Abstract The aim of this study was to deepen the understanding of ageing nurses’ well-being at work. The study consists of the following phases: 1) a substantive theory of ageing hospital nurses’ well-being at work, 2) systematic literature review of nurses’ well-being at work, 3) developing a scale to measure ageing nurses’ well-being at work, 4) testing the substantive theory to serve as a theoretical model based on the survey study and 5) practical application of the theoretical model in Finnish hospitals. The substantive theory was created using Glaserian grounded theory methodology. The subjects of the study are nurses working at a university hospital, aged 45–55 years, with at least 10 years of hospital work experience and doing three-shift work in the specialities of internal medicine or surgery. The data (n = 21) analysed using constant comparison analysis consists of interviews, diaries and open data collection forms. Nurses’ well-being at work is investigated through a systematic literature review, consisted of data from 21 scientific original articles collected from international databases. A scale was developed based on the substantive theory whose validity and reliability was tested with the aid of survey data. The substantive theory was also tested using the scale and survey data. Survey data (n = 328) were collected from nurses born between the years 1948–1962 and working at hospitals all around Finland. Data were analysed using explorative factor analysis (principal component analysis). With the aid of a second survey data set (n = 285) the practical application of the theoretical model was studied in Finnish hospital organizations as seen in the work of ageing nurses. According to the theoretical model, the well-being at work of ageing nurses consists of nurse-nurse interaction, nurse-patient interaction and orientation towards nursing work. Nurse-nurse interaction consists of meaningfulness of work, helping, status at work, communality, freedom, working in pairs and being together. Nurse-patient interaction consists of patient satisfaction, well-conducted nursing and meeting and helping patients. Orientation towards nursing work includes provision of good care to patients, appreciation of nursing and putting the patient first. The theoretical model is well realized within the hospital organization: the strongest conflict can be seen in relation to the importance of well-conducted nursing and its quite poor realization in Finnish hospitals. The results of this study emphasize in a new way the key significance of reciprocity, dignity and respect to nurses’ well-being at work. The knowledge generated in this study can be exploited when promoting well-being at work of ageing nurses in responding to the challenges at both individual and organizational level. The results of this study can be utilized in nursing work, nursing leadership and education and in research related to well-being at work. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena on syventää ymmärrystä ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnista. Tutkimus rakentuu seuraavista vaiheista: 1) substantiivinen teoria ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnista, 2) systemaattinen kirjallisuuskatsaus hoitajien työhyvinvoinnista, 3) ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvointia mittaavan mittarin kehittäminen, 4) substantiivisen teorian testaaminen teoreettiseksi malliksi empiirisen aineiston avulla ja 5) teoreettisen mallin toteutuminen suomalaisissa sairaaloissa. Substantiivinen teoria on luotu glaserilaisen grounded theory -metodologian avulla. Tutkimuksen kohteena ovat yliopistosairaalan sisätautien ja kirurgian klinikan 45–55-vuotiaat, yli 10 vuoden työkokemuksen omaavat ja kolmivuorotyötä tekevät sairaanhoitajat. Jatkuvan vertailun analyysilla analysoitu aineisto (n = 21) koostuu haastatteluista, päiväkirjoista ja avoimista tiedonkeruulomakkeista. Hoitajien työhyvinvointia on tarkasteltu systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla, jonka aineisto koostui 21 kansainvälisestä tietokannoista kerätystä tieteellisestä alkuperäisjulkaisusta. Substantiivisen teorian perusteella on kehitetty mittari, jonka luotettavuutta testattiin empiirisen aineiston avulla. Mittarin ja kyselyaineiston avulla myös testattiin substantiivista teoriaa. Aineisto (n = 328) kerättiin vuosina 1948–1962 syntyneiltä ja eri puolella Suomea sairaaloissa työskenteleviltä sairaanhoitajilta. Aineisto analysoitiin eksploratiivisella faktorianalyysilla (pääkomponenttianalyysi). Toisen empiirisen kyselyaineiston (n = 285) avulla tarkasteltiin teoreettisen mallin toteutumista suomalaisissa sairaalaorganisaatioissa ikääntyvien sairaanhoitajien työssä. Teoreettisen mallin mukaan ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvointi rakentuu hoitajavastavuoroisuudesta, potilasvastavuoroisuudesta ja hoitajien työn asenneperustasta. Hoitajavastavuoroisuus koostuu työn mielekkyydestä, auttamisesta, asemasta työssä, yhteisöllisyydestä, vapaudesta, parityöstä ja yhdessäolosta. Potilasvastavuoroisuus rakentuu potilaiden tyytyväisyydestä, hyvin tehdystä hoitotyöstä sekä potilaiden kohtaamisesta ja auttamisesta. Sairaanhoitajien työn asenneperusta sisältää potilaan hyvän hoitamisen, hoitajuuden arvostamisen ja potilaan ensisijaistamisen. Teoreettinen malli toteutuu sairaalaorganisaatioissa hyvin: merkittävin ristiriita on havaittavissa liittyen hyvin tehdyn hoitotyön tärkeyteen, mutta heikkoon toteutumiseen. Tutkimuksen tulokset nostavat uudella tavalla keskiöön arvostavan vastavuoroisuuden merkityksen sairaanhoitajien työhyvinvoinnille. Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää ikääntyvien sairaanhoitajien työhyvinvoinnin edistämisessä sekä yksilö- että organisaatiotason haasteisiin vastaamisessa. Tutkimuksen tulokset ovat hyödynnettävissä käytännön hoitotyössä, hoitotyön johtamisessa ja koulutuksessa sekä työhyvinvoinnin tutkimuksessa.

