään tutkimukseen kerronnan tilan käsitteen avulla; pelkän tarinan sisällöllisen tarkastelun sijaan käsite korostaa kontekstia ja suhteita erottamattomana osana kertomisen prosessia. Käsite haastaa tutkijat huomioimaan kerronnallisen läsnäolon ja monenlaisen kerronnan merkityksen pienten lasten elämässä. Tutkimus osoittaa, että spontaani kerronnan tila tarjoaa mahdollisuuden lapsen toimijuuteen; lapsi voi osallistaa aikuista yhteiseen kerrontaan itselleen luontevilla kertomisen tavoilla. Tutkimus haastaa tutkijat ja kasvattajat huomioimaan lasten spontaaniin kerrontaan sisältyvän potentiaalin. Tutkimus havainnollistaa, että spontaanisti muotoutuneet kerronnan tilat luovat arvokkaita yhdessäolon hetkiä ja mahdollistavat lapselle tärkeiden asioiden jakamisen. Tutkimus kannustaa vanhempia ja ammattilaisia vahvistamaan lapsen toimijuutta myös kodin ja päivähoidon välisissä yhteistyön käytänteissä. Tutkimus tarjoaa tähän konkreettisen esimerkin.

Abstract This doctoral thesis discusses the creation of professional identity of education developers working in the crossroads of administration and school development work. The subjects of the study work as class or subject teachers, and as education developers in Support Services at the Department of Education. The study also examines the impacts of a peer mentoring group based on narrative and action based methods on the creation of professional identity. The theoretical and methodological basis of this study is narrative. The goal, challenge and learning narratives identified were then analysed using content analysis. The creation of developer identity is seen as a series of reflecting and processing events that challenge one’s identity. Professional identity is examined as being created through a narrative, and the research data has been created through narration. Challenges emerge at the crossroads of administration and school – in the arena of interaction. Managing these challenges is described as evolution in knowledge, skills and operating methods as well as beliefs, attitudes and feelings. The learning stories created in the reflection process describe change, which is required for managing challenging situations. The goal narratives emphasise expertise, the power to influence and being a peer. The education developers describe themselves as walking alongside teachers, as peers. Three developer identities were recognised in the education developers’ narratives: the critical developer, the flexible developer and the self-developer. The critical developer is motivated by being competent in an expert position. The flexible developer feels that being a teacher is an integral part of the identity of an education developer. The work is about expressing oneself. The self-developer’s identity includes the aspect of enhancing one’s own expertise. She or he has an optimistic attitude towards the changes of the job. Using the peer mentoring group to support the development of professional identity required trust amongst the group members to enable them to share critical events that challenge one’s identity in the group. This study is an important and topical address to the dialogue on the ways to support the professional growth and career development of teachers as well as the development of continuous education. / Tiivistelmä Väitöskirjassa tarkastellaan opetustoimen kehittäjäopettajan identiteetin rakentumista opetustoimen hallinnon ja koulujen kehittämistyön tukemisen välimaastossa. Tutkimuksen kehittäjäopettajat toimivat kouluillaan luokan- tai aineenopettajina ja koko opetustoimessa kehittäjäopettajina. Tutkimuksessa selvitetään myös, mikä merkitys kerrontaan ja toiminnallisiin menetelmiin perustuvalla vertaismentorointiryhmällä on identiteetin rakentumisessa. Tutkimuksen teoreettisena ja metodologisena lähtökohtana on kerronta. Luennassa tunnistettua tavoite-, haaste- ja oppimiskerrontaa on analysoitu sisällöllisesti. Kehittäjäidentiteetin rakentumisessa on tärkeällä sijalla identiteettiä haastavien tapahtumien reflektointi. Ammatillinen identiteetti nähdään kerronnan kautta rakentuvana, ja tutkimusaineisto on syntynyt kerronnassa. Haasteita syntyy hallinnon ja koulun välimaastossa, vuorovaikutusareenalla. Haasteista selviäminen kerrotaan muutoksena tiedoissa, taidoissa ja toimintatavoissa sekä uskomuksissa, asenteissa ja tunteissa. Reflektoinnissa syntyvät oppimiskertomukset kuvaavat muutosta, jota haastavista tilanteista selviäminen edellyttää. Tavoitekerronnassa korostuvat asiantuntijuus, vaikuttaminen ja vertaisuus. Kehittäjäopettajat kuvaavat itseään opettajan rinnalla kulkijoina ja vertaisina. Kerronnasta tunnistetaan kolme kehittäjäidentiteettiä: kriittinen, joustava ja itsensä kehittäjä. Joustavalle kehittäjälle opettajuus on kiinteä osa kehittäjäopettajan identiteettiä ja kehittäjän työ itsensä toteuttamista. Kriittistä kehittäjää motivoi päteminen asiantuntijatehtävissä. Itsensä kehittäjän identiteettiin liittyy oman asiantuntijuuden vahvistaminen, optimistinen suhtautuminen muutoksiin ja oman urapolun suunnittelu. Vertaismentorointiryhmän toimiminen ammatillisen identiteetin rakentumisen tukena edellyttää luottamuksen syntymistä, jotta kriittisiä, identiteettiä haastavia tapahtumia pystytään jakamaan ryhmässä. Tutkimus on tärkeä ja ajankohtainen puheenvuoro keskusteltaessa opettajien ammatillisen kasvun ja urakehityksen tukemisen keinoista sekä täydennyskoulutuksen kehittämisestä.

