Diss. -- Helsingin yliopisto.

Abstract Primary intracerebral hemorrhage (pICH) is a severe, suddenly occurring disease involving high mortality and poor functional outcome. In the absence of curative treatment patient management is mainly supportive with the emphasis on preventing hematoma enlargement and complications. Better understanding of the factors predicting outcome are needed to define effective treatments. An unselected population-based registry study of 982 pICH patients admitted to Oulu University Hospital during the years 1993 to 2008 was conducted The study revealed that concomitant use of warfarin and serotonin-modulating antidepressants at the time of pICH increases the case fatality rate compared to patients with warfarin alone. An elevated C-reactive protein value on admission was an independent predictor of unfavorable outcome after pICH. This association was not explained by pre-existing heart disease, diabetes, severity of the bleeding, or infections. Patients undergoing surgical hematoma evacuation were observed to have improved 3-month survival compared to conservatively treated patients. Improved survival was noticed especially in patients with ≤70 years of age with ≥30ml supratentorial ICHs. Hematoma evacuation did not improve functional outcome. Earlier ischemic stroke was found to be an independent predictor of recurrent pICH. Diabetes seemed to increase and treated hypertension decrease the risk for fatal recurrence. Aspirin or serotonin-modulating antidepressants did not seem to increase the risk of recurrence. / Tiivistelmä Primääri aivoverenvuoto (pICH) on vakava, yhtäkkisesti alkava sairaus, johon liittyy korkea kuolleisuus ja vaikea vammautuminen. Parantavan hoidon puuttuessa on hoito lähinnä elintoimintoja tukevaa vuodon laajenemisen ja komplikaatioiden estämistä. Ennusteeseen vaikuttavien tekijöiden parempi tunteminen on ehto tehokkaiden hoitojen löytämiseksi. Väitöskirjatutkimustani varten kerättiin Oulun yliopistollisen sairaalan alueelta vuosien 1993-2008 aikana 982 aivoverenvuotoon sairastuneen potilaan väestöpohjainen aineisto. Tutkimus osoitti, että varfariinin ja selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjän (SSRI) yhteiskäyttö aivoverenvuodon aikana lisäsi kuolevuutta pelkkään varfariiniin nähden. Alkuvaiheen koholla oleva C-reaktiivinen proteiini oli itsenäinen aivoverenvuodon jälkeistä vammautuneisuutta ennustava tekijä. Yhteys ei selittynyt olemassa olevalla sydänsairaudella, diabeteksella, aivoverenvuodon vaikeudella tai infektioilla. Kirurginen aivoverenvuodon poistoleikkaus paransi kolmen kuukauden ennustetta verrattuna potilaisiin ilman leikkausta. Erityisesti leikkaus auttoi alle 70-vuotiaita potilaita, joilla oli yli 30 millilitran kokoinen pinnallisempi vuoto. Leikkaus ei parantanut fyysistä kuntoutumista. Aiempi sairastettu aivoinfarkti oli itsenäinen aivoverenvuodon uusiutumista ennustava tekijä. Diabetes saattaa lisätä ja hoidossa oleva verenpainetauti laskea riskiä tappavaan uusintavuotoon. Aspiriinin tai SSRI:n käyttö eivät lisänneet uusintavuodon riskiä.

