No description available.

Kandidaatintutkielmassani tutkin koodinvaihtoa suomenruotsalaisen puheessa nauhoitetusta, pääosin suomenkielisestä keskusteluaineistosta. Keskustelussa on mukana kaksi osallistujaa, joista toinen on natiivi suomenpuhuja ja toinen ei-natiivi suomenruotsalainen. Tarkasteltavana ovat vain sellaiset koodinvaihdot, joissa suomenruotsalainen osallistuja vaihtaa kieltä suomesta ruotsiksi. Koodinvaihtoa on aineistossani myös suomen ja englannin välillä, mutta jätän sellaiset tapaukset analyysini ulkopuolelle. Hyödynnän tutkimusmetodinani keskustelunanalyysia, ja analysoin keräämääni aineistoa kvalitatiivisin keinoin. Tärkeimmät havaintoni liittyvät koodinvaihtokohtiin liittyviin korjausrakenteisiin. Jaottelen ne työssäni koodinvaihtoihin, joihin ei-natiivi antaa suomennoksen, jotka natiivi suomentaa, ja jotka jäävät suomentamatta keskustelussa. Niistä yleisimpiä koko aineistossani ovat tapaukset, joissa natiivi suomentaa koodinvaihtoa sisältämän ilmauksen. Vähiten puolestaan on tapauksia, joissa koodinvaihto jätetään kokonaan suomentamatta.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani suomalaisten lasten työnimiä ja nimenantotarinoita. Aineistonani on 60 vuosina 2010–2015 syntyneiden lasten nimenantotarinaa. Käytän tutkielmassani käsitettä työnimi viittaamaan nimeen, jota lapsesta on käytetty ennen syntymää tai ennen virallisen nimen antamista. Lasten työnimet kuuluvat epäviralliseen henkilönnimistöön. Nimenantotarina-käsite puolestaan viittaa siihen tapahtumien kerronnalliseen ketjuun, jossa erinäisten vaiheiden kautta lapsen mahdollisesti jo raskausaikana saamasta työnimestä päädytään lapsen lopulliseen, viralliseen nimeen. Nimenantotarina-käsite on oma käsitteeni, jonka avulla on ollut helpompi hahmottaa, mistä kaikista seikoista ja tapahtumista nimeämisperusteet muodostuvat. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millaisista vaiheista nimeämisprosessi koostuu sellaisilla lapsilla, joilla on ollut työnimi. Tarkastelen samalla työnimen elinkaarta nimeämisprosessissa. Selvitän, milloin työnimi tyypillisesti annetaan ja kuinka pitkäaikaista sen käyttö on. Tutkimuksessani sivutaan myös virallisen nimen valinnan syitä ja ajankohtia, vaikka pääpaino onkin lasten työnimissä. Lisäksi mielenkiintoni kohdistuu työnimen antamisen ja käyttämisen funktioihin. Vertailen myös kansanuskomuksiin pohjautuvien lasten väliaikaisten nimien sekä nykyisten työnimien antamisen ja käyttämisen funktioita. Lisäksi selvitän, millaisia työnimiä 2010-luvun lapsille annetaan ja ketkä nimiä antavat ja käyttävät. Olen kiinnostunut myös työnimen vaikutuksesta lapsen viralliseen nimeen. Analyysin aineistoesimerkeissä yhdistyvät narratiivisen analyysin juonenkulkuun ja ajankohtaan painottuva näkökulma sekä sosio-onomastiselle analyysille tyypillinen nimien nimeämisperusteiden huomioiminen. Lisäksi luokittelen työnimet perinteisen sosio-onomastisen metodin avulla nimenmuodostusperusteiden mukaisiin luokkiin. Narratiivinen tutkimusote puolestaan näkyy sekä tutkimukseni tarina-aineistossa että aineiston analyysimenetelmissä. Tutkimukseni mukaan lasten työnimiperinne 2010-luvun Suomessa on vahva. Tälle luo vankan pohjan virallisen nimen salaamisen perinteemme. Lyhimmillään nimeämisprosessi kestää vain muutamia viikkoja tai kuukausia, tyypillisimmillään noin vuoden ja pisimmillään jopa vuosia tai vuosikymmeniä. Työnimen elinkaari saattaa jatkua vielä vuosia virallisen nimen antamisen jälkeenkin lapsen lempinimenä. 