Abstract The study describes adult patients' experiences of psychosis and being helped in an inpatient setting. The method is qualitative and the approach phenomenological. The study was carried out at the psychiatric clinic of a Finnish university hospital in 1998. The participants were men and women aged 23-57 coping with different types of psychosis. The data consists eight people's interviews (n=14), which were tape-recorded (except one). The data was analysed using the method developed by Amedeo Giorgi and Juha Perttula. Patients experienced psychosis as an uncontrollable sense of self, which included emotional and physical feelings of a change and a loss of control over one's self. Uncontrollable sense of self increased sensitivity with self, others, the significant others were important and meaningful and coping with daily life was difficult and varied individually. The onset of psychosis was experienced situational, the progress of psychosis as holistic and exhaustive, and the admission into the treatment as difficult but inevitable. The care was experienced as helpful but unstructured. The care should be based on patients' experiences of psychosis with self, others and life. When patients have uncontrollable sense of self the care should be protection from vulnerability to more integrated inner world supporting individual empowerment and coping. / Tiivistelmä Tutkimuksessa kuvaillaan aikuisten potilaiden kokemuksia psykoosin ja autetuksi tulemisen todellisuudesta psykiatrisen sairaalahoidon aikana. Tutkimuksen lähestymistapa on fenomenologinen. Keräsin tutkimusaineiston yliopistosairaalan psykiatrian klinikassa avoimilla haastatteluilla vuonna 1998. Tutkimukseen osallistuneet olivat erilaisia psykooseja kokeneita ja niistä selviytyneitä tai selviytymässä olevia, 25-57-vuotiaita naisia ja miehiä. Tutkimusaineistona on kahdeksan erimuotoista psykoosia kokeneen potilaan haastattelut (n=14), jotka nauhoitettiin (yhtä lukuun ottamatta). Analysoin aineiston Amedeo Giorgin kehittämällä ja Juha Perttulan Giorgin analyysimenetelmään liittämän muunnelman mukaan. Potilaat kokivat psykoosin hallitsemattomana minuutena, mikä tarkoitti emotionaalista ja fyysistä minän muuttumisen ja itsehallinnan menetyksen tunnetta. Hallitsematon minuus merkitsi herkistyneisyyden lisääntymistä itsen ja muiden suhteen, omaisten ja ystävien tärkeyttä ja vaihtelevaa vaikeutta selviytyä jokapäiväisestä elämästä. Elämäntilanteeseen liittyvä hallitsematon minuus oli kokonaisvaltainen ja uuvuttava kokemus. Tällöin sairaalahoito koettiin vaikeana, mutta välttämättömänä. Autetuksi tuleminen oli helpottavaa ja välttämätöntä, mutta hoito jäi jäsentymättömäksi omaan sisäiseen tilanteeseen, hoitotoimintojen ja minuuden hallitsemattomuuden / hallinnan suhteen. Autetuksi tuleminen tarkoitti potilaiden kokemana haavoittuvuudelta suojaamisesta eheytyneemmäksi tuloa siten, että yksilöllistä voimaantumista ja selviytymistä tuetaan.

Abstract The purpose of this study was to describe and explain the use of physical restraints in institutional elderly care from the viewpoint of the elderly, their family members, nursing staff and nursing superiors. The empirical part of the study was conducted in two stages. The approach in the first stage was quantitative: data were collected with a questionnaire from the nursing staff (n = 1,148). The data were collected using stratified sampling in two stages: by type of institution and by province. The data were analysed using descriptive statistics as well as explorative factor analysis. The second stage of the study was conducted with a qualitative approach, collecting the data from the elderly (n = 7), their family members (n =  7), nursing staff (n = 16) and nursing superiors (n = 5) using participant observation, individual and group interviews. The data were analysed using inductive content analysis. The use of physical restraints on the elderly was common in institutional care, especially in health centre wards. Both direct and indirect forms of restraint were used to limit the mobility of the elderly. The most commonly used form of direct restraint was elevating the sides of the bed (84%). Indirect forms of restraint included removing the patient’s mobility aid, clothes or alarm bell, as well as a mode of operation that promotes passivity. The nursing staff considered the use of physical restraints on the elderly as an ethical conflict situation. A family member of the elderly could be an active agent, either by using physical restraints or demanding that the nursing staff use them. The nursing staff stated that lack of legislation has an effect on the widespread use of physical restraints. Thirty-three per cent of the nursing staff reported having written instructions on the use of physical restraints in their work unit. The use of physical restraints made the elderly susceptible to hazardous situations, maltreatment and institutionalisation. Attempts were being made to reduce the use of physical restraints by using alternative methods. The participation of a doctor and a physical therapist in elderly care would promote the use of alternative methods, as would support provided by the work unit superiors. The information obtained from the study can be used to widen the gerontological knowledge basis of nursing science as well as to develop gerontological nursing practices in elderly care. The new information can be utilised in basic, further and updating education in the field of social and health care, as well as in producing and developing institutional care services for the elderly. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja selittää fyysisten rajoitteiden käyttöä vanhusten laitoshoidossa vanhusten, omaisten, hoitohenkilökunnan ja hoitotyön esimiesten näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen osio tehtiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen vaiheen lähestymistapa oli kvantitatiivinen ja aineisto kerättiin kyselylomakkeella vanhusten hoitotyöhön osallistuvalta henkilökunnalta (n = 1148). Aineisto kerättiin käyttäen ositettua otantaa kaksivaiheisesti: laitostyypeittäin ja lääneittäin. Aineisto analysoitiin käyttäen kuvailevan tilastotieteen menetelmiä sekä eksploratiivista faktorianalyysia. Tutkimuksen toisen vaiheen lähestymistapa oli kvalitatiivinen ja aineistot kerättiin vanhuksilta (n = 7), omaisilta (n = 7) sekä vanhusten hoitotyöhön osallistuvalta henkilökunnalta (n = 16) ja hoitotyön esimiehiltä (n = 5) osallistuvan havainnoinnin sekä yksilö- ja ryhmähaastatteluiden menetelmillä. Aineistot analysoitiin induktiivisella sisällön analyysimenetelmällä. Fyysisten rajoitteiden käyttö oli yleistä vanhusten laitoshoidossa, erityisesti terveyskeskusten vuodeosastoilla. Vanhuksen liikkumisen rajoittamiseen käytettiin sekä suoria että epäsuoria rajoittamismuotoja. Yleisimmin käytetty suora rajoittamismuoto oli ylösnostetut sängynlaidat (84 %). Epäsuoria rajoittamismuotoja olivat liikkumisen apuvälineen, vaatteiden, soittokellon poisottaminen sekä passivoiva toimintatapa. Hoitohenkilökunta piti fyysisten rajoitteiden käyttöä eettisenä ristiriitatilanteena, jossa hoitaja joutui valitsemaan vanhuksen turvallisuuden lisäämisen ja henkilökohtaisen vapauden riistämisen välillä. Omainen saattoi olla aktiivinen toimija käyttäessään itse tai vaatiessaan hoitohenkilökuntaa käyttämään fyysisiä rajoitteita. Hoitohenkilökunta totesi lainsäädännön puuttumisen vaikuttavan fyysisten rajoitteiden runsaaseen käyttöön. Hoitohenkilökunnasta 33 % ilmoitti työyksikössään olevan kirjalliset ohjeet fyysisten rajoitteiden käytöstä. Fyysisten rajoitteiden käyttö altisti vanhuksen vaaratilanteille, kaltoinkohtelulle sekä laitostumiselle. Vanhusten laitoshoidossa pyrittiin vähentämään fyysisten rajoitteiden käyttöä vaihtoehtoisia toimintatapoja käyttämällä. Lääkärin ja fysioterapeutin osallistuminen vanhusten hoitoon edistäisi vaihtoehtoisten toimintatapojen käyttöä, samoin työyksikön esimiesten tuki. Tutkimuksessa tuotetulla tiedolla voidaan laajentaa hoitotieteen gerontologista tietoperustaa ja kehittää gerontologisen hoitotyön toimintoja vanhusten hoitotyössä. Uutta tietoa voidaan hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuoltoalan perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksessa sekä tuotettaessa ja kehitettäessä vanhusten laitoshoitopalveluja.