Abstract There are previous reports of an increasing incidence of children’s forearm fractures in the last few decades. Their surgical treatment is evolving. The present study was aimed at determining the incidence and background of these fractures and their treatment. It was also aimed to analyse the short- and long-term outcomes. A comprehensive population-based study (N=168) among 86,000 children in Oulu University Hospital District over a decade (2000–2009) was performed to analyse the incidence of middle-third forearm fractures. Further data (N=291) covering 1997–2009 was achieved in order to study monthly variation and backgrounds of all both-bone forearm fractures in the distal, middle or proximal thirds. An age- and sex-matched case-control study (N=94) at Vaasa Central Hospital District in 1995–1999 with approximately 11 years of follow-up was performed to evaluate long-term morbidity. The relationship between summer weather and outdoor fractures was based on daily weather readings of all summer days (N=1989) in 1997–2009. There was a 4.4-fold increase in middle-third shaft fractures in the last decade (2000–2009) and a 3.1-fold increase in all forearm shaft fractures (proximal, middle and distal) in 1997–2009. The increase in the middle-shaft fractures was still accelerating towards the end of the study period. Trampolining was increasing as a reason for the injuries. At the end of the study every third fracture was caused by a trampoline injury. The fractures caused by other recreational activities increased absolutely, but they were stable in relation to trampoline injuries. There was a clear monthly variation in fracture incidence. During the long study time, August was repeatedly the most usual month for the fractures. School terms and summer holidays did not explain the varying fracture risk. The incidence of the fractures was 50% higher in dry vs. rainy days in summer. Temperature and wind speed did not affect fracture risk. Not only were the number of children’s forearm shaft fractures increasing, but also their operative treatment in 1997–2009. The increase was mostly connected to elastic stable intramedullary nailing (ESIN), the incidence of which changed from 10% to 30% during the study period, compared with other types of treatment. Non-operative treatment showed poor short-term outcome in the form of worsening alignment and a relatively great need of re-operations. Operative treatment showed excellent primary results. In the long run, the outcome of non-operative treatment was excellent. / Tiivistelmä Lasten kyynärvarren diafyysimurtumat ovat lisääntyneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Samalla niiden kirurginen hoito on muuttunut. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää murtumien ilmaantuvuutta ja murtumien taustalla olevia tekijöitä sekä hoidon kehittymistä. Tavoitteena oli myös tutkia lyhyt- ja pitkäaikaisia hoitotuloksia. Ilmaantuvuuden määrittämiseksi kerättiin väestöpohjainen aineisto (N=168) kaikista niistä lapsista (<16-v.), jotka ovat olleet hoidossa Oulun yliopistollisessa sairaalassa kyynärvarren keskialueen murtuman vuoksi 2000–2009. Taustatekijöiden selvittämiseksi aineisto laajennettiin koskemaan kaikkia kyynärvarren kahden luun murtumia (proksimaaliset, keskialueen ja distaaliset murtumat) 1997–2009 (N=291). Pitkäaikaistuloksia arvioitiin tapaus-verrokkitutkimuksella (N=94), jonka potilasaineiston muodostivat Vaasan keskussairaalassa vuosina 1995–1999 hoidetut lapsipotilaat. Ikä- ja sukupuolivakioidut vertailutapaukset poimittiin väestörekisteristä. Kesäsään ja ulkona tapahtuvien murtumien välisen yhteyden tutkimiseksi kerättiin säätila-aineisto kaikilta vuosien 1997–2009 kesäpäiviltä (N=1989). Lasten kyynärvarren keskidiafyysin murtumat lisääntyivät 4,4-kertaisesti vuosikymmenessä (2000–2009) ja kaikki diafyysimurtumat lisääntyivät 3,1-kertaisesti (1997–2009). Keskidiafyysimurtumien ilmaantuvuus kasvoi kiihtyvästi. Trampoliini aiheutti yksinään joka kolmannen murtuman, ja trampoliinimurtumien ilmaantuvuus kasvoi tutkimusaikana. Muut tapaturmatyypit pysyivät