30 % työnimistä siirtyy lapsen lempinimeksi. Työnimiä myös suunnitellaan usein jo ennen raskautta. Työnimi annetaan, koska lapsi halutaan mahdollisimman varhain erottaa kaikista muista sikiöistä ja vauvoista. Työnimi identifioi lapsen jo varhain vanhemmilleen ja lähipiirilleen. Kun virallisen nimen antaminen on varhaisempina aikoina identifioinut lapsen ja tuonut tämän osaksi sukua ja kyläyhteisöä, nykyinen työnimi tekee saman jo huomattavasti aiemmin. Lapsen sosiaalinen syntymä tapahtuu nykyään usein ennen fyysistä syntymää. Lapsen työnimeen sisältyy paljon toiveita ja odotuksia tulevasta lapsesta. Näitä on helpompi kohdistaa lapseen, jota voi kutsua nimeltä. Useat vanhemmat myös ajattelevat, että lapsella kuuluu olla työnimi. Tämä osoittaa, että työnimet ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana suomalaista 2010-luvun nimeämisprosessia ja nimenantokulttuuria. Myös se, että nimenantajat osaavat nimetä tyypillisiä työnimiä, on osoitus työnimiperinteestä. Nimenantajien kolme yleisintä käsitystä tyypillisestä työnimestä on, että työnimi a) kuvaa jotenkin sikiön pientä kokoa, muotoa tai kehitysvaihetta, b) on hellittelevä, hassutteleva tai hauska ja c) on viralliseksi nimeksi soveltuva nimi. Eräs prototyyppisenä pidetty työnimi on Masuasukki. Työnimen tavallisuus saattaa kuitenkin sulkea sen pois lapsen työnimivaihtoehdoista. Harvinaisilla ja uniikeilla nimillä nimenantajat haluavat korostaa lapsen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Nykyisten työnimien ja kansanuskon ajan lasten väliaikaisten nimien funktiot eroavat hyvin paljon toisistaan. Lasten väliaikaisten nimien tärkein funktio on ollut lapsen suojeleminen pahoiksi uskotuilta voimilta. Nykyisiin työnimiin ei liity tämän kaltaisia uskomuksia. Kun 2010-luvun lasten työnimet luokitellaan niiden nimenmuodostusperusteiden mukaan, yleisin nimenmuodostusperuste on työnimen perustuminen nimeen eli propriin (62 %). Viralliseksi nimeksi sellaisenaan soveltuvia nimiä nimenantotarinoissa on 35 %. Aineistoni viralliseksi nimeksi soveltuvista nimistä valtaosa (71 %) on miehen nimiä. Toiseksi suurimman ryhmän propreihin perustuvista nimistä muodostavat tytön ja pojan nimen sisältävät nimet (5 %). Appellatiiveihin perustuvia työnimiä on 38 %. Suurimpia ryhmiä appellatiiveihin perustuvista nimistä ovat lapseen liittyvät nimet (13 %), eläin- ja kasvikuntaan liittyvät nimet (8 %) ja deskriptiiviset nimet (8 %). Työnimi siirtyy sellaisenaan tai varioituna viralliseen nimeen 20 % tarinoista. Työnimiä antavat tyypillisimmin lapsen lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Kaikista tyypillisimmin nimenantaja on lapsen äiti (30 %), lapsen isä (15 %) tai vanhemmat yhdessä (37 %). Työnimiä käyttävät pääasiassa lapsen ydinperheeseen ja lähisukuun kuuluvat henkilöt. Työnimeä käytetään pelkästään ydinperheen jäsenten kesken 36,7 % tarinoista. Vain ydinperheen ja lähisuvun käytössä työnimi on 26,6 % tarinoista.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani yhdeksäsluokkalaisten käsityksiä kielen rekistereistä. Aineistoni koostuu kymmenestä yhdeksäsluokkalaisten ryhmäkeskustelusta, joista jokaisessa on kolmesta kuuteen osallistujaa. Ryhmäkeskustelujen pohjana olen luetuttanut oppilailla neljä erilaista tekstinäytettä ja kuunteluttanut kolme ääninäytettä. Tavoitteenani on ollut tarkastella, millaisia piirteitä yhdeksäsluokkalaiset tuovat näytteistä esiin, miten he kuvailevat näytteiden kieltä ja miten he yhdistelevät näytteitä toisiinsa kielen perusteella. Analyysissani tarkastelen erityisesti oppilaiden tuottamaa metakieltä ja sitä, millainen kuva eri rekistereistä rakentuu oppilaiden tuottaman metakielen perusteella. Lisäksi tutkin, millaisia asenteita ja