Bakgrunn: Diabetes er globalt økende, og et voksende folkehelseproblem. Hovedårsakene er den raske økningen av fedme, fysisk inaktivitet og et økende antall eldre. Samtidig med økt inntakav sukker og kunstige søtningsstoffer, brus og lettbrus, har fedme og diabetestilfeller også økt. Hensikten med denne studien var å undersøke om det er en sammenheng mellom inntak av brus og lettbrus og insidensav diabetes type 2. Metode: Data ble samlet fra Adventist Health Study-2, en prospektiv kohortstudie. Data benyttet varbasert på et spørreskjema ved studiestart, og et oppfølgingsskjema, Hospital History Form(HHF-3). HHF-3 ble benyttetopptil 6 år senere med spørsmål om en evt. diabetesdiagnose, og tidspunkt for diagnosen. Deltakere med diabetes ved studiestart ble ekskludert. Antall deltakere i diabetesstudien var 45777. Nye diabetestilfeller under studien var 1277. Analysene ble gjort både med og uten kroppsmasseindeks (KMI). Det ble benyttet komplementær log-log-Cox analyse for å beregne hazard ratioer (HR) og tilhørende 95 % konfidensintervaller. Resultater: I multivariate analyser justert for demografiske variabler, KMI, type kosthold, fysisk aktivitet, inntak av fiberog magnesium, var inntak av≥1 boks ( = 355 ml) lettbrus daglig assosiert med insidens av diabetes type 2(HR=1,46, 95% CI, 1,19-1,78),p(trend)&lt; 0,0001. Inntak av ≥ 1 boksvanlig brusdagligvar ikke forbundet med økt risiko for diabetes, (HR=1,20, 95 %Cl 0,95-1,50). Sammenhengene ble styrketog statistisk signifikant for begge typer brus når det ikke blejustert for KMI. Andre risikofaktorer for utvikling av diabetes var alder, mannlig kjønn, ikke-hvit etnisitet, og KMI. Et høyt magnesiuminntak, et høytfiberinntak, høyere utdanningog et vegetarisk kostholdvar beskyttende mot sykdommen. Konklusjon: Inntak av lettbrus men ikkevanlig brus,var signifikant assosiert med utvikling av diabetes type 2. / Background: Diabetes is increasing globally,presenting a growing public health problem. The rapid rise of obesity, physical inactivity, and an increasinglyelderly populationcontribute to this epidemic. The increase in obesity and diabetes coincide with increased intake of sugary and artificially sweetened drinks. Aim: This study aimed to investigate whether the consumption of regularor diet soft drinks predicts the incidence of type2 diabetes. Method: We used data collected from the Adventist Health Study-2, a prospective cohort study. The data was based on a baseline questionnaire, as well as a follow-up form (i.e., hospital history form-3) distributed to previous respondents up to 6 years later. Both questionnaire and follow-upformasked about a possible diabetes diagnosis and date of diagnosis. Importantly, Adventist Health Study-2 excluded individiuals who presented with diabetes at baseline. Among 45,777 subjects, the study detected 1,277 new cases of diabetes. Analyses were conducted both with and without body mass index. Complementary log-log Cox analysis was used to calculate hazard ratios(HR)and corresponding 95% confidence intervals. Results: Adjusted for demographic variables, body mass index, type of diet, physical activity, and fiber and magnesiumintake, multvariateanalysis showed that consumptionof ≥1 can (355 ml) of diet soda/day was associated with the incidence of type 2 diabetes (HR=1.46, 95% CI, 1.19 to 1.73;p&lt;0.001). In comparison,consumptionof ≥ 1 can of regular soda/daydid not increaserisk of diabetes (HR = 1.20, 95% CI, 0.95 to 1.50). The associations were strengthened and statistically significant for both types of soda when not adjusted for BMI. Other risk factors for developing diabetes included age, male gender, non-white ethnicity, and body mass index. High intake of magnesiumandfiber, higher education,and a vegetarian diet were protective against the disease. Conclusion:  Consumption of diet soda was significantly associated with the development of type 2 diabetes. / <p>ISBN 978-91-982282-0-5</p>