vakioisina. Murtumien ilmaantuvuus vaihteli kuukausittain, mutta 13 vuoden seurantajaksolla ne olivat selvästi yleisimpiä elokuussa. Koululaisten kesäloma ei vaikuttanut murtumariskiin. Murtumat olivat 50 % yleisempiä kuivalla säällä kuin sadesäällä. Lämpötila tai tuulennopeus eivät vaikuttaneet murtumien ilmaantuvuuteen. Lasten kyynärvarsimurtumien operatiivinen hoito lisääntyi. Joustavien ydinnaulojen käyttö kasvoi 10 %:sta 30 %:iin suhteessa muihin hoitomuotoihin. Kajoavan hoidon lyhytaikaiset tulokset olivat erinomaiset. Kajoamattoman hoidon tulokset olivat heikot, ja hoitoon liittyi paljon asennon huonontumista ja myöhempää leikkaustarvetta, erityisesti asennon korjaamista. Pitkän ajan seurannassa kajoamattoman hoidon tulokset olivat kuitenkin erinomaiset. / Sammanfattning Barns underarmsfrakturer har ökat under de senaste årtiondena och deras behandling är under förändring. Syftet med den här forskningen var att undersöka underarmsfrakturer: förekommande, bakgrund och behandling. Meningen var också att bedöma resultat av olika frakturbehandlingar på kort och lång sikt. Totalt 168 barn undersöktes. De behandlades på Uleåborgs universitetssjukhus åren 2000–2009 p.g.a. en underarmsfraktur i mellersta tredjedelen av skaft. Därtill inkluderades 291 barn med en underarmsfraktur i hela skaftet åren 1997–2009. En fall-kontroll–undersökning innehöll 47 barn med en underarmsfraktur i Vasa centralsjukhus åren 1996–1999 samt en köns- och ålders standardiserad kontroll grupp med 47 medlemmar (N=47). Relationen mellan sommarväderlek och frakturer som skedde utomhus analyserades på basis av uppgifter om väderleken på alla sommardagarna åren 1997–2009 (N=1989). Frakturer i den mellersta underarmen ökade 4,4-faldigt och accelererande på ett årtionde (2000–2009) och alla skaftfrakturer 3,1-faldigt (1997–2009). Trampolinen tillfogade var tredje av dessa frakturer och således ökade trampolinens betydelse. Jämfört med trampolinen höll sig andra bakgrundsfaktorer stadiga. Det fanns en klar variation i förekommande av frakturer mellan månaderna. Mest förekom frakturer i augusti. Skolperioden eller sommarlovet påverkade inte risken för frakturer. Uppehållsväder ökade risken 1,5-faldigt jämfört med regniga dagar. Temperaturen eller vinden hade ingen effekt på frakturer. Operativa kirurgiska behandlingar ökade i stället för ej-operativa behandlingar åren 1997–2009. Ökningen berodde mest på tilltagande bruk av flexibla märgspikar, vilket ökade från 10 % till 30 % jämfört med andra behandlingsmetoder. Ej-operativ vård visade gott om komplikationer under den korta uppföljningen. Operativ vård var framgångsrik på kort sikt. Däremot visade ej-operativ behandling utmärkta resultat efter den långa uppföljningen.

Abstract Achilles tendon rupture (ATR) conservative treatment result usually good clinical outcome, but despite the treatment method calf muscle strength deficit persist. Recent evidence suggests that surgery might surpass conservative treatment in restoring strength after ATR, but structural explanations for surgery-related improved strength remain uncertain. The purposes of this thesis were to compare calf muscle isokinetic strength recovery, calf muscle volume, fatty degeneration and AT elongation after conservative treatment or after open surgical repair of ATR. An additional aim was to assess the role of fascial augmentation in terms of calf muscle isokinetic strength recovery, AT elongation, calf muscle volume atrophy and fatty degeneration, and their relationship with calf muscle isokinetic strength in long-term follow-up after ATR surgery. Surgery resulted in 10% to 18% greater plantar flexion strength (P = 0.037) compared to conservative treatment. The mean differences between affected and healthy soleus muscle volumes were -18% after surgery and -25% after conservative treatment (P = 0.042). At 18 months, AT were, on average 19 mm longer in patients treated conservatively compared to surgery (P < 0.001). At 18 months, patients with greater (2–3) fatty degeneration had lower soleus muscle volumes and plantar flexion strength in the healthy leg. In