uskomuksia erityisesti oppilaiden tuottama toisen tason metakieli paljastaa. Tutkielmani on osa kansanlingvististä tutkimustraditiota ja lisäksi hyödynnän rekisterin käsitettä. Aineiston analyysissa olen käyttänyt menetelmänä sisällönanalyysia sekä sisältölähtöistä diskurssianalyysia. Lisäksi hyödynnän analyysissa jonkin verran myös keskusteluntutkimuksen käsitteistöä. Tulokseni osoittavat, että yhdeksäsluokkalaiset jakavat kielen erityisesti kahteen eri rekisteriin, joita ovat kirjakieli ja puhekieli. Jako ei kuitenkaan noudata perinteisiä kirjakielen ja puhekielen määritelmiä, ja oppilaiden mielestä myös kirjoitettu kieli voi olla puhekieltä ja päinvastoin. Maallikoille tyypilliseen tapaan yhdeksäsluokkalaisten keskusteluissa on nähtävä melko voimakas kirjakielen vinouma, ja oppilaat pitävät kirjakieltä ensisijaisena rekisterinä suhteessa puhekieleen. Puhekielelle ja kirjakielelle voi myös hahmottaa erilaisia alarekistereitä, joita ovat slangi, murre, nuorten kieli ja lissukieli sekä kertova ja opettava tai ohjaava rekisteri. Tutkielmani on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen, koska tämän päivän nuoret elävät hyvin erilaisessa tekstuaalisessa todellisuudessa kuin heidän vanhempansa. Koska etenkin nuorten multimodaalisessa maailmassa erilaiset puhutut ja kirjoitetut rekisterit tulevat jatkuvasti lähemmäs toisiaan ja yhdistyvät esimerkiksi erilaisissa sosiaalisen median palveluissa, on perusteltua ulottaa variaationtutkimus erilaisista puhutun kielen muodoista myös kirjoitettuun kieleen. Jatkossa voisikin olla hedelmällistä tutkia, miten eri ikäisten rekisterikäsitykset poikkeavat toisistaan.

Tutkin kandidaatintyössäni hannata-verbin kognitiivista semantiikkaa Pohjois-Pohjanmaalla asuvien kieltenopiskelijoiden keskuudessa kyselytestin avulla. Tarkastelin, minkälaisia merkityksiä pohjoissuomalaiset nuoret aikuiset hahmottavat hannata-verbille ja miten heidän hahmottamansa merkitykset suhteutuvat stadin slangista kuvattuihin merkityksiin. hannata osoittautui informanttien joukossa melko tuntemattomaksi sanaksi: vain 37 prosenttia vastaajista oli aineiston mukaan kuullut hannata-sanaa käytettävän, ja vain 14 prosenttia vastaajista kertoi joskus käyttävänsä hannata-sanaa. Hypoteesini mukaisesti selvästi keskeisimmäksi hannata-verbin merkitykseksi hahmottui kaikkien kyselytestin tehtävien perusteella merkitystyyppi ’vastustaa’. Myös erityisesti merkitykset ’epäröidä’ ja ’jänistää’ esiintyivät aineistossa, kun taas merkitystyypit ’uskaltaa’ ja ’pihdata’ eivät juurikaan nousseet esille aineistossa. Erityisesti sellaisten vastaajien joukossa, jotka eivät olleet kuulleet aiemmin hannata-sanaa, esiintyi myös jonkin verran merkityksiä ’ymmärtää’ ja ’harmittaa’. Osa vastaajista hahmotti hannata-verbille myös stadin slangista poikkeavia merkityksiä, mutta nämä olivat lähinnä yksittäistapauksia. Intuitioni siitä, että hannaava olio voi olla myös eloton, sai vahvistusta kahdesta kyselytestin vastauksesta. Päädyin työssäni määrittelemään kognitiivisen semantiikan ja aineistoni avulla kriteerit Stadin slangin suursanakirjan (Paunonen 2000 s.v. hannaa) sisältämille hannata-verbin merkitystyypeille. Paunosen merkitystyypistä ’epäröidä’, ’pelätä’ ja ’arkailla’ muodostin kaksi merkitystyyppiä, kun taas muut Paunosen merkitystyypit pysyivät lähes ennallaan. Jaoin myös merkitystyypit intransitiivisiin ja transitiivisiin merkitystyyppeihin. hannata-verbin transitiivisia merkitystyyppejä ovat ’vastustaa’, ’pelätä’, ’pihdata’, ’harmittaa’ ja ’ymmärtää’, ja intransitiivisia merkitystyyppejä ovat ’epäröidä’, ’jänistää’ ja ’uskaltaa’.

