Abstract The aim of this study was to explore the prognosis and predictors of outcomes in DSM-III-R schizophrenic psychoses within the Northern Finland 1966 Birth Cohort (NFBC 1966, N = 12 017). Firstly, clinical and social outcomes were explored by using different definitions of good and poor outcomes, and early developmental, socio-demographic, illness-related and school-related predictors of outcome in schizophrenia (N = 59) were studied. Secondly, associations between early motor development and the course of illness in schizophrenia (N = 109) were explored. Thirdly, patterns of psychiatric hospitalisations in schizophrenic psychoses (N = 115) were studied. Fourthly, recovery in schizophrenia (N = 59) and other schizophrenia spectrum psychoses (N = 12) was assessed. As a result, good clinical outcome varied from 10% to 59%, and good social outcome 15–46%, depending on definition. Poor clinical outcome varied 41–77% and poor social outcome 37–54%. Lack of friends in childhood, father's high social class, lower school performance and earlier age of illness onset predicted poor outcomes. There were some associations between development and learning of basic skills at about age 1 and subsequent illness course. Those who learnt later (within normal limits) had mostly better outcomes, compared to early learners. A total of 81% of patients with schizophrenic psychoses were re-hospitalised during the follow-up and short first hospitalisation and family history of psychosis were linked to increased risk of re-hospitalisations. One (1.7%) schizophrenia subject and three (25%) subjects with other schizophrenia spectrum disorder recovered fully; one (1.7%) schizophrenia subject and two (16.7%) spectrum subjects experienced partial recovery after several years of follow-up. In this dissertation study outcomes and some predictors were analysed in a population-based sample of individuals with relatively young age and short duration of illness. In general, both clinical and social outcomes were heterogeneous and relatively poor, and the results were influenced by the definitions of outcomes. Persons having a sub-optimal developmental trajectory with family history of psychosis, poor social contacts, poor school performance, and early age of illness onset and those with short first hospitalisation seem to have the worst outcome. In addition, the neuromotor development of these individuals is complex and late development does not associate clearly with poor outcome of illness. The results of this study indicate that the outcome of schizophrenic psychoses is not good enough and that more effective treatments and rehabilitation for schizophrenia patients are needed. Also, there is a need for structured criteria for good and poor outcome and recovery in schizophrenia. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia DSM-III-R skitsofrenian ja muiden skitsofrenian kaltaisten psykoosien taudinkulkua ja ennustetta sekä niihin liittyviä tekijöitä Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohortissa. Ensimmäiseksi tutkimuksessa selvitettiin skitsofrenian (N = 59) taudinkulkua ja sitä ennustavia sosio-demografisia ja kehitykseen, sairauteen ja koulumenestykseen liittyviä tekijöitä. Toiseksi, tutkittiin varhaislapsuuden kehityksen ja skitsofreenisten psykoosien (N = 109) taudinkulun välistä yhteyttä. Kolmanneksi, skitsofreenista psykoosia sairastavien henkilöiden (N = 115) psykiatrisia sairaalahoitoja ja niihin liittyviä tekijöitä tutkittiin. Neljänneksi tutkimuksessa selvitettiin skitsofreniasta (N = 59) ja muista skitsofreniaspektrin psykooseista (N = 12) toipumista. Tässä tutkimuksessa 10–59 % potilaista voi kliinisesti hyvin ja 15–46 % sosiaalisesti hyvin kun taas 41–77 % voi kliinisesti ja 37–54 % sosiaalisesti huonosti. Tulokset riippuivat paljolti siitä, mitä hyvän ja huonon taudinkulun kriteereitä käytettiin. Lapsuudessa ystävien