Abstract The aim of this study was to describe and evaluate the use of dance performance as an intervention in the care of elderly persons with dementia. The research task was to describe and evaluate how demented elderly persons experience dance performances and describe dance performance and its essence as an intervention. The method was qualitative evaluation research. The informants were demented elderly persons (13), their family members (4), nurses (7) and practical nurse students (3). Four dance performances based on elderly persons' memories of different seasons were performed in the nursing home. The data were collected using individual interviews of elderly persons, videotaping, heart rate measurements and focus group interviews of family members, nurses and students. The experiences of the demented elderly persons were related to dance performance as an activity, dance performance, performers, themselves, and to the audience and surroundings. Dance performance was evaluated as a process intervention with an effect on the elderly person and his/her interaction with the others and also on the family members. Dance performance as an intervention in the care of elderly persons with dementia has its own special features as does its implementation in nursing. Watching a dance performance is an active event to the demented elderly person. Feelings, memories and sense of community with the others aroused by dance performance are positively significant in the nursing care context. Dance performance is an interactive psychosocial intervention which promotes the well-being and elicits the resources of the elderly person with dementia. It can also be a contradictory intervention. This study has produced information for gerontological nursing. With this information dance performance can be used in similar situations as a goal-directed intervention. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja arvioida tanssiesityksen käyttöä auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä vanhusten, omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden näkökulmista. Tutkimuksen tehtävänä oli kuvata ja arvioida miten dementoituvat vanhukset kokevat hoitoyhteisöihin tuodut tanssiesitykset, kuvata tanssiesitystä auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä dementoituvien vanhusten, omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden arvioimana sekä kuvata, millainen tanssiesityksen tulee olla auttamismenetelmänä dementoituvien vanhusten hoitotyössä. Tutkimus oli laadullinen arviointitutkimus. Siihen osallistui 13 dementoituvaa vanhusta, 4 omaista, 7 hoitajaa ja 3 lähihoitajaopiskelijaa. Hoitokodissa esitettiin neljä vanhusten vuodenaikamuistoihin perustuvaa tanssiesitystä. Aineistonkeruumenetelminä olivat dementoituvien vanhusten yksilöhaastattelut, videointi, sykemittaukset sekä omaisten, hoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden ryhmähaastattelut. Aineistot kerättiin neljän tanssiesityksen yhteydessä ja jälkeen. Aineistot analysoitiin laadullisella, induktiivisella sisällön analyysimenetelmällä. Vanhusten kokemukset tanssiesityksistä liittyivät tanssiesitystoimintaan, tanssiesitykseen, esiintyjiin, heihin itseensä sekä toisiin katsojiin ja ympäristöön. Tanssiesitys arvioitiin prosessina toteutuvaksi auttamismenetelmäksi, joka vaikuttaa vanhukseen ja hänen vuorovaikutukseensa toisten kanssa sekä omaisiin. Dementoituvien vanhusten auttamismenetelmänä toimivalla tanssiesityksellä on omat erityispiirteensä tanssiesityskokonaisuuteen, tanssiesityksen kokonaistunnelmaan, rakenteeseen, kestoon, sisältöön, visuaalisuuteen, äänimaailmaan, esiintyjiin ja ympäristöön liittyen. Tanssiesityksen hoidollisella hyödyntämisellä on myös omat erityispiirteensä. Tanssiesityksen katsominen on dementoituvalle vanhukselle aktiivinen tapahtuma, ja tanssiesityksen herättämät tunteet, muistot ja yhteisyys toisten kanssa saavat aikaan prosesseja, joilla on myönteistä hoidollista merkitystä. Tanssiesitys on vuorovaikutuksellinen, hyvinvointia edistävä ja vanhuksen voimavaroja esille nostava psykososiaalinen auttamismenetelmä, jonka avulla voidaan tukea dementoituvan vanhuksen normatiivista kehitystä. Tanssiesitys ei ole ristiriidaton auttamismenetelmä, ja sen hoidollisen hyödyntämisen lähtökohtana tulee olla dementoituvan vanhuksen yksilölliset tarpeet. Tutkimus on tuottanut tietoa kliinisen, gerontologisen hoitotieteen tietoperustaan tuomalla laadullista tutkimusnäyttöä aiemmin tutkimattomasta auttamismenetelmästä. Tuotetun tiedon avulla tanssiesityksiä voidaan hyödyntää vastaavissa tilanteissa tavoitteellisesti auttamismenetelmänä.