Pro gradu-tutkielmassani tutkin vetää-verbin monimerkityksisyyttä ja idiomaattisuutta. Kartoitan vetää-verbin erilaisia esiintymisympäristöjä ja sitä, millaisia objekteja, täydennyksiä ja merkityksiä se voi saada. Tärkeä tutkimuskysymys on myös se, millaista liikettä ja millaisia liikeprosesseja vetää-verbin avulla on mahdollista kuvata. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen semantiikan käsitteitä ja metodeja. Tutkin tapausten aspektivaihtelua sekä liikeprosesseja ja lisäksi hyödynnän aikaisempaa idiomi- ja metaforatutkimusta. Tutkimukseni aineistona on 500 vetää-verbin sisältämää tapausta Suomi24- ja demi.fi -keskustelufoorumeilta. Lisäksi mukana on esimerkkejä puhekielestä ja laululyriikoista. Analysoin 177 näistä tapauksista. Tutkimuksessani selviää, että vetää-verbiä käytetään kuvaamaan prototyyppisten, ensimmäisten sanakirjamerkityksiensä tapaisen liikkeen (’vetää perässä’, ’vetää jotain kohti’, ’vetää ylös jostain’) lisäksi esimerkiksi laulamista, soittamista, ulos päin suuntautuvaa liikettä, tunteiden muutosta, tanssimista tai jopa paikallaan oloa. Luonnehdin vetämistä ja sen moninaista liikettä ”epämääräisyysjatkumon” käsitteen avulla. Epämääräisyysjatkumon epämääräiseen päätyyn sijoittuu liike, jota ei spesifioida; sen intensiteettiä, tapaa, nopeutta, lähtö- tai kohdelokaatiota ei kerrota. Jatkumon toisessa päädyssä on tarkasti määritelty liike, jolloin tapa, nopeus, intensiteetti ja lähtö- tai kohdelokaatio (tai molemmat) on spesifioitu ja eksplikoitu. Vetää-verbin valinta predikaatiksi mahdollistaa myös sen ajoittaisen toimimisen kevytverbinä; varsinainen toiminta muutetaan deverbaalinominiksi ja objektiksi kun predikaatiksi valitaan vetää. Aineistoni näyttää myös, että vetää-verbin sisältämät idiomikonstruktiot varioivat hyvin mielikuvituksellisesti ja rikkaasti.