puute, isän korkea sosiaaliluokka, huono koulumenestys ja taudin varhainen alkamisikä liittyivät huonoon taudinkulkuun. Aineistosta löydettiin yhteys (normaalirajoissa olevan) myöhäisemmän kehityksen ja hyvän taudinkulun välillä. Seurannassa 81 % potilaista joutui ensimmäisen sairaalahoidon jälkeen uudelleen sairaalaan. Lyhyt ensimmäinen sairaalahoito ja suvussa esiintyvä psykoosi liittyivät kohonneeseen riskiin joutua uudelleen sairaalaan. Skitsofreniapotilaista yksi (1.7 %) oli täysin ja yksi (1.7 %) osittain toipunut. Muista skitsofreniaspektrin potilaista kolme (25 %) oli täysin ja kaksi (16.7 %) osittain toipuneita usean vuoden seurannan jälkeen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin skitsofrenian taudinkulkua ja analysoitiin taudinkulkuun vaikuttavia tekijöitä yleisväestöön pohjautuvassa aineistossa. Tulosten mukaan skitsofreniaa sairastavien henkilöiden sosiaalinen ja kliininen taudinkulku oli vaihteleva ja enimmäkseen suhteellisen huono. Tulokset riippuivat paljon siitä, millaisia hyvän ja huonon taudinkulun kriteereitä käytettiin. Henkilöillä, joilla on suvussa psykooseja, varhainen sairastumisikä, joilla on ollut huono koulumenestys ja vähäisiä sosiaalisia kontakteja lapsuudessa, ja joilla on ollut lyhyt ensimmäinen sairaalahoito, sairauden kulku on usein huono. Skitsofreniaa sairastavien henkilöiden viivästynyt varhainen motorinen kehitys ei ole yksiselitteisesti yhteydessä huonoon taudinkulkuun. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella skitsofrenian ennuste ei ole yleensä hyvä. Yhteiskunnan tulisi entistä enemmän panostaa skitsofreniapotilaiden kokonaisvaltaiseen hoitoon ja kuntouttamiseen. Aiemman kirjallisuuden ja tämän tutkimuksen tulosten perusteella on myös selkeä tarve yhdenmukaisille ja strukturoiduille hyvän ja huonon ennusteen ja toipumisen kriteereille skitsofreniassa.

Abstract The aim of this dissertation was to study outcomes in schizophrenia and their predictors in a meta-analysis and in the Northern Finland Birth Cohort 1966 (NFBC 1966). The NFBC 1966 is an unselected, population-based cohort consisting of 12,068 pregnant women and their 12,058 live-born children. This dissertation utilises data that has been collected from medical records, national registers and from two extensive psychiatric studies conducted when the cohort members were 34 and 43 years old, including interview, neurocognitive and brain magnetic resonance imaging data, and questionnaires. Depending on the topic investigated, the sample size ranges between 43 and 103 individuals with schizophrenia. The meta-analysis found that approximately 13.5% of subjects with schizophrenia recovered both clinically and socially, and the recovery rate has not increased in recent decades. Studies from countries with poorer economic indices had higher recovery estimates. In the NFBC 1966, individuals with schizophrenia who were young and single at illness onset, who experienced an insidious onset, and who had more hospital treatment days early on, were at greater risk of a poor outcome in terms of later psychiatric hospitalisations and lack of remission. A novel finding was an association between suicidal ideations at onset and higher number of later psychiatric hospitalisations. Associations were detected between decreased gray matter density in the left frontal and limbic areas and decreased total white matter volume, and concurrent poor outcomes at 34 years. Concerning neurocognitive functioning at 34 years, better long-term verbal memory predicted a better global outcome (symptoms, hospital treatments, social relationships and working combined) and better visual memory predicted a better vocational outcome nine years later. The results of this study show that recovery is possible, but not very common in schizophrenia. Though outcomes are relatively difficult to predict, many clinically relevant predictors were observed that can be used in predicting outcome in a nearly 20-year follow-up. However, more research is needed in order to explore predictors that could possibly be modified via early interventions so as to enhance outcomes. / Tiivistelmä Tämän väitöstutkimuksen tarkoituksena oli tutkia skitsofrenian ennustetta ja ennustetekijöitä meta-analyysin ja Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohortin avulla. Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohortti on valikoitumaton, yleisväestöpohjainen kohortti, johon kuuluu 12 068 raskaana olevaa naista ja heidän 12 058 elävänä syntynyttä lastaan. Tässä väitöstutkimuksessa hyödynnetiin sairauskertomuksia, kansallisia rekistereitä sekä kahdessa laajassa kenttätutkimuksessa (34- ja 43-vuotistutkimukset) kerättyjä tietoja, jotka koostuvat haastatteluista, useista kyselyistä, neuropsykologisesta tutkimuksesta sekä aivojen magneettikuvauksesta. Tutkimuksen aiheesta riippuen aineiston koko eri osajulkaisuissa vaihteli 43:n ja 103:n välillä. Meta-analyysin perusteella 13,5 % skitsofreniaa sairastavista toipuu sekä kliinisesti että sosiaalisesti, eikä toipuminen ole viime vuosikymmeninä yleistynyt. Toipuneiden osuus oli suurempi köyhissä maissa. Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohorttitutkimuksissa todettiin, että huonompi ennuste myöhempien sairaalahoitojen ja remission suhteen oli niillä, jotka olivat sairastuessaan nuoria ja naimattomia, joiden psykoosisairaus alkoi hitaasti ja joilla oli sairauden alkuvaiheissa enemmän sairaalahoitoja. Uusi löydös oli yhteys itsetuhoisten ajatusten ja myöhempien sairaalahoitojen välillä. Tiettyjen aivoalueiden tilavuuden ja rakenteen muutokset liittyivät monella tavoin samanhetkiseen taudinkuvaan 34-vuotiaana. Neurokognitiivisessa testauksessa parempi viivästetty kielellinen muisti 34-vuotiaana ennusti parempaa kokonaisvaltaista vointia (oireet, sairaalahoidot, sosiaaliset suhteet ja työssäkäynti yhdistettynä) ja parempi näönvarainen muisti ennusti työssäoloa 9 vuoden seurannassa. Tämän väitöstutkimuksen tulokset osoittavat, että skitsofreniasta toipuminen on mahdollista, vaikkakaan ei kovin yleistä. Vaikka taudinkulun ennustaminen on haastavaa, tutkimuksessa havaittiin useita kliinisesti merkittäviä tekijöitä, joilla on ennustearvoa jopa 20 vuoden seurannassa. Lisätutkimuksia kuitenkin tarvitaan, jotta löydettäisiin sellaisia ennustetekijöitä, joihin kohdistuvalla varhaisella interventiolla voitaisiin parantaa skitsofrenian ennustetta.

Abstract Uterine leiomyomas are the most common benign tumours in females. They are myometrial neoplasms, may present single or multiple, and may be located in various sites of the uterus. Leiomyomas distort the uterine cavity and the uterus itself, causing abnormal vaginal bleeding, reduced fertility and also pelvic pressure and pain symptoms. The aim of this study was to elaborate current knowledge on familial uterine leiomyomas and to explore the possible association between uterine leiomyoma and cardiovascular disease risk factors, and also the association between leiomyomas and endometriosis. The natural history of familial uterine leiomyoma study showed significant differences between familial and non-familial leiomyoma cases, familial cases having more severe clinical characteristics. They presented with multiple uterine leiomyomas and were more often symptomatic. They were also diagnosed at a younger age. The prevalence study on uterine leiomyomas and endometriosis offered confirmation of an association between the diseases. Uterine leiomyomas and endometriosis seem to decrease female fertility independently of each other. Uterine leiomyomas related to the hereditary leiomyomatosis and renal cell cancer (HLRCC) tumour syndrome were studied in regard to their clinical characteristics and immunophenotype. The study provided evidence that women with HLRCC may be identified through