Abstract The purpose of this study was to describe and understand the evolution of the content and characteristics of Finnish geriatric nursing from the 1930s till the 2000s. The research approach was based on three underlying assumptions: historicity, multi-level analysis and the dimensions of goals and actual practice. Historicity implied both a long-term analysis of the phenomenon and the use of historical methodology. Multi-level analysis implied that the phenomenon was analyzed at both a macro-level and a micro-level. The macrolevel consisted of the societal geriatric policies (level I). The micro-level was divided into functional environments comprising the municipal context (level II) and nursing organizations (level III) as well as the nursing practice (level IV). The focal aim in the multi-level analysis was to compare the goals (at levels I-III) to the actual practice (level IV). The underlying theoretical premises of the multi-level analysis consisted of system-oriented thinking, and the data were organized in terms of the guidance model. The evolution of geriatric nursing was analyzed on the basis of official documents at the level I, the municipal documents of three municipalities in northern Finland at the level II, the documents of geriatric nursing organizations in selected municipalities at the level III, and retrospective knowledge of nursing aids and assistants and practical nurses at the level IV. In addition to this, contemporary material as well as relevant literature, magazines and research findings were used to shed light on the historico-sociocultural context. The manner of reading applied was systematic interpretation, which allowed the macro- and micro-level information of geriatric nursing in different historical periods to be integrated into a comprehensible whole. The study highlighted the basic dimensions of both goals and actual practice. Using a theoretical societal frame of analysis, they were combined into the general guidelines of geriatric nursing: the retaining nursing of the activation stage (1930-1950), the collective nursing of the preliminary stage (1950-1970), the individual nursing of the revitalizing stage (1970-1990) and the balancing nursing of the renovative stage (1990-). The findings indicated that the evolution of geriatric nursing was shaped by the goal-oriented dimensions of the geriatric policies, the municipal organizations and the functional contexts of the nursing organizations as well as the nurses' role in the actual practice. The findings also indicated that the goals defined in geriatric policies were implemented in the actual nursing practice with some delay. The purpose of the study was to produce synthesizing basic nursing research. It thus opened up a new perspective into the research questions motivated by nursing science. The findings can also be utilized in efforts to understand the value and knowledge base of geriatric nursing and in nurse education. In order to be able to develop nursing further, it is important not to approach nursing as a separate phenomenon, but to integrate it into a wider historico-sociocultural analysis. The methodological solutions made here can also be applied to other nursing research. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla ja ymmärtää suomalaisen vanhusten hoitotyön sisällön ja luonteen muotoutumista 1930-luvulta 2000-luvulle. Tutkimuksen tarkastelunäkökulmana oli kolme perusolettamusta: historiallisuus, monitasoisuus sekä tavoitteiden ja tosiasiallisen toiminnan ulottuvuudet. Historiallisuus viittasi sekä ilmiön tarkasteluun pitkällä aikavälillä että historialliseen tutkimusmenetelmään. Monitasoisuus liitti ilmiön tarkastelun makro- ja mikrotasoille. Makrotason muodosti yhteiskunnallinen vanhuspolitiikka (I-taso). Mikrotaso jakaantui kunnalliseen (II-taso) ja hoito-organisaatioiden (III-taso) muodostamiin toimintaympäristöihin sekä käytännön hoitotyöhön (IV-taso). Monitasotarkastelun lävistävänä näkökulmana oli heijastaa tavoitteellisia ulottuvuuksia (I-III-taso) käytännön tosiasialliseen toimintaan (IV-taso). Tutkimuksen väljänä monitasotarkastelua ohjaavana teoreettisena lähtökohtana oli systeemiajattelu ja jäsennyksenä toimi ohjausmalli. Vanhusten hoitotyön muotoutumista haettiin I-tasolla virallisten dokumenttien, II-tasolla kolmen pohjoissuomalaisen kunnan kunnallisten asiakirjojen, III-tasolla valittujen kuntien vanhusten hoito-organisaatioiden dokumenttien sekä IV-tasolla apu-, perus- ja lähihoitajien muistitiedon avulla. Tämän lisäksi ajan historiallis-sosiokulttuurisen kontekstin ymmärtämiseksi hyödynnettiin aikalaisaineiston ohella myös ilmiötä koskevaa kirjallisuutta, aikakauslehdistöä ja tutkimustietoa. Tutkimuksen luentatapana oli systematisoiva tulkinta, jonka avulla integroitiin makro- ja mikrotason tiedot vanhusten hoidosta eri aikakausilta yhteen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tutkimus tuotti sekä tavoitteellisten että tosiasiallisen toiminnan ulottuvuuksien peruslinjat. Näistä muodostettiin teoreettista yhteiskunnallista jäsennyskehystä hyödyntäen hoitotyön yleiset kehityslinjat: aktivointivaiheen säilyttävä hoitotyö (1930-1950), luonnosteluvaiheen kollektisoiva hoitotyö (1950-1970), elävöittämisvaiheen yksilöllinen hoitotyö (1970-1990) sekä uudentamisvaiheen tasapainoileva hoitotyö (1990-). Tutkimus osoitti, että hoitotyön muotoutumiseen vaikuttivat vanhuspolitiikan, kunnallisen ja hoito-organisaatioiden toimintaympäristöjen tavoitteelliset ulottuvuudet sekä hoitajan rooli tosiasiallisessa toiminnassa. Tuloksista kävi ilmi, että vanhuspolitiikan tavoitteet heijastuivat hoitotyön tosiasialliseen toimintaan viiveellä. Tutkimuksen ideana oli tuottaa kokoavaa hoitotieteellistä perustutkimusta. Tutkimus avasi siten uutta näkökulmaa hoitotieteen tieteenalasta nouseviin tutkimuskysymyksiin. Tuloksia voidaan hyödyntää myös vanhusten hoitotyön arvo- ja tietoperustan ymmärtämiseen sekä hoitotyön opetukseen. Hoitotyön edelleen kehittämisen kannalta on tärkeää, että hoitotyötä ei tarkastella vain yksittäisenä ilmiönä, vaan se liitetään laajempaan ajan historiallis-sosiokulttuuriseen tarkasteluun. Tutkimuksen menetelmällisiä ratkaisuja voidaan soveltaa myös muissa hoitotieteellisissä tutkimuksissa.