Bakgrund: Typ 2 diabetes är ett globalt hälsoproblem som kan ge allvarliga komplikationer. Livsstilsförändringar inom fysisk aktivitet och kost kan minska risken för komplikationer och leda till viktnedgång hos patienter med övervikt eller fetma. Motiverande samtal (MI) har som syfte att öka patientens motivation. MI används som ett hjälpmedel inom hälso-och sjukvården för att motivera patienter till livsstilsförändring. Inom rådgivning har sjuksköterskan en viktig hälsofrämjande arbetsroll att motivera patienter till livsstilsförändringar avseende ökad fysisk aktivitet och kostvanor. Syfte: Att sammanställa aktuell forskning om betydelsen av MI avseende livsstilsförändringar hos patienter med typ 2 diabetes. Metod: Designen är en litteraturöversikt som grundar sig på 15 vetenskapliga artiklar. Datainsamlingen har genomförts via PubMed och Cinahl. Resultat: Tre huvudkategorier med tillhörande subkategorier framtogs. Huvudkategorierna var: Betydelsen av MI avseende kost, betydelsen av MI avseende viktnedgång och betydelsen av MI avseende fysisk aktivitet. Konklusion: Samtalsmetoden MI gav olika resultat avseende kost och fysisk aktivitet samt viktnedgång. En gemensam faktor som identifierades var att MI gav förståelse för deltagarnas aktuella livsstil tillsammans med ökad motivation. / Background: Type 2 diabetes is a global health problem that can cause complications. Lifestyle changes in physical activity and diet can reduce the risk of complications and lead to weight loss in patients with overweight or obesity. Motivational Interviewing (MI) aims to increase motivation for behavioral change. MI can be used in healthcare counseling to motivate patients for lifestyle change. Aim: To compile current research about the importance of MI regarding lifestyle changes in patients with type 2 diabetes. Methods: The design is a literature review based on 15 scientific articles. The data collection was made in PubMed and Cinahl databases. Results: Three main categories with subcategories were implemented. The main categories were: The importance of MI regarding diet, the importance of MI regarding weight loss and the importance of MI regarding physical activity. Conclusions: The communication model MI gave different results regarding diet and physical activity as well as weight loss. A common factor identified was that MI gave an understanding of the participants' acute lifestyle together with increased motivation.

Abstract Polycystic ovary syndrome (PCOS) is a common endocrine disorder affecting 5–15% of women of reproductive age. The syndrome is characterized by menstrual irregularities, hyperandrogenism and polycystic ovaries. Infertility is a major problem in PCOS and it can be explained partially by chronic anovulatory cycles. Excess body weight and insulin resistance are common among women with PCOS, exposing them to the most common pregnancy complication, gestational diabetes mellitus (GDM) and, later in life, to a higher risk of developing glucose metabolism disorders eventually leading to outbreak of type 2 diabetes mellitus (T2DM). However, the respective roles of the syndrome per se, excess body weight and hyperandrogenism regarding the aforementioned complications are still to be clarified. The objectives were first to determine the risks of PCOS, infertility problems and decreased fertility at age 26 in women with a history of menstrual irregularity or elevated androgen levels in adolescence (at age 16). We also aimed to clarify whether PCOS per se is associated with decreased fertility and increased incidence of miscarriage, GDM, prediabetes and T2DM. Lastly, we focused on the respective roles of excess body weight and hyperandrogenism as regards the development of GDM and