Pro gradu -tutkielmassani olen kuvaillut suomenoppijoiden kielitaidon tarkkuuden kehittymistä Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasojen A2–B2 välillä. Pseudopitkittäistutkimuksessani tutkimuskohteina ovat suomenoppijoiden tuottamat morfosyntaktiset objektivirheet ja morfosyntaktisesti virheettömät objektit. Tavoitteenani on ollut mallintaa suomenoppijoiden kielitaidon tarkkuuden kehitystä potentiaalisen esiintymisen analyysin ja virheanalyysin avulla. Olen selvittänyt, millaisia morfosyntaktisia objektivirheitä suomenoppijat ovat tuottaneet ja miten virheiden suhteelliset esiintymät muuttuvat kielitaidon karttuessa. Olen tutkielmassani kuvaillut jokaista virhetyyppiä aineistoesimerkkien avulla. Korpuspohjaisen tutkimukseni aineisto on peräisin Kansainvälisestä oppijansuomen korpuksesta (ICLFI). Aineistoni koostuu vironkielisten, tsekinkielisten, ruotsinkielisten, kiinankielisten ja hollanninkielisten oppijoiden tuottamista teksteistä, jotka on taitotasoarvioitu Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasokuvausten mukaisesti. Tutkimukseni pohjaa vahvasti kvantitatiivisiin huomioihin ja metodeihin, joiden on tarkoitus antaa kuva yleisestä oppijankielisestä tutkimusaineistosta. Tutkimukseni kvalitatiiviset huomiot rajoittuvat virheiden ja tilastollisten muutosten kuvailuun. Tutkimukseni perusteella suomenoppijat tuottavat neljänlaisia morfosyntaktisia objektivirheitä: partitiivivirheitä, genetiivivirheitä, nominatiivivirheitä ja akkusatiivivirheitä. Virhetyypeistä tyypillisin on partitiivivirhe. Tyypillisin suomenoppijoiden tuottama virheellinen objektin sijamuoto on nominatiivi, vaikkakin kyseessä on varsin harvinainen objektin sijamuoto. Objektin lukuvirheitä tapahtuu lähinnä vain partitiiviobjektien kategoriassa. Objektin morfosyntaktisten virheiden perusteella suomenoppijoiden kielitaidon tarkkuus kehittyy taitotasojen A2–B2 välillä. Tutkimukseni perusteella näin voidaan todeta kaikkien objektin sijamuotojen kohdalla. Kielitaidon tarkkuuden kehittyminen tarkoittaa, että oppijan tuottama kielenaines muistuttaa edistyneemmillä taitotasoilla yhä enemmän suomen kielen sääntöjen mukaista kielenainesta. Vaikka kielitaidon tarkkuus kehittyykin, jää suomenoppijoille huomattavasti kehitettävää vielä B2-taitotasollakin. Tyypillisimmin suomenoppija tekee virheen objektin aspektuaalisessa valinnassa eli valinnassa partitiiviobjektin ja totaaliobjektin väliltä. Lisäksi suomenoppijat tekevät rutkasti virheitä myös totaaliobjektin sisäisessä sijanvalinnassa. Tutkimukseni perusteella suomenoppijat osaavat jo hyvin varhain tehdä valinnan objektin sijamuodon ja paikallissijamuodon väliltä. Tutkimustulosteni puitteissa voidaan todeta, oppijat hallitsevat suomen kielen objektin sijamuodon ja luvun valinnan yhä paremmin kielitaidon karttuessa. Virheosuuksien suuruus vielä B2-tasollakin tukee aiempia havaintoja, joiden perusteella suomenoppijat kokevat etenkin objektin sijanvalinnan haastavaksi.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on konstruktio mennä kuin X kirjoitetussa suomen kielessä (sanomalehtikieli). Konstruktio rakentuu liikeverbistä mennä, kuin-konjunktiosta ja konjunktiota seuraavasta, varioivasta X:stä, joka on substantiivilauseke (NP), adjektiivilauseke (AP) tai verbin E-infinitiivi. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää konstruktion variaatiota kirjoitetussa suomen kielessä ja sen vakiintuneisuus kirjoitettuun suomen kieleen. Konstruktion variaatiota kuvaan selvittämällä sekä varioivan X:n muotoa ja merkitystä että koko konstruktion muotoa ja merkitystä. Tutkimukseni on aineistopohjainen, kvalitatiivinen tutkimus, jota tukevat myös kvantitatiiviset havainnot. Tutkimusaineistoni on valikoima tekstikorpus Suomen kielen tekstikokoelman sanomalehtitekstejä, jotka ovat peräisin 1990-luvulta. Tutkimukseni teoreettinen tausta on kognitiivisessa kielentutkimuksessa, konstruktiokieliopissa ja metaforateoriassa. Kognitiivisessa kielitieteessä merkitys nousee tärkeäksi, ja merkitys on ensyklopedista eli kielellisen tiedon ja maailmaa koskevan tiedon voi erottaa toisistaan vain keinotekoisesti. Konstruktiokieliopissa mikä tahansa kielellinen kokonaisuus katsotaan konstruktioksi, kunhan jokin sen muodon tai funktion piirre ei ole ennustettavissa muista konstruktioista. Kokonaisuudet voidaan myös tallentaa konstruktioina, vaikka ne olisivat täysin ennustettavissa, kunhan ne toistuvat riittävän usein. Konstruktio on muodon ja merkityksen yhteenliittymä. Metaforat ovat konventionaalisia ja korvaamattomia, ja ne on tunnustettu normaaleiksi arkikielen ilmiöiksi. Tutkimustulosten perusteella selviää, että konstruktion mennä kuin X varioiva X voi taipua substantiivilausekkeessa nominatiivissa, partitiivissa, inessiivissä, illatiivissa, adessiivissa, allatiivissa ja instruktiivissa. Adjektiivilausekkeessa X taipuu partitiivissa ja verbin E-infinitiivissä instruktiivissa. Osa näistä sijamuodoista on yleisempiä kuin toiset, ja kunkin sijamuodon sisältämä konstruktio mennä kuin X on vakiintunut tiettyihin merkityksiin. Tutkimustulokseeni vaikuttaa se, että tutkimusaineisto on sanomalehtikielinen. Jossain toisessa tutkimusaineistossa konstruktion variaatio ilmenisi mahdollisesti sekä muodoltaan että merkitykseltään erilaisena.