Abstract The purpose of this study was to describe and explain the care of older people with dementia in surgical wards from the viewpoints of the patients and their close relatives, nursing staff and physicians. The study was conducted in two stages. The first stage of the study was conducted with a qualitative approach, collecting the data from older people with dementia (n=7), their close relatives (n=5), nursing staff (n=19) and physicians (n=9) using individual and group interviews. The data were analysed using inductive content analysis. The approach in the second stage was quantitative: data were collected with a questionnaire from the nursing staff (n=191). The data were analysed using descriptive statistics as well as explorative factor analysis. The nursing staff stated that responding to the physical, psychological and social needs of patients with dementia requires more effort and time than usual. The nursing staff pointed out that they did not have all the required know-how to provide good care for older people with dementia. The nursing staff with longer work experience indicated doing nothing more often than other nursing staff when encountering challenge behaviour of a patient with dementia. Concerns about well-being of a patient and feeling shame about patient’s behavioural symptoms were causing exhaustion among close relatives. Relatives expected some time for personal dialogue and support from the nursing staff. The patients experienced that they did not get enough information about their own care. The study provides new information that can be used to develop the care of older people with dementia in hospital environment. The results can be utilized in basic, further and updating education in the field of health care. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja selittää ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyötä kirurgisella vuodeosastolla muistisairaiden potilaiden, omaisten, hoitohenkilökunnan ja lääkäreiden näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen vaiheen lähestymistapa oli kvalitatiivinen eli laadullinen, ja aineisto kerättiin kirurgisilla vuodeosastoilla olevilta muistisairailta potilailta (n=7), omaisilta (n=5), hoitohenkilökunnalta (n=19) ja lääkäreiltä (n=9) yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluina. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällön analyysilla. Tutkimuksen toisen vaiheen lähestymistapa oli kvantitatiivinen eli määrällinen, ja aineisto kerättiin kyselylomakkeella kirurgisilla vuodeosastoilla työskentelevältä hoitohenkilökunnalta (n=191). Aineisto analysoitiin käyttäen kuvailevan tilastotieteen menetelmiä sekä eksploratiivista faktorianalyysia. Ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyössä korostui fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen avuntarpeeseen vastaaminen, joka vaati keskimääräistä enemmän aika- ja henkilöstöresursseja. Hoitohenkilökunta toi esille, ettei heillä ollut tarvittavaa tieto-taitoa muistisairaiden potilaiden hoitamiseen. Hoitajat, joilla oli pitkä työkokemus reagoivat muistisairaan potilaan käytösoireisiin muita hoitajia välinpitämättömämmin. Huoli potilaan voinnista ja häpeän tunne potilaan käytösoireista aiheuttivat puolestaan omaisen uupumista. Omaiset kaipasivatkin henkilökunnalta keskusteluapua ja tukea. Potilaat taas kokivat, etteivät he saaneet tarpeeksi tietoa hoitoaan koskevista asioita. Tutkimuksella tuotetaan uutta tietoa, jonka avulla voidaan kehittää ikääntyvän muistisairaan potilaan hoitotyötä sairaalaympäristössä. Tuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuoltoalan perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksessa.

Abstract The aim of the study was to investigate the amount and focus of rehabilitation nursing care practices and the association of these practices to quality outcomes. Additionally, the aim of the study was to describe the characteristics and leadership models of the functional level in long-term care units providing rehabilitation nursing care. The study consists of four articles. The data for the first three articles were derived from the National Institute for Health and Welfare Resident Assessment Instrument (RAI) database. The data for the first article (n = 5312) were collected using resident level data. The second article is based on unit level information (n = 256) and data from a questionnaire sent to the nursing leaders of the functional level (n = 189) in facilities which adopted RAI. For the third article the resident level data (n = 2037) were used from the study of Laine (2005). The statistical analyses were performed by SAS statistical software for Windows. The data were presented as mean scores and confidence intervals. Regression models were used to present the associations between variables. The qualitative data for the fourth article was collected by interviews with the nursing leaders at the functional level (n = 14). The data were analysed by content analysis. The results show that residents receiving rehabilitation nursing had more impaired cognitive and physical function. The amount of rehabilitation nursing practice was associated to the nurses' assessment of residents' rehabilitation potential. Daily provision of rehabilitation nursing activity was associated to better care quality. It decreased the prevalence of bedridden residents and residents with little or no activity. It increased the amount of nursing time spent on residents. The leadership of the rehabilitation units consisted of recognizing options, promoting guidelines, reminding nurses, upholding open communication, supporting the learning process and respecting. The characteristics of rehabilitation units involved characteristics of Magnet Hospitals. The measure of rehabilitation nursing that measured the amount of rehabilitation nursing activity was usable and distinctive. In this study, measurable information about the amount of rehabilitation nursing practice was acquired. Findings of this study are usable for evaluation of nursing care outcomes and for developing nursing management. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan määrää, kohdentumista ja sen yhteyttä hoidon laadun tuloksiin. Lisäksi tarkoituksena oli kuvata kuntoutumista edistävien osastojen tunnuspiirteitä ja lähijohtamisen menetelmiä pitkäaikaisessa laitoshoidossa. Tutkimus koostuu neljästä osajulkaisusta, josta kolmessa on käytetty valmiita tutkimusaineistoja. Ensimmäisen (n = 5312) osajulkaisun asiakastason aineisto on kerätty tekemällä poimintoja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Resident Assement Instrument (RAI) -tutkimustietokannasta. Toisessa osajulkaisussa tutkimustietokannasta on kerätty osastotason aineisto (n = 256) ja tehty poimintoja RAI-järjestelmää käyttävien osastonhoitajien toimintatietokyselystä (n = 189). Kolmannessa osajulkaisussa on hyödynnetty asiakastason aikamittaus- ja RAI-arviointiaineistoa (n = 2037), jota Laine (2005) käytti väitöskirjassaan. Analyyseissä on käytetty SAS-tilasto-ohjelmistoa. Aineisto on kuvattu keskiarvoin ja luottamusvälein. Muuttujien yhteyksiä on kuvattu käyttämällä regressiomalleja. Neljättä osajulkaisua varten on koottu laadullinen aineisto osastonhoitajien teemahaastatteluista (n = 14), joka on analysoitu sisällön analyysillä. Tulosten mukaan hoitajan kuntoutumista edistävä toiminta kohdistui niihin asiakkaisiin, joilla oli keskivaikeasti alentunut fyysinen toimintakyky ja kognitio. Hoitajan toiminta oli yhteydessä hoitajan uskoon asiakkaan kuntoutumisen mahdollisuudesta. Osastotason tarkastelussa päivittäinen kuntoutumista edistävä toiminta oli yhteydessä hoidon laadun tuloksiin, sillä se vähensi vuodepotilaiden määrää ja lisäsi asiakkaiden sosiaalista osallistumista. Se lisäsi myös asiakaskohtaista välitöntä hoitoaikaa. Lähijohtamisen menetelminä korostuivat mahdollisuuksien näkeminen, linjassa pitäminen, mieleen palauttaminen, avoin kommunikointi sekä hoitajien osaamisen tukeminen ja arvostaminen. Kuntoutumista edistävien osastojen tunnuspiirteinä korostuivat magneettisairaaloiden vetovoimatekijät. Tutkimuksessa kehitetty kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan määrän mittaamiseen tarkoitettu mittari osoittautui käyttökelpoiseksi ja erottelevaksi mittariksi. Tutkimuksessa saatu tieto on hyödynnettävissä kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan mittaamisessa kuten myös hoidon tulosten arvioinnissa. Tutkimustuloksista on hyötyä hoitotyön johtamisessa. / Sammanfattning Syftet med undersökningen var att analysera mängden av rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser, vem de riktades till och hur de relaterar till vårdkvalitet. Dessutom var avsikten att beskriva vad som kännetecknar rehabiliteringsfrämjande avdelningar och ledarskapsmodeller inom institutionsvården. Undersökningen består av fyra delpublikationer: i tre av dem användes existerande forskningsmaterial. Materialet på klientnivå (n = 5312) som användes i den första delpublikationen samlades in genom axplock ur forskningsdatabasen Resident Assessment Instrument (RAI) på Institutet för hälsa och välfärd (THL). Den andra delpublikationen består av material på avdelningsnivå (n = 256) och material ur en enkät om verksamhetsuppgifter (n = 189) riktad till de avdelningsskötare som använder RAI-systemet. Den tredje delpublikationen omfattar tidmätnings- och RAI-bedömningsmaterial (n = 2037) på klientnivå som Laine (2005) använde i sin doktorsavhandling. I analyserna har SAS-dataprogramvara använts. Materialet har beskrivits med medelvärden och konfidensintervaller. Variablernas förhållanden till varandra har illustrerats med regressionsmodeller. För den fjärde delpublikationen har ett kvalitativt material insamlats från temaintervjuer med avdelningsskötare (n = 14) och analyserats med innehållsanalys. Resultaten visar att vårdarens rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser riktade sig på de klienter som hade medelsvårt nedsatt fysisk funktionsförmåga och kognition. Vårdinsatserna var sammankopplade med vårdarens uppfattning om klientens rehabiliteringsmöjligheter. I studien på avdelningsnivå relaterade den dagliga rehabiliteringsfrämjande vårdinsatsen till vårdkvalitet. Antalet sängliggande klienter minskade och det sociala deltagandet hos klienterna ökade, även den direkta vårdtiden per klient ökade. Bland de metoder som avdelningsskötarna använde för ledarskap framhävdes upptäckandet av möjligheter, linjehållning, påminnelser, öppen kommunikation samt stödandet och värdesättandet av vårdarnas kompetens. Särskilt kännetecknande för de rehabiliteringsfrämjande avdelningarna visade sig vara magnetsjukhusens dragningskraft. För att mäta mängden rehabiliteringsfrämjande vård som gavs, utvecklades en mätare, vilken visade sig vara användbar och urskiljande. De resultat som denna forskning gett kan tillämpas för att lyfta fram mätbarheten av rehabiliteringsfrämjande vårdinsatser såsom även till att utvärdera vårdresultaten. Forskningsresultaten kan också utnyttjas till att utveckla ledarskapet inom vårdarbetet.

Abstract The purpose of the study was to examine the relationship between nursing leadership and burnout among nurses in health care as well as the incidence of multidimensional leadership and burnout in Finnish nursing. A further purpose was to test a factor structure of Multifactor Leadership Questionnaire (MLQ) and Maslach Burnout Inventory (MBI) in Finnish health care. The empirical data were gathered by postal questionnaires from nursing staff working in university, central and district hospitals, health centers as well as psychiatric and private hospitals (n = 900, response rate 73%). In addition, a follow-up study was performed at a one-year interval (n = 100, response rate 79%). After deleting unusable questionnaires, the sample consisted of 627, and the follow-up study of 78 nurses and nurse leaders. The data were analyzed with descriptive and multivariate statistical methods. Nurse leaders proved to be transformational leaders who rewarded their subordinates, but traditional active and passive management-by-exception and laissez-faire leadership also appeared in their leadership behavior. Half of the nursing staff were moderately burned out and about one tenth were highly burned out. Nearly one fifth suffered from high emotional exhaustion. Nursing leadership has both positive and negative effects on burnout among nursing staff. Rewarding transformational leadership and active management-by-exception functioned as protecting factors, and passive laissez-faire leadership as an exposing factor. However, the results suggest that the relation between leadership and burnout is complex, affected by situational factors of leadership and the ambiguous nature of burnout. The six- and three-factor structure of the MLQ as well as the three-factor structure of the MBI were empirically supported. According to psychometric properties both instruments are well applicable to Finnish health care research. The results can be used in academic leadership education and leadership training in health care organizations, as well as to improve the quality of work life and to promote work well-being. The results can also be utilized in studies applying MLQ and MBI as well as when exploring factor structure of measures and in validation studies of instruments. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hoitotyön johtajuuden ja hoitohenkilöstön työuupumuksen yhteyttä terveydenhuollossa sekä moniulotteisen johtajuuden ja työuupumuksen esiintymistä suomalaisessa hoitotyössä. Lisäksi tarkoituksena oli testata suomalaisessa terveydenhuollossa moniulotteisen johtajuusmittarin ja kolmiulotteisen työuupumusmittarin rakennetta. Empiirinen tutkimusaineisto kerättiin postikyselyllä yliopisto-, keskus- ja aluesairaaloiden, terveyskeskusten sekä psykiatristen ja yksityisten sairaaloiden hoitohenkilöstöltä (n = 900, vastausprosentti 73). Lisäksi toteutettiin seurantakysely vuoden intervallilla (n = 100, vastausprosentti 79). Aineistosta jouduttiin poistamaan vastauksia, ja poistojen jälkeen tutkimusjoukko muodostui 627:stä ja seurantakyselyssä 78 hoitajasta ja hoitotyön esimiehestä. Aineiston analyysissä käytettiin tilastollisina kuvailevina menetelminä ristiintaulukointia, kontingenssikerrointa, χ²-testiä, Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerrointa, t-testiä, Mann-Whitney U-testiä, Wilcoxonin testiä, yksi- ja kaksisuuntaista varianssianalyysiä sekä Kruskal-Wallisin testiä. Monimuuttujamenetelminä olivat rakenneyhtälömallitus ja lineaarinen regressioanalyysi. Mittareiden luotettavuuden arvioinnissa käytettiin eksploratiivista ja konfirmatorista faktorianalyysiä, Cronbachin alpha -kerrointa, osiosummakorrelaatioita, osioiden välisiä korrelaatioita, Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerrointa ja intraclass-korrelaatiokerrointa. Hoitotyön johtajat osoittautuivat työntekijöitä palkitseviksi muutosjohtajiksi, mutta johtamiskäyttäytymisessä esiintyi myös perinteistä työntekijöiden aktiivista ja passiivista valvomista sekä välttävää johtajuutta. Eroja ilmeni johtajan iän, työkokemuksen, työtehtävän ja perustyöhön osallistumisen mukaan. Puolella hoitohenkilöstöstä esiintyi keskimääräistä ja noin kymmenesosalla voimakasta työuupumusta. Voimakkaasta emotionaalisesta väsymyksestä kärsi lähes joka viides. Hoitotyön johtajuudella on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia hoitohenkilöstön työuupumuksen kannalta. Palkitseva muutosjohtajuus ja työntekijöiden aktiivinen valvominen toimivat työuupumukselta suojaavina tekijöinä ja passiivinen välttäminen työuupumukselle altistavana tekijänä. Tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että johtajuuden ja työuupumuksen yhteys on kompleksinen, ja tähän vaikuttavat johtajuuden tilannetekijät ja työuupumuksen moniselitteinen luonne. Hoitohenkilöstön ikä, työllisyystilanne, työaikamuoto ja työtehtävän luonne vaikuttivat johtajuuden ja työuupumuksen yhteyteen, joka oli suhteellisen pysyvä vuoden intervallilla mitattuna. Myös johtajuus ja työuupumus osoittautuivat stabiileiksi ilmiöiksi. Johtajuusmittarin kuuden ja kolmen faktorin rakenne sekä työuupumusmittarin kolmen faktorin rakenne saivat empiiristä tukea. Mittareita voidaan pitää psykometristen ominaisuuksiensa perusteella suomalaiseen terveydenhuoltotutkimukseen soveltuvina. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuoltoalan yliopistollisessa ja terveydenhuollon organisaatioiden sisäisessä johtamiskoulutuksessa, työelämän laadun parantamisessa ja työhyvinvoinnin edistämisessä, johtajuus- ja työuupumusmittaria soveltavissa tutkimuksissa sekä laajemmin mittareiden kehittämistyössä ja validointitutkimuksissa.