impaired glucose metabolism. The study populations were derived from the prospective Northern Finland Birth Cohorts 1966 and 1986, comprising all expected births in 1966 (n = 5889 females) and 1986 (n = 4567) in the two northernmost provinces of Finland. The data was complemented with fertility rates and diagnoses of GDM and T2DM from registers held by the National Institute for Health and Welfare and The Social Insurance Institution of Finland. Menstrual irregularity or elevated androgen levels in adolescence were associated at age 26 with increased risks of PCOS and infertility problems, but not with decreased fertility rates. At the end of their reproductive life women with symptoms of PCOS were not more often childless, had had a similar incidence of miscarriages but had a smaller family size compared with healthy women, and obesity further decreased family size in this group. Excess body weight and elevated androgen levels, but not PCOS per se, were independent risk factors of GDM. The increased risk of T2DM in PCOS was mainly due to excess body weight, although both factors had a synergistic effect on the development of T2DM. / Tiivistelmä Monirakkulainen munasarjaoireyhtymä (PCOS) on yleinen naisilla esiintyvä hormonaalinen häiriö, josta kärsii 5-15% lisääntymisikäisistä naisista. Kuukautiskierron häiriöt, mieshormoniylimäärä ja monirakkulaiset munasarjat ovat ominaisia oireyhtymälle. Lapsettomuus on keskeinen ongelma oireyhtymässä, mikä johtuu osittain kroonisesta ovulaatioiden epäsäännöllisyydestä tai niiden puuttumisesta. Ylipainoa ja insuliiniresistenssiä esiintyy usein oireyhtymää sairastavilla naisilla ja ne altistavat raskausajan diabeteksen puhkeamiselle. Myöhemmällä iällä PCOS-naisilla on suurentunut riski sairastua sokeriaineenvaihdunnan häiriöihin, jotka lisäävät riskiä tyypin 2 diabeteksen (T2DM) puhkeamiselle. PCOS:n, ylipainon ja mieshormoniylimäärän itsenäiset roolit edellä mainittujen häiriöiden kehittymisessä ovat kuitenkin edelleen epäselviä. Ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää PCOS:n, lapsettomuusongelmien ja alentuneen hedelmällisyyden riskiä 26-vuotiaana naisilla, joilla todettiin kuukautiskierron häiriö tai kohonneet mieshormonipitoisuudet nuoruusiällä (16-vuotiaana). Toiseksi selvitimme, liittyykö PCOS itsessään alentuneeseen hedelmällisyyteen sekä kohonneeseen keskenmenojen, raskausdiabeteksen, diabeteksen esiasteiden ja T2DM esiintyvyyteen. Lisäksi selvitimme ylipainon ja mieshormoniylimäärän itsenäisiä rooleja raskausdiabeteksen ja muiden sokeriaineenvaihdunnan häiriöiden kehittymisessä. Tutkimusaineistoina olivat Pohjois-Suomen syntymäkohortit 1966 (n = 5889 naista) ja 1986 (n = 4567 naista), joihin sisältyivät kaikki elävänä syntyneet lapset vuosina 1966 ja 1986 kahdesta Suomen pohjoisimmasta läänistä. Tutkimusaineistoja täydennettiin hedelmällisyyslukujen ja GDM- sekä T2DM-diagnoosien osalta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Kansaneläkelaitoksen ylläpitämistä rekistereistä. Nuoruusiän kuukautiskierron häiriöt ja mieshormoniylimäärä olivat yhteydessä suurentuneeseen riskiin kehittää PCOS ja kärsiä lapsettomuusongelmista, mutta näiden yhteyttä alentuneisiin hedelmällisyyslukuihin 26-vuotiaana ei todettu. PCOS-oireiset naiset eivät kärsineet lapsettomuudesta lisääntymisiän aikana verrokkinaisia enemmän ja keskenmenojen esiintyvyys ei eronnut oireisten ja terveiden naisten välillä. Oireisilla naisilla oli kuitenkin pienempi perhekoko kuin verrokeilla, ja lihavuus entisestään pienensi perhekokoa oireisilla naisilla. Ylipaino ja mieshormoniylimäärä olivat itsenäisiä riskitekijöitä raskausdiabeteksen kehittymiselle. PCOS ei ollut riskitekijä raskausdiabeteksen kehittymiselle. Kohonnut T2DM-riski PCOS:ssa johtui lähinnä ylipainosta, vaikkakin molemmat tekijät olivat itsenäisiä riskitekijöitä T2DM:n kehittymiselle.