long term, augmentation did not affect any of the strength variables, but the injured side showed 12% to 18% strength deficit compared with the healthy side (P < 0.001). The AT was, on average, 12 mm longer in the affected leg than in the healthy leg (P < 0.001). The mean soleus muscle volume was 13% lower in the affected leg than in the healthy leg (P < 0.001). The mean volumes of the medial- and lateral gastrocnemius muscles were 12% and 11% lower in the affected leg than in the healthy leg, respectively (P < 0.001). AT elongation correlated substantially with plantar strength deficit (ρ = 0.51, P < 0.001) and with both gastrocnemius (ρ = 0.46, P = 0.001) and soleus muscle atrophy (ρ = 0.42, P = 0.002). Calf muscle fatty degeneration was more common in the affected leg compared healthy leg (P ≤ 0.018). In conclusion, surgery of ATR restored calf muscle isokinetic strength earlier and more completely than conservative treatment. Conservative treatment resulted in greater soleus muscle atrophy and AT elongation compared surgery, which may partly explain the surgery related better strength results. Augmentation provided no long-term benefits compared with simple suturation, and a 12 to 18% plantar flexion strength deficit compared to the healthy side persisted. AT elongation may explain the smaller calf muscle volumes, greater fatty degeneration, and plantar flexion strength deficit observed in long-term follow-up after surgical repair of ATR. / Tiivistelmä Akillesjännerepeämän (ATR) konservatiivisella ja leikkaushoidolla hoidolla saavutetaan hyvät kliiniset tulokset. Viimeisimmät tutkimukset kuitenkin viittaavat leikkaushoidolla saavutettavan paremmat voimat kuin konservatiivisella hoidolla, mutta rakenteelliset selitykset leikkaushoidon paremmalle pohjelihaksen voimille ovat epäselviä. Työn tarkoituksena oli verrata pohjelihaksen isokineettisten voimien palautumista, pohjelihastilavuuksia, rasvadegeneraatiota ja akillesjänteen (AT) pidentymistä ATR:n konservatiivisen- ja leikkaushoidon jälkeen. Tarkoituksena oli arvioida lihaskalvovahvikkeen merkitystä pohjelihaksen isokineettisten voimien palautumisessa pitkäaikaisseurannassa. Lisäksi tutkimme AT pidentymisen, pohjelihastilavuuksien ja rasvadegeneraation suhdetta pohjelihaksen isokineettisiin voimiin ATR:n leikkaushoidon jälkeen 14 v seurannassa. Leikkaushoidolla saavutettiin 10–18 % paremmat pohjelihaksen voimat verrattuna konservatiiviseen hoitoon. Leikkaushoidon jälkeen soleuslihasten tilavuuksien puoliero terveen jalan hyväksi oli 18 % ja konservatiivisen hoidon jälkeen 25 %. 18 kk kohdalla konservatiivisesti hoidettujen AT oli 19 mm pidempi verrattuna leikkauksella hoidettuihin. 18 kk kohdalla potilaat, joilla vamma jalan soleuslihaksen rasva-degeneraatio oli korkea (2–3), kärsivät suuremmasta soleuslihaksen atrofiasta ja pohjelihaksen voima puolierosta. Voimat eivät muuttuneet 12 kk ja 14 v kontrollien välillä. Lihaskalvovahvikkeella ei ollut merkitystä voimien palautumisessa pelkkään suoraan ompeluun verrattuna, mutta vammapuoli jäi 10–18 % heikommaksi verrattuna terveeseen jalkaan. Vammajalan akillesjänne oli 12 mm pidempi terveeseen jalkaan verrattuna. Vammajalan kolmipäisen pohjelihaksen tilavuus oli 11–13 % pienempi verrattuna terveeseen jalkaan. Akillesjänteen pituus korreloi pohjelihaksen voimapuolieron sekä pohjelihasatrofian kanssa. Akillesjännerepeämän leikkaushoidolla pohjelihaksen isokineettiset voimat palautuvat nopeammin ja täydellisemmin kuin konservatiivisella hoidolla. Leikkaushoitoon verrattuna konservatiivinen hoito johtaa suurempaan soleuslihaksen atrofiaan ja akillesjänteen pidentymään, mikä selittää osittain leikkaushoidon paremmat voimatulokset. 14 v seurannassa lihaskalvovahvikkeesta ei ole etua akillesjännerepeämän leikkaushoidossa. Akillesjännerepeämän leikkaushoidosta huolimatta potilaalle jää terveeseen jalkaan verrattuna 10–18 % pohjelihasten voimapuoliero. Akillesjänteen pidentyminen mahdollisesti selittää pohjelihasten atrofian, rasvadegeneraation ja pysyvän pohjelihasten voimapuolieron akillesjännerepeämän leikkaushoidon jälkeen 14 v seurannassa.