Abstract The purpose of this study was to clarify the notion of diaconal nursing, to produce a description of diaconal nursing and to outline a model of it. The study was accomplished in three stages in accordance with the hybrid model developed by Schwarz-Barcott and Kim (2000). At the theoretical stage, the literature was searched for information of diaconal nursing. For this purpose, a discretionary sample of references dealing with diaconal work and nursing was collected in 1998–1999. The material was analyzed with methods of inductive content analysis. At the empirical stage, the narrative approach was used to collect experiential data about diaconal nursing. The data were collected in the form of written essays complemented by oral interviews. The narrators were a group of 70 senior nursing students with the orientation towards diaconal care, 36 teachers of diaconal care, two consecrated deaconess nurses from five polytechnics on different locations in Finland and eight nurses without diaconal education and four patients from the Kanta-Häme and Pirkanmaa regions. One of the informants was testing the diaconal nursing practice, and she discussed that in her personal narrative. The data were collected in 1998–2003. The substance of the empirical data was analyzed with holistic methods of narrative content analysis. At the analytical stage, diaconal nursing was described as a synthesis of the theoretical and empirical stages, and a model was constructed based on that description. The results indicated that nurses with and without diaconal education used different terms to describe diaconal nursing. Based on the model developed here, diaconal work and nursing are combined into diaconal nursing via the cultural level of religion. Diaconal nursing is a profession carried out in nursing environments and parishes by nurses with diaconal education. Knowledge of both nursing science and theology is applied. In addition to nursing interventions, caritative and liturgic interventions are also used in diaconal nursing. The term 'professional service' is in diaconal nursing. The interactive relationship is a professional human relationship, where the person being cared for receives care and compassion without an obligation to "pay back". For the nursing professional, actions accordant with the Christian view of humanity may be a resource in everyday nursing. The recipient of care is not expected to have a religious or other conviction. Diaconal nursing can be learnt through education, and being a professing Christian is not enough to make a nurse a professional of diaconal nursing. The knowledge produced is the study can be utilized in diaconal nursing instruction and helps students to encounter people in nursing practice. The model also provides insight for the development of diaconal nursing curricula in polytechnics. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selkiyttää käsitystä diakonisesta hoitotyöstä ja tuottaa kuvaus diakonisesta hoitotyöstä sekä rakentaa siitä malli. Tutkimus muodostuu kolmesta vaiheesta Schwarz - Barcottin ja Kimin (2000) kuvaaman hybridisen mallin mukaisesti. Teoreettisessa vaiheessa tehtävänä oli etsiä kirjallisuudesta tietoa diakonisesta hoitotyöstä. Tätä varten kerättiin 1998–1999 harkinnanvaraisella otannalla aineisto diakoniaa ja hoitotyötä käsittelevästä kirjallisuudesta. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Empiirisessä vaiheessa koottiin narratiivista lähestymistapaa soveltaen kokemuksellista tietoa diakonisesta hoitotyöstä. Aineisto koottiin kirjoitelmina ja sitä täydennettiin haastatteluin. Kertojina oli 70 diakoniapainotteisen sairaanhoitajakoulutuksen päättävää opiskelijaa, 36 diakonian opettajaa, kaksi diakonian virkaan vihittyä sairaanhoitajaa viiden eri paikkakunnan ammattikorkeakoulusta sekä 8 sairaanhoitajaa ja 4 potilasta Kanta-Hämeestä ja Pirkanmaalta. Yksi kertojista testasi diakonista hoitotyötä hoitokäytännössä, josta hän tuotti sisäisen tarinansa. Aineisto koottiin 1998–2003 välisenä aikana. Aineisto analysoitiin holistis-sisällöllisesti narratiivisen aineiston analyysin mukaisesti. Analyyttisessa vaiheessa kuvattiin diakonista hoitotyötä teoreettisen ja empiirisen vaiheen muodostamana synteesinä, jonka perusteella siitä rakennettiin malli. Tulokset osoittivat, että diakoniaan kouluttautuneet ja kouluttautumattomat sairaanhoitajat puhuvat eri käsittein diakonisesta hoitotyöstä. Kehitetyn mallin mukaan diakonia ja hoitotyö yhdistyvät diakoniseksi hoitotyöksi uskonnon kulttuurisen tason kautta. Diakoninen hoitotyö on professio, jota tekevät diakoniseen hoitotyöhön kouluttautuneet sairaanhoitajat hoitotyön toimintaympäristöissä ja seurakunnissa. Siinä sovelletaan hoitotieteen ja teologian tietoa. Diakonisessa hoitotyössä toteutetaan hoitotyön auttamismenetelmien lisäksi karitatiivisia ja liturgisia auttamismenetelmiä. Diakonisessa hoitotyössä puhutaan ammatillisesta palvelemisesta. Vuorovaikutussuhde on ammatillinen lähimmäissuhde, jossa hoidettava kokee saavansa lahjomatonta hoitamista ja rakkauden tunnetta. Hoitotyöntekijälle kristillisen ihmiskäsityksen mukainen toiminta voi olla voimavara hoitamisen arjessa. Hoidettavana olevalta ihmiseltä ei edellytetä uskonnollista tai muuta vakaumusta. Diakoninen hoitotyö voidaan oppia koulutuksessa ja pelkkä hoitajan kristillinen vakaumus ei anna valmiuksia tähän työhön. Tutkimuksessa tuotettua tietoa voidaan hyödyntää hoitotyön opetuksessa ja sen seurauksena käytännön hoitotyössä ihmisen kohtaamisissa. Lisäksi tuotettu malli lisää ymmärrystä kehittää diakonista hoitotyötä opiskelevan sairaanhoitajan opetussuunnitelmaa ammattikorkeakoulussa.