Bakgrund: Typ 2- diabetes är en sjukdom som har expanderat lavinartat de senaste åren och nu benämns som en världsepidemi. Sjukdomen är starkt påverkad av livsstilsfaktorer och kan därför i stor utsträckning förhindras eller fördröjas med hjälp av patientens egen vilja och egenvårdsförmåga. Ofta kan hälsofrämjande egenvård behöva kompletteras med tablettbehandling. En av sjuksköterskans uppgifter är att identifiera patientens egenvårdsbehov så att optimala förutsättningar att uppnå god hälsa kan skapas. Eftersom typ 2- diabetes är en progressiv sjukdom, kan många personer efter en tid behöva övergå till insulinbehandling. Denna övergång upplevs olika hos olika individer och därför vill den här studien undersöka patienters upplevelse vid övergången till insulin behandling. Syfte : Syftet med litteraturstudien var att sammanställa forskningsbaserad kunskap om vuxna patienters inställning till insulin och identifiera faktorer som påverkar acceptansen av insulinbehandling vid typ 2-diabetes. Metod: En litteraturstudie baserad på 15 artiklar av kvalitativ och kvantitativ design. Resultat: Majoriteten av deltagarna i samtliga studier hade en negativ inställning till insulinbehandling. Detta kunde främst ses hos personer som inte hade påbörjat insulinbehandling. Kunskapsbrist var en starkt bidragande faktor till en negativ inställning. Individer som hade fått god information och hade en tids erfarenhet av insulinbehandling uppvisade i större utsträckning en positiv inställning. Slutsats: Insulinbehandling upplevs oftast som något negativt och mycket beror på kunskapsbrist. Nyckeln till lösningen kan ligga i utbildning. Genom tillämpning av ett personcenterat synsätt i sjuksköterskans arbete kan behovet av kunskap och utbildning individanpassas så att övergången till insulin lättare accepteras av patienten. Mer forskning behövs i ämnet. / Background: Type 2 diabetes is a disease that has increased at an enormous rate over the past years, and is now addressed as a global epidemic. The disease is greatly influenced by lifestyle factors, and can therefore, to a large extent, be prevented or delayed using the patient ’s will power and self-care ability. Health enhancing self-care often needs to be completed by tablet treatment. One of the nurse ’s tasks is to identify the patient’s self-care needs, so that optimal conditions for good health can be created. Since type 2 diabetes is a progressive disease, many patients may need to make the transition to insulin treatment. This transition is perceived differently depending on the individual. Therefore, this study aspires to investigate the patients ’ experiences of the transition to insulin treatment. Aim: The aim of this literature review is to compile research based evidence regarding attitudes towards insulin, and identify factors to patients with type 2 diabetes accepting insulin treatment. Method: A literature review based on 15 articles of qualitative and quantitative design. Result: The majority of the participants in all of the studies had a negative attitude towards insulin treatment. This could mainly be seen in patients that had not yet started insulin treatment. A strong contributing factor to these negative attitudes was a lack of knowledge. Individuals who had received satisfactory information about insulin treatment, and had experienced insulin treatment for a period of time, showed more positive attitudes. Conclusion: Insulin treatment is often perceived as something negative, and a great deal is due to the lack of knowledge. The key to finding a solution may lie in education. By applicating a person-centred approach in the nurse ’s work, the need for knowledge and education can be adjusted to the individual, so that the transition to insulin is more readily accepted by the patient. The subject requires more research.

