Abstract This dissertation analyzes the history of the diagnosis of psychopathy in Finland in four different contexts from the late-nineteenth century until the end of the 1960s. Due to the broad scope of the diagnosis of psychopathy, it has been used in various contexts. This study takes a look at the early history of forensic psychiatry, the pathologizing of child suicides, the use of the diagnosis in northern Finland as a form of social control after the Second World War, and patients diagnosed with transvestism, classified as a subcategory of psychopathy, and their treatment. The main constants in the use of the diagnosis have been deviance, permanence, the borderland between mental health and illness, intervention, the congenital nature of the condition, and abnormality, which manifests itself as the abnormality of the emotions, drives, and volition. The dissertation examines the background, methods, and significance of the use of the diagnosis as part in the development of the Finnish welfare state. The conceptually broad diagnosis of psychopathy should not be seen as a wastebasket diagnosis only, but should be analyzed separately in each context. / Tiivistelmä Väitöskirja tarkastelee psykopatiadiagnoosin historian vaiheita Suomessa neljässä eri yhteydessä 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun. Lukuisista eri konteksteista, joissa diagnoosia on käytetty, tarkastellaan tarkemmin oikeuspsykiatrian alkutaivalta, lasten itsemurhien patologisointia, diagnoosin käyttöä toisen maailmansodan jälkeisessä Pohjois-Suomessa sosiaalisen kontrollin muotona, sekä Transvestitismus-alakategorian potilaita ja hoitoa. Yhteisiä nimittäjiä psykopatiadiagnoosin käytössä ovat olleet poikkeavuus, mielenterveyden ja mielisairauden välinen rajatila, interventio, pysyvyys, synnynnäisyys sekä epänormaalius, joka liittyy tunteisiin, vietteihin ja tahtoon. Väitöskirjassa tarkastellaan psykopatiadiagnoosin käytön taustoja, tapoja ja merkitystä osana suomalaisyhteiskunnan kehitystä kohti hyvinvointivaltiota ja korostetaan, että käsitteellisesti laajan diagnoosin historiaa tulisi tarkastella aina käyttökontekstin kautta, ei pelkkänä kaatoluokan historiana.

Abstract Type 1 diabetes is considered to be a T cell-mediated autoimmune disease characterized by destruction of the pancreatic beta cells. Its prediction is currently based on diabetes-associated autoantibodies, giving a cumulative risk of 84% during 15 years of follow-up since seroconversion. Prediction of the timing of clinical onset has remained challenging, however. This thesis examines glucose metabolism in autoantibody-positive children with a high risk of developing type 1 diabetes. Out of a total of 14,876 children with an increased genetic risk followed up from birth in the Finnish DIPP study, 567 developed ≥2 autoantibodies during the follow-up and 255 of these (45%) were diagnosed with type 1 diabetes until the end of December 2011. The glucose parameters measured were HbA1c, OGTT and random plasma glucose with 3 to 12 months interval. Seven-day continuous glucose monitoring (CGM) was performed on an age and sex-matched cohort. We showed that rising HbA1c, impaired glucose tolerance in OGTT, random plasma glucose values of ≥7.8mmol/l and potentially CGM can predict type 1 diabetes with a median time to diagnosis of approximately one year. Our results suggest that especially HbA1c and random plasma glucose are cost-effective and improve the prediction of diabetes. These markers may be useful for monitoring the response to treatment in prevention studies. / Tiivistelmä Tyypin 1 diabetesta pidetään T-soluvälitteisenä autoimmuunitautina, joka johtaa haiman beetasolujen tuhoutumiseen. Tyypin 1 diabeteksen ennustaminen perustuu tällä hetkellä diabetekseen assosioituviin vasta-aineisiin, jotka antavat 84% kumulatiivisen riskin 15 vuoden seurannassa. Taudin puhkeamisen ajankohdan ennustaminen on kuitenkin edelleen vaikeaa. Tämä väitöskirja käsittelee glukoosiaineenvaihduntaa vasta-ainepositiivisilla lapsilla, joilla on suurentunut riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Suomalaisessa DIPP-tutkimuksessa vasta-aineiden kehittymistä on seurattu yhteensä 14876 lapselta. Seurannan aikana 567 lasta kehitti ≥2 autovasta-ainetta ja näistä 255 (45%) sairastui tyypin 1 diabetekseen joulukuun loppuun 2011 mennessä. Glukoosiaineenvaihduntaa seurattiin tutkimalla HbA1c, OGTT ja satunnaisia verensokeriarvoja 3-12 kuukauden välein. Ikä ja sukupuolivakioidussa kohortissa tehtiin jatkuvan sokeripitoisuuden seuranta (CGM). Tutkimuksessamme nouseva HbA1c, heikentynyt sokerin sieto OGTT-kokeessa, satunnainen verensokeri ≥7.8 mmol/l ja mahdollisesti CGM ennustavat tyypin 1 diabeteksen puhkeamista. Tulostemme perusteella erityisesti kustannustehokkaat HbA1c ja satunnainen verensokeri parantavat diabeteksen ennustamista. Nämä parametrit saattavat olla hyödyllisiä myös preventiotutkimuksissa hoitovasteen seurannassa.