Abstract The aim was to describe the narratives unfolding in cooperative team meetings in acute psychiatric care. The cooperative team meeting is based on cooperative care, in which power and responsibility are shared between the participants. The participants in cooperative team meeting are the patient, her/his significant others and health care professionals. The aim of these meetings is defined based on the patient's need for care. The purpose of the study was to produce new knowledge about cooperative team meetings in psychiatric care. The results can be used to develop psychiatric care and the processes of learning and studying to nurse. The study approach was narrative, and it was focused on narratives in the cooperative team storytelling process. The data consisted of 11 videotaped cooperative team meeting in two acute psychiatric wards. The participants in each case consisted of a voluntary patient, his/her significant others, primary physicians, nurses and other experts. The research was a process. The spoken narratives in cooperative team meetings were approached using the methods of "Categorical-Content" reading and dialogue analysis based on a narrative approach. The unspoken narratives were unfolded using the QRS NVivo computer program and the "Holistic-Content" reading method. In the first phase, the silent narrative "shame" was found. In the second phase, the narratives "active" and "passive participation" based on cooperative care were found. In the third phase, the spoken and unspoken combined narrative "Shared-rhythm cooperation" was found. According to the results, the cooperative team meeting consisted of unspoken narratives. The cooperative team meeting was based on cooperative care if the participants defined and shared the topic of discussion and had eye contact and the authoritarian participant gave space for expression. The cooperative team meetings required open-ended and reasonable questions by the health care professionals. Furthermore, the interpretation was to be based on the patient's or the significant other's narratives and the meanings the events had had for them. The participants were able to introduce their narratives to the storytelling process if they had enough time. Shared understanding was possible if all participants' narratives were in interaction with each other. The cooperative team meeting was expert-initiative, if the storytelling was based on the professionals' narratives. The expert-initiative storytelling consisted of control, monologue, unreadable faces and immobility. The main goal was to elicit information of the patient, and the role of the patient and his/her significant others was to be a passive recipient. / Tiivistelmä Tutkimuksessa kuvataan psykiatrisen yhteistyöneuvottelun keskustelussa rakentuvia kertomuksia. Yhteistyöneuvottelu perustuu yhteistoiminnallisen hoidon lähtökohtiin, jossa valta ja vastuu ovat jaettu siihen osallistuvien kesken. Siten yhteistyöneuvottelu on psykiatrisen potilaan, hänen määrittelemiensä läheisten ja hänen hoitoonsa osallistuvien asiantuntijoiden potilaan tilanteeseen perustuva tapaaminen. Tutkimuksessa on tuotettu uutta tietoa yhteistoiminnallisesta yhteistyöneuvottelusta psykiatrisessa hoidossa. Tulosten perustella voidaan kehittää hoitotyön käytäntöä ja koulutusta. Tutkimuksen lähestymistapa oli narratiivinen ja tutkimuksen kohteena oli yhteistyöneuvottelun kertomistilanteessa rakentuvat kertomukset. Tutkimusaineisto muodostui 11 videoidusta yhteistyöneuvottelusta kahdelta psykiatriselta akuuttiosastolta. Näihin yhteistyöneuvotteluihin osallistuvat olivat vapaaehtoisia potilaita, hänen nimeämiään läheisiä, lääkäreitä, hoitajia ja muita asiantuntijoita. Tutkimus eteni prosessina. Yhteistyöneuvottelun sanallisia kertomuksia rakennettiin narratiivisella "Categorical-Content" - ja dialogianalyysi lukutavoilla. Sanattomia kertomuksia rakennettiin QRS NVivo-tietokoneohjelmalla ja " Holistic-Content"- lukutavalla. Prosessin ensimmäisessä vaiheessa löydettiin yhteistyöneuvottelun kertomaton kertomus "häpeä". Prosessin toisessa vaiheessa rakentui yhteistoiminnallisuutta kuvaavat "aktiivinen-" ja "passiivinen osallistuja"- kertomukset. Kolmannessa vaiheessa rakentui sanallisen ja sanattoman kertomisen yhdistävä "jaettu rytminen yhteistyö"-kertomus. Tulosten mukaan psykiatrinen yhteistyöneuvottelu sisälsi kertomatonta kertomusta. Psykiatrinen yhteistyöneuvottelu oli yhteistoiminnallista, jos siihen osallistujat määrittelivät ja jakoivat yhteisen kertomisen kohteen, osallistujilla oli katsekontakti ja auktoriteetti antoi tasapuolisesti tilaa kaikille osallistujille. Yhteistoiminnallisuus edellytti asiantuntijoilta avoimia ja perusteltuja kysymyksiä. Lisäksi se edellytti, että asiantuntija vahvisti kertomisen seurauksena syntyvän tulkinnan potilaalta. Yhteistoiminnallinen hoito edellytti myös aikaa, jotta kaikki voivat tuoda näkökulmansa yhteisen kertomuksen rakentamiseen. Jaettu ymmärrys potilaan tilanteesta mahdollistui, jos kaikkien osallistujien kertomukset olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Psykiatrinen yhteistyöneuvottelu oli asiantuntijalähtöistä, jos yhteistyöneuvottelun sisältöä rakennettiin asiantuntijoiden kertomuksista ja asiantuntijat pitäytyivät omissa kertomuksissaan. Asiantuntijalähtöinen kertominen sisälsi kontrollointia, monologia, ilmeettömyyttä ja eleettömyyttä. Asiantuntijalähtöisen kertomuksen pääpaino oli tietojen keruussa, tällöin potilaan ja hänen läheisensä tehtävänä oli tiedon antaminen.