Abstract Type 2 diabetes is increasing overall in the world and is mostly associated with Western lifestyle including replete, unhealthy diet, sedentary life style and growing obesity. In the future the highest prevalence will be seen among older people due to longer life expectancy and changes in demography. Because diabetes is associated with increased morbidity, especially from cardiovascular causes, and a shortened life expectancy, an important aspect in the older population is the impact of diabetes on health related quality of life (HRQoL) and development of disability. To measure HRQoL we have many valid instruments, one of them the widely used RAND-36 survey. The 2-hour glucose value is important in screening subjects at high risk for diabetes, but it is time consuming and costly. Recently, 1-hour post load glucose has aroused interest in the prediction of diabetes. Few studies have focused on the effect of the age of onset of diabetes and how it effects on the HRQoL at an older age. The aim of this study was to investigate the risk factors for future diabetes in men healthy in midlife; the interest was especially focused on 1-hour post load glucose. The other objective was to estimate the HRQoL in men who develop diabetes at an old age. The present prospective study is based on the Helsinki Businessmen Study originally consisting of 3.490 men, born in 1919–1934 and followed since the 1960´s. All the men had socioeconomically similar status and belonged to the highest social group. The extensive baseline examinations were conducted in 1974, when the men were in midlife, mean age 48. At that time the men´s health, medication and cardiovascular risk factors were observed and self-related health (SRH) was rated on a five-step scale. The men who were healthy without medications were included in the follow-up group. The men were later investigated with postal questionnaires (1985/86, 2000, 2002/03, 2007). In 2000, at mean age of 73, the HRQoL of the survivors was examined using the RAND-36 instrument and was replicated in 2002/03, 2005 and 2007. Development of diabetes was evaluated using the National Drug Reimbursement register and self-reported diabetes in questionnaires. Baseline 1-hour post-load blood glucose and weight gain from the age of 25 to midlife predicted future diabetes, and especially a combination of 1-hour glucose >8.9 mmol/L and body mass index (BMI) of &#8805;30 was associated with a 10.1-fold increase of diabetes risk independently of cardiovascular risk factors. Men with late-onset of diabetes (age >75) tented to be healthier in midlife. Diabetes did not affect the HRQoL until after diabetes onset. According to the evaluation in 2000, three RAND-36 scales, i.e. physical functioning, general health and social functioning, worsened already after 0–4 years from diabetes onset but did not deteriorate thereafter. There was no consistent impact on mental health. In conclusion, this study demonstrates that in men, who develop diabetes later in old age, cardiovascular risk factors in midlife and elevated 1-hour post-load glucose and weight gain up to midlife are important predictors for future diabetes. Developing diabetes exerts clear effects on HRQoL, measured with RAND-36 very early after diagnosis, but affects only some of the domains. / Tiivistelmä Tyypin 2 diabetes on lisääntymässä maailmanlaajuisesti ja on suurelta osin yhteydessä länsimaisen elämäntyylin yleistymiseen. Keskeisimpinä tekijöinä ovat muuttunut, yltäkylläinen ruokavalio, vähentynyt fyysinen aktiivisuus ja niiden myötä lihavuuden lisääntyminen. Diabeteksen lisääntyminen näyttäisi olevan suurinta yli 65-vuotiaiden keskuudessa. Tähän vaikuttavat mm. eliniän pidentyminen ja väestörakenteen muutokset. Diabetesta sairastavien riski sairastua ja kuolla sydän- ja verisuonisairauksien komplikaatioihin on suurempi kuin ei-diabeetikoilla ja sairauksien myötä toimintakyky sekä elämänlaatu heikkenevät. Henkilön oma arvio hyvinvoinnista on tärkeä mittari. Elämänlaadun luotettava mittaaminen on tullut mahdolliseksi testattujen kysymyssarjojen myötä. Yksi laajasti käytetty mittari on RAND-36. Diabetesriskissä olevien henkilöiden löytämiseksi on käytetty 2-tunnin glukoosirasitustestiä, joka on aikaa vievä. Viimeaikoina onkin herännyt kiinnostus glukoosirasituksen jälkeistä yhden tunnin sokeriarvoa kohtaan. Useimmat tyypin 2 diabetekseen liittyvät tutkimukset ovat keskittyneet työikäiseen väestöön, minkä vuoksi tutkimuksia vanhemmalla iällä puhjenneesta diabeteksesta ja sen vaikutuksesta elämänlaatuun on vähemmän. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää keski-iän riskitekijöitä, jotka ennustavat tulevaa tyypin 2 diabetesta myöhemmällä iällä. Yhtenä tutkimuskohteena oli yhden tunnin glukoosirasituksen jälkeinen sokeriarvo. Myöhemmällä iällä puhjenneen diabeteksen merkitystä elämänlatuun kartoitettiin RAND-36-mittarilla. Tutkimusaineistona oli ns. Helsingin Johtajatutkimuksen mieskohortti, jota on seurattu 1960-luvulta alkaen. Kaikki miehet (n=3.490) olivat alkuaan terveitä, vuosina 1919–1934 syntyneitä miehiä, jotka kuuluivat ylimpään sosiaaliryhmään. Heidän terveydentilaansa on kartoitettu nykypäiviin saakka. Laajempi perustutkimus tehtiin vuonna 1974, jolloin miehet olivat keski-iässä (48 v). Seurantaan valittiin terveet henkilöt, joilla ei ollut säännöllisiä lääkityksiä. Tällöin kartoitettiin sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, mitattiin glukoosirasituksen jälkeinen yhden tunnin sokeriarvo ja selviteltiin elämäntapoja, minkä lisäksi sen hetkistä itse koettua hyvinvointia mitattiin 5-portaisella asteikolla. Postitse lähetettyjä kyselytutkimuksia on tehty tietyin väliajoin ja aineiston tiedot tähän tutkimukseen on kerätty 31.12.2007 mennessä. Vuonna 2000 kyselytutkimukseen liitettiin elämänlaatumittarina RAND-36-mittarin suomalainen versio. Diabeteksen puhkeamista on seurattu Kelan lääkekorvausrekisteristä sekä itse ilmoitettuna postikyselyiden kautta. Tässä keski-iässä terveessä mieskohortissa tulevan diabeteksen kannalta merkittävimmät ennusteelliset tekijät olivat painon nousu 25-vuoden iästä keski-ikään sekä keski-iässä mitattu glukoosirasituksen jälkeinen yhden tunnin sokeriarvo. Etenkin yhden tunnin sokeriarvo >8.9 mmol/L ja BMI &#8805;30 nostivat tulevan diabeteksen riskin 10-kertaiseksi. Näillä tekijöillä oli myös vahva yhteys sydän- ja verisuonisairauksien aiheuttamaan kuolleisuuteen. Glukoosirasituksen jälkeisellä yhden tunnin sokeriarvolla näyttäisi olevan merkitystä arvioitaessa tyypin 2 diabetesriskiä tulevaisuudessa, katkaisupisteenä plasman &#8805;7.8 mmol/L. Elämänlaatua diabetes näytti heikentävän pian diagnoosin jälkeen (0–4 vuotta diagnoosista), mutta sen jälkeen elämänlaatu ei huonontunut oleellisesti. RAND-36 mittarilla mitattuna elämänlaatu heikkeni merkittävästi diabeetikoilla ei-diabeetikoihin verrattuna fyysisen toimintakyvyn, yleisen elämänlaadun ja sosiaalisten toimintojen osa-alueilla, mutta mielenterveyteen diabetes ei näyttänyt vaikuttavan.

Abstract Coronary artery disease (CAD) and type 2 diabetes (T2D) are associated with cardiovascular autonomic dysfunction, which is widely used as a predictor of mortality in cardiovascular diseases. The determinants of autonomic dysfunction in CAD patients with or without T2D are not well known. The aim of this thesis was to examine the determinants of cardiovascular autonomic function in healthy subjects and CAD patients with and without T2D. A second aim was to study the prognostic value of autonomic function in the patient population. A third aim was to study the effects of exercise prescriptions on physical activity and exercise capacity in the patient groups. The association between heart rate (HR) variability and physical activity was examined by means of 24-hour recordings in 45 healthy adults. The determinants and prognostic value of autonomic function, measured by HR recovery, HR variability, and HR turbulence, were assessed in 1060 CAD patients (50% were patients with T2D). Physical activity was measured before and after a six-month exercise prescription in 44 CAD patients without T2D and 39 CAD patients with T2D. In healthy patients, short-term HR variability indexes and the complexity properties of HR were influenced by physical activity, whereas long-term HR variability indexes remained relatively stable at various activity levels, making them robust indexes for assessment of autonomic function during ambulatory conditions. In CAD patients, exercise capacity was the most important determinant of autonomic function in addition to physical activity, age, presence of T2D, and left ventricular systolic function. During a 2-year follow-up, autonomic dysfunction predicted cardiovascular events only in CAD patients with T2D, but did not provide independent prognostic information after multivariate adjustment when high-sensitivity C-reactive protein, a marker of inflammation, remained as an independent predictor. CAD patients with T2D were physically less active than patients without T2D. Exercise prescription promoted a more active lifestyle and improved exercise capacity in both patient groups. In conclusion, cardiovascular autonomic dysfunction in CAD patients with and without T2D is closely related to low exercise capacity and physical activity, which both can be increased by exercise prescriptions. Autonomic dysfunction predicts short-term cardiovascular events only in CAD patients with T2D, but is not as strong an independent predictor as low-grade inflammation. / Tiivistelmä Autonomisen hermoston toiminnan häiriö on yleinen komplikaatio sepelvaltimotaudissa ja tyypin 2 diabeteksessa (T2D), ja sen tiedetään olevan itsenäinen kuolleisuutta