Abstract The aim of this descriptive study was to investigate differences in macro- and micro-structures in the narratives of language-impaired (n =  18) and typically developing (n =  10) children aged 4−6 years, the effect of the elicitation method on the frequency of structural features and the impact of the intervention used in the study on the development of narration. The study assessed the development of narration in three peer groups (rehabilitation group, control group and typically developing comparison group) with the aid of time-series design over a period of nine months. During six months, the lexicon and the cognitive schema of the narrative of the children in the rehabilitation group for language-impaired children was strengthened with training tasks and moments of reading involving dialogue arranged by the parents. The development of narration was assessed using the Bus Story sequence of pictures, a picture book with frogs, two sets of toys, a personal narrative and an assessment form completed by the parents. At baseline, the narratives based on sequences of pictures of the language-impaired children contained fewer episodes, story grammar categories, descriptions of events and expressions of evaluative language compared to typically developing children. In the narratives based on sets of toys the number of non-verbal grammatical categories was higher among the language-impaired children, and they told more personal narratives of a varying level compared to the typically developing comparison children. The narratives of language-impaired children contained fewer word units and communication units as well as temporal connectives than those of typically developing comparison children. Their communication units were also shorter and the percentage of functional words lower compared to the controls. Structurally the best narratives were children`s frog stories elicited with a wordless picture book. During the follow-up period, the macro- and micro-structure (number of word units and communication units, content words) of the retold and picture book narratives and expressions of evaluative language (all narratives) of the language-impaired children in the rehabilitation group reached nearly the same level compared to typically developing children. The communication units of the narratives became longer and the use of temporal connectives increased more in the rehabilitation group compared to the control group of language-impaired children. According to the parents’ assessment, intervention improved the children’s narration. Compared to their typically developing peers, language-impaired children under school age tell narratives with more structural weaknesses. The intervention used in the study promotes the macro- and micro-structures of children’s retold and picture-book narratives. / Tiivistelmä Tämän kuvailevan tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kielihäiriöisten (n =  18) ja tyypillisesti kehittyvien (n =  10) 4−6-vuotiaiden lasten kertomusten makro- ja mikrorakenteiden eroja, elisitointimenetelmän vaikutusta rakennepiirteiden esiintyvyyteen sekä tutkimuksessa käytetyn kuntoutuksen vaikutusta kerronnan kehittymiseen. Tutkimuksessa arvioitiin kolmen keskenään kaltaistetun ryhmän (kuntoutus- ja vertailuryhmä sekä tyypillisesti kehittyvät verrokit) kerronnan kehittymistä toistettujen mittausten aikasarjalla yhdeksän kuukauden ajan. Kielihäiriöisten kuntoutusryhmän lasten sanastoa ja kertomuksen kognitiivista skeemaa vahvistettiin puolen vuoden aikana harjoitustehtävien ja vanhempien järjestämien dialogisten lukutuokioiden avulla. Aineisto koostui kuvasarjoihin (Bus Story, sammakkokirja), lelusarjoihin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvista kertomuksista sekä vanhempien arvioinneista. Perustason mittauksissa kielihäiriöisten lasten kuvasarjoihin perustuvissa kertomuksissa oli vähemmän episodeja, kielioppikategorioita, tapahtumakuvauksia ja arvioivan kielen ilmauksia kuin tyypillisesti kehittyneillä lapsilla. Lelusarjakertomuksissa ei-kielellisesti toteutuneiden kielioppikategorioiden määrä oli kielihäiriöryhmien lapsilla suurempi ja he kertoivat enemmän eritasoisia henkilökohtaisia kertomuksia kuin tyypillisesti kehittyneet verrokit. Kielihäiriöisten lasten kertomuksissa oli vähemmän sana- ja kommunikaatioyksiköitä sekä temporaalisia konnektiiveja kuin tyypillisesti kehittyneillä verrokeilla. Kommunikaatioyksiköt olivat myös lyhyempiä ja funktiosanojen prosentuaaliset osuudet pienempiä kuin verrokeilla. Elisitointimenetelmä vaikutti kertomuksen makrorakenteeseen siten, että lapset tuottivat rakenteellisesti parhaimpia kertomuksia sanattoman kuvakirjan avulla kaikissa kolmessa tutkimusryhmissä. Seurantajakson aikana kuntoutusryhmän kielihäiriöisten lasten toisto- ja kuvakirjakertomusten makro- ja mikrorakenne (sana- ja kommunikaatioyksiköiden määrät, sisältösanat) sekä arvioivan kielen ilmaisut (kaikki kertomukset) kehittyivät lähes samalle tasolle tyypillisesti kehittyvien lasten kanssa. Kertomusten kommunikaatioyksiköt pitenivät ja temporaalisten konnektiivien käyttö lisääntyi kuntoutusryhmällä enemmän kuin kielihäiriöisten lasten vertailuryhmällä. Kuntoutus kehitti lasten kerrontaa myös vanhempien arvioiden mukaan. Alle kouluikäiset kielihäiriöiset lapset kertovat tyypillisesti kehittyneisiin ikätovereihinsa verrattuna rakenteellisesti puutteellisempia kertomuksia. Tutkimuksessa käytetty kuntoutus kehitti lapsen toisto- ja kuvakirjakertomusten makro- ja mikrorakenteita.