Tutkielman aihe on League of Legends -pelissä käytetyt nimimerkit. Tutkielmassa analysoidaan nimimerkkien ortografista rakennetta ja nimimerkkien valintaperusteita. Analyysin tuloksia vertaillaan joihinkin viime vuosina erilaisista verkkonimimerkeistä tehtyjen opinnäytetöiden tuloksiin. Aineistona on käytetty kyselylomakkeella kerättyä aineistoa, joka sisältää 183 erilaista nimimerkkiä suomalaisilta League of Legends -pelaajilta. Aineisto on kerätty syksyllä 2015 tätä kandidaatintutkielmaa varten. Tutkimuksessa on analysoitu nimimerkkien ortografista rakennetta ja valintaperusteita. Ortografiasta on huomioitu nimimerkin alkukirjain, kirjainkoko koko nimessä sekä nimimerkissä mahdollisesti käytetyt numerot. Valintaperusteanalyysissa luokittelukategoriat on valittu aineiston pohjalta, ja apuna on käytetty kyselyyn vastanneiden nimimerkeilleen antamia perusteluita. Analyysissa tärkeimmät vertailukohteet ovat Lasse Hämäläisen (2012) ja Jaana Matsin (2012) pro gradut sekä Katja Virpirannan (2011) kandidaatintutkielma. Joiltain osin tuloksia vertaillaan myös muihin nimimerkkitutkimuksiin. Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että nimimerkeissä suositaan isoa alkukirjainta, vaikka se ei nimimerkeissä olekaan pakollinen. Nimimerkkien valinnassa suositaan joko jo muualla käytössä olevaa tai omaan nimeen jollain tavalla perustuvaa nimimerkkiä. Tuloksista voi olettaa, että nimimerkit ymmärretään epävirallisesta statuksestaan huolimatta erisnimien kaltaisiksi, ja kertaalleen hyväksi havaittu nimimerkki säilytetään usein myös verkkosivustolta toiselle siirryttäessä. Arkipäiväisessä käytössä oleva epävirallinen lempinimi on myös yleinen nimimerkkinä.

Kandidaatintutkielmani tutkimusaihe on nesessiivirakenteen subjektin sija keskustelupalstoilla. Nesessiivirakenteen subjektin sijamuoto on kielen huollon suosituksen mukaisesti genetiivi, mutta myös nominatiivi on yleisesti käytössä. Olen kerännyt aineistoni Suomi24-korpuksesta. Olen tutkimuksessani tarkastellut, kuinka nesessiivirakenteen A-infinitiivimuotoisen pääverbin syntaktiset ja semanttiset piirteet vaikuttavat sijanvalintaan. Aineistostani näkyy, että genetiivisubjektia esiintyy kaikissa monikäyttöisissä lausetyypeissä. Nominatiivi on erityisesti kopulalauseiden subjektin sijamuoto. Myös intransitiivilauseissa esiintyy nominatiivisubjektia, mutta transitiivisissa lauseissa subjektin sija on genetiivi. Semanttisesti tarkasteltuna nominatiivisubjektin saavat sellaiset lauseet, joissa toiminta tai siirtyminen tilasta toiseen ei ole ihmisen aiheuttama. Genetiivi liittyy erityisesti sellaisiin lauseisiin, joissa subjektin tarkoite on vastuullinen ja elollinen toimija.