ennustava tekijä. Autonomista säätelyä selittäviä tekijöitä ei kuitenkaan tunneta hyvin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin autonomisen hermoston toimintaa selittäviä tekijöitä kolmessa ryhmässä: osa tutkittavista oli terveitä, osalla oli sepelvaltimotauti ja T2D, ja osalla pelkästään sepelvaltimotauti. Lisäksi tutkittiin, miten autonominen säätely vaikuttaa sepelvaltimotautipotilaiden ennusteeseen sekä miten liikuntaohjelma vaikuttaa heidän fyysiseen aktiivisuuteensa ja suorituskykyynsä. Sykevaihtelun ja fyysisen aktiivisuuden välistä yhteyttä selvittävään tutkimukseen osallistui 45 tervettä henkilöä. Autonomisen hermoston toimintaa selittäviä tekijöitä ja sen ennustearvoa tutkittiin 1060 sepelvaltimotautipotilaalta, joista puolet sairasti T2D:ta. Näistä potilaista valittiin satunnaisotannalla kuuden kuukauden liikuntaohjelmaan ja fyysisen aktiivisuuden mittauksiin 44 sepelvaltimotautipotilasta, joilla ei ollut T2D:ta, ja 39 potilasta, jotka sairastivat T2D:ta. Terveillä henkilöillä lyhyen aikavälin sykevaihtelumuuttujat olivat yhteydessä fyysiseen aktiivisuuteen, mutta pitkän aikavälin sykevaihtelumuuttujissa tätä yhteyttä ei havaittu. Sepelvaltimotautipotilailla vahvimmiksi autonomista säätelyä selittäviksi tekijöiksi osoittautuivat maksimaalinen suorituskyky, fyysinen aktiivisuus, ikä, T2D ja vasemman kammion ejektiofraktio. Poikkeava autonominen säätely ennusti sydän- ja verisuonitautitapahtumia kahden vuoden seurannan aikana vain T2D:ta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla, mutta sillä ei ollut itsenäistä ennustearvoa, kun vakioitiin muilla riskitekijöillä. Lopulta ainoa huonon ennusteen merkki oli tulehdustilaa kuvaava herkkä CRP. T2D:ta sairastavat sepelvaltimotautipotilaat olivat fyysisesti passiivisempia kuin pelkästään sepelvaltimotautia sairastavat. Yksilöllinen liikuntaohjelma lisäsi korkean intensiteetin fyysistä aktiivisuutta ja paransi suorituskykyä molemmissa potilasryhmissä. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että sepelvaltimotautipotilailla autonomisen hermoston toiminnan häiriö on yhteydessä vähäiseen fyysiseen aktiivisuuteen ja heikkoon fyysiseen kuntoon. Molempiin tekijöihin voidaan vaikuttaa positiivisesti liikuntaohjelmalla. Poikkeava autonominen säätely ennustaa lyhyen aikavälin sydän- ja verisuonitautitapahtumia vain T2D:ta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla. Se ei kuitenkaan ole yhtä vahva itsenäinen ennustaja kuin tulehdusta kuvaava herkkä CRP.

Objective: To describe the design of the Feel4Diabetes-intervention and the baseline characteristics of the study sample. Design: School- and community-based intervention with cluster-randomized design, aiming to promote healthy lifestyle and tackle obesity and obesity-related metabolic risk factors for the prevention of type 2 diabetes among families from vulnerable population groups. The intervention was implemented in 2016–2018 and included: (i) the ‘all-families’ component, provided to all children and their families via a school- and community-based intervention; and (ii) an additional component, the ‘high-risk families’ component, provided to high-risk families for diabetes as identified with a discrete manner by the FINDRISC questionnaire, which comprised seven counselling sessions (2016–2017) and a text-messaging intervention (2017–2018) delivered by trained health professionals in out-of-school settings. Although the intervention was adjusted to local needs and contextual circumstances, standardized protocols and procedures were used across all countries for the process, impact, outcome and cost-effectiveness evaluation of the intervention. Setting: Primary schools and municipalities in six European countries. Subjects: Families (primary-school children, their parents and grandparents) were recruited from the overall population in low/middle-income countries (Bulgaria, Hungary), from low socio-economic areas in high-income countries (Belgium, Finland) and from countries under austerity measures (Greece, Spain). Results: The Feel4Diabetes-intervention reached 30 309 families from 236 primary schools. In total, 20 442 families were screened and 12 193 ‘all families’ and 2230 ‘high-risk families’ were measured at baseline. Conclusions: The Feel4Diabetes-intervention is expected to provide evidencebased results and key learnings that could guide the design and scaling-up of affordable and potentially cost-effective population-based interventions for the prevention of type 2 diabetes.