distinct leiomyoma clinical characteristics, and routine-use IHC of CD34 and Bcl-2. Distinguishing these leiomyoma cases from sporadic ones may identify families affected by fumarate hydratase (fumarase, FH) mutation. Uterine leiomyoma and cardiovascular disease risk factors were studied in The Northern Finland Birth Cohort 1966 (NFBC1966). The study showed an association between leiomyomas and raised cardiovascular disease risk factors, serum lipids and metabolic syndrome in particular. These findings may suggest that there are shared predisposing factors underlying both uterine leiomyomas and adverse metabolic and cardiac disease risks, or that metabolic factors have a role in biological mechanisms underlying leiomyoma development. This study provides novel information on clinical characteristics of familial uterine leiomyomas and on the immunophenotype of HLRCC-related leiomyomas. The study also offers significant confirmation of associations between uterine leiomyomas and both endometriosis and several CVD risk factors. / Tiivistelmä Kohdun leiomyoomat ovat naisten yleisin hyvänlaatuinen kasvain. Ne ovat myometriumin neoplastisia muutoksia ja ne ilmenevät joko yksittäisinä tai monilukuisina, ja ne voivat sijaita missä tahansa kohdun myometriumia. Leiomyoomat muuttavat kohdun ja kohtuontelon säännöllistä muotoa. Lisäksi ne aiheuttavat vuotohäiriöitä, alentunutta hedelmällisyyttä, ja lantion alueen painetta ja kipua. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli laajentaa nykyistä tietämystä suvuittain esiintyvistä kohdun leiomyoomista ja selvittää mahdollista leiomyoomien ja kardiovaskulaaritautiriskin assosiaatiota, ja lisäksi selvittää leiomyoomien ja endometrioosin assosiaatiota. Suvuittain esiintyvien kohdun leiomyoomien taudinkulkua selvittävässä tutkimuksessa osoitettiin merkittäviä eroja suvuittain ja ei-suvuittain esiintyvien leiomyoomien välillä. Suvuittain esiintyvien leiomyoomien kliininen taudinkuva oli vaikeampi, leiomyoomia oli kohdussa useampia ja ne aiheuttivat useammin oireita ja lisäksi ne diagnosoitiin nuoremmalla iällä. Kohdun leiomyoomien ja endometrioosin yleisyyttä selvittävä tutkimus antoi lisävahvistusta sille havainnolle, että nämä taudit assosioivat keskenään. Tutkimustuloksen mukaan leiomyoomat ja endometrioosi vähentävät naisen hedelmällisyyttä toisistaan riippumatta. Perinnöllinen kohdun leiomyomatoosi ja munuaissyöpä (hereditary leiomyomatosis and renal cell cancer, HLRCC) -kasvainoireyhtymään liittyvän kohdun leiomyoomia selvittävän tutkimuksen tuloksien mukaan HLRCC-naisten kohdun leiomyoomien kliiniset ominaisuudet poikkeavat satunnaisesti esiintyvien leiomyoomien ominaisuuksista. Naisella HLRCC voitaisiinkin tunnistaa näiden poikkeavien ominaisuuksien perusteella, sekä immunohistokemiallisilla värjäyksillä CD34 ja Bcl-2. Fumaraattihydrataasi (fumaraasi, FH) -geenin mutaatiota kantava suku voitaisiin siten tunnistaa yksittäisen HLRCC leiomyoomatapauksen avulla. Pohjois-Suomen syntymäkohortti 1966 (Northern Finland Birth Cohort 1966, NFBC1966) tutkittiin kohdun leiomyoomia ja kardiovaskulaarisairauden riskitekijöitä. Tutkimustuloksien perusteella kohdun leiomyoomat assosioivat koholla olevien kardiovaskulaarisairauden riskien kanssa, erityisesti seerumin lipidien ja metabolisen syndrooman suhteen. Näiden tutkimustulosten perusteella voidaan esittää, että leiomyoomien ja terveydelle epäedullisen metabolian ja kardiovaskulaaritaudin riskien taustalla on mahdollisesti joitain yhteisiä altistavia tekijöitä, tai että metabolisilla tekijöillä on rooli kohdun leiomyoomien tautimekanismissa. Tämä tutkimus on tuottanut uutta tietoa suvuittain esiintyvien kohdun leiomyoomien kliinisestä taudinkuvasta ja HLRCC:n liittyvien leiomyoomien immunofenotyypistä. Lisäksi tämä tutkimus esittää lisävahvistusta kohdun leiomyoomien ja endometrioosin assosiaatiolle sekä useille kardiovaskulaaririskitekijöille.