Abstract This study examined Finnish children’s narrative skills using a picture-based story generation task. 4- to 8-year-old children with typical development (n = 172), 5- to 7-year-old children with specific language impairment (SLI) (n = 19) and 5- to 10-year-old children with autism spectrum disorder (ASD) (n = 16) participated in the study. Linguistic (productivity, syntactic complexity, grammatical accuracy) and pragmatic (referential accuracy, event content, mental state expressions, discourse features, and story comprehension) measures were used so as to gain a comprehensive picture of narrative skills. The choice of measures was based on the narrative abilities of the participants, and not all measures were used with all participants. In typically developing children, a subtle development trend was seen in all the measures used, but significant differences between consecutive age-groups were mostly seen in younger participants. The relationship between narrative productivity measures and event content was found to be important. The number of different word tokens was, in particular, useful in explaining the event content. For children with SLI, the linguistic and pragmatic aspects of narration were demanding. Their stories were short and contained less information than those of their control. Their referential and grammatical accuracy was also poorer than among typically developing children, and they showed difficulties in expressing the mental states of the story characters and in story comprehension. Children with ASD produced narratives with an almost similar linguistic structure to those of their control children. However, children with ASD showed difficulties in the pragmatic aspect of narration, in establishing informative story content and in story comprehension. They also tended to include irrelevant information in their stories, which was not seen to that extent in cases of typical development. This dissertation shows a development in 4- to 8-year-olds’ narratives that seems to occur around the ages of 4 and 5. Narrative difficulties seem to be related to both SLI and ASD, but are more wide-ranging in SLI, whereas in ASD difficulties focus on the pragmatic aspects of narration. / Tiivistelmä Tutkimuksessa selvitettiin, millaiset ovat suomalaislasten kuvasarjakerronnan avulla arvioidut kerrontataidot. Tutkimukseen osallistui 4–8-vuotiaita tyypillisesti kehittyneitä lapsia (n = 172), 5–7-vuotiaita lapsia, joilla on kielellinen erityisvaikeus (SLI) (n = 19) ja 5–10-vuotiaita lapsia, joilla on autismikirjon häiriö (ASD) (n = 16). Tutkimuksessa käytettiin lingvistisiä (produktiivisuus, syntaksin monipuolisuus, kieliopillinen tarkkuus) ja pragmaattisia (viittaussuhteiden tarkkuus, tapahtumasisältö, mielentilailmaukset, diskurssipiirteet, kertomuksen ymmärtäminen) muuttujia, jotta kerrontataidoista saadaan kokonaisvaltainen kuva. Kaikkia muuttujia ei käytetty kaikkien tutkittavien kesken, vaan tutkimusmenetelmien valinta perustui tutkittavien kerronnan piirteisiin. Tyypillisesti kehittyvien lasten kerrontataidot kehittyivät kaikkien käytettyjen muuttujien osalta, mutta peräkkäisissä ikäryhmissä merkitsevä muutos havaittiin vain nuorempien ikäryhmien välillä. Kerronnan produktiivisuuden ja tapahtumasisällön välillä havaittiin yhteys, ja erityisesti eri saneiden määrä oli merkitsevä tapahtumasisällön selittäjä. Kerronnan lingvistinen ja pragmaattinen hallinta oli haastavaa lapsille, joilla on SLI. Heidän kertomuksensa olivat pituudeltaan, tapahtumasisällöltään ja mielentilailmauksiltaan niukempia sekä viittaussuhteiltaan epätarkempia kuin tyypillisesti kehittyvien lasten kertomukset. Lapset, joilla on SLI, tuottivat enemmän kieliopillisia virheitä kuin kontrollilapset, ja myös tarinan ymmärtäminen oli heille haastavaa. Kertomuksen lingvistinen rakenne oli likimain samankaltainen tyypillisesti kehittyneillä lapsilla ja lapsilla, joilla on ASD. Lapset, joilla on ASD, tuottivat tapahtumasisällöltään niukempia kertomuksia kuin kontrollilapset, ja lisäksi heidän tarinansa sisälsivät irrelevanttia tietoa. Kertomuksen ymmärtäminen oli myös vaikeaa lapsille, joilla on ASD. Tutkimus osoittaa, että 4–8-vuotiaiden kerrontataidoissa on kehitystä, mikä vaikuttaa olevan aktiivista erityisesti 4–5 ikävuoden aikana. Kerronnan vaikeudet ovat kielellisessä erityisvaikeudessa laaja-alaisia, kun taas autismikirjossa vaikeudet näkyvät ennemmin kerronnan pragmaattisessa hallinnassa.