Title: Physical education of individuals with type 2 diabetes mellitus Objectives: The aim of this thesis is to evaluate the effect of physical education of individuals with type 2 diabetes mellitus cured in diabetologic outpatient clinic of Genereal University Hospital in Prague. The physical education was focused on nordic walking. Methods: Eight patients of diabetological outpatient clinic were chosen by the doctor for this survey. The physical examination was carried out with seven patients. It involved anthropometrical measurements (weight, waist circumference) and blood collection for biochemical parameters assessment (glycemia, glycated hemoglobin). Two-minute step test was chosen for assessment of subject's physical fitness. Results: The physical activity education of individuals with type 2 diabetes mellitus doesn't increase the amount of their physical activity. The physical activity of type 2 diabetes mellitus individuals is rather low as well as their exercise adherence. Nordic walking exercise program can improve anthropometrical parametres (weight, waist circumference) and can reduce HbA1c levels. Lower health-related quality of life in physical and physological aspects wasn't proved in type 2 diabetes patients. Key words: nordic walking, physical activity, type 2 diabetes management,...

Der Typ 2 Diabetes mellitus ist eine chronische Stoffwechselerkrankung; hauptsächlich wird dieser durch das Versagen der Insulin-produzierenden _-Zellen und der gestörten Funktion des Insulin Rezeptors in periphären Geweben definiert. Obwohl die Forschung schon tief in die Geschichte greift und der Inzidenz Anstieg besorgniserregende Tendenzen zeigt, bleiben die pathophysiologische Grundlagen dieser Krankheit unklar. Die Voraussetzung für die Entwicklung des T2D und das zentrale Thema dieser Dissertation – das _-Zellen Versagen – wurde in den letzten Jahrzehnten aktiv erforscht. Viele aktuelle, in gewisen Maße überlappende, Hypothesen wurden aufgestellt, in einem Versuch die biologischen Grundlagen zu erläutern, die zum Versagen der _-Zellen führen und gleichzeitig mögliche Lösungen für dieses Problem zu finden. Während die Hypothesen, die auf den nicht-immunen Zelltentod als Ursache für Zellen Versagen beruhen, durch neue Studien an Zugkraft verlieren, bleiben andere mit ERStress und Dedifferenzierung als Schwerpunkt immer noch relevant. Alle bisher genannten Mechanismen leiden dennoch an geringer Reproduzierbarkeit und herausfordernden Translationsmöglichkeiten. Zudem hat sich die momentan meist genutzte experimentelle Plattform zunehmend als suboptimal erwiesen, denn sie basiert auf Gewinnung von Langerhassche Inseln durch enzymatische Isolierungsverfahren aus Spenderorganen; insbesondere für die Studien die sich methodologisch auf hoch-empfindliche Hochdurchsatzmethoden gründen. Frühere Arbeiten des Solimena-Labors mit Microarray-basierten transkriptomischen Signaturen haben deutlich gezeigt, was seit dem Aufkommen erschwinglicher omics-Methoden in diesem Bereich spekuliert wurde. Es hat sich gezeigt, dass diese hochsensiblen experimentellen Ansätze beeinträchtigt werden, vor allem durch die Verfahren, die zur Isolierung der Inseln aus der gesamten Bauchspeicheldrüse von Spendern erforderlich sind. Die Einführung von Signaturen, die eher ein Produkt des experimentellen Verfahrens als der biologischen Variabilität sind, stellte ein erhebliches Hindernis für die Interpretation der Daten dar, die aufgrund der verworrenen Natur der Auswirkungen der Krankheit auf die Zellbiologie selbst bereits komplex sind. Der Wert der Plattform „Studies of Islets in Living Donors' wurde durch das translationale Potenzial erhöht, das durch die verfügbaren klinischen Daten und die präoperative Erstellung von Stoffwechselprofilen definiert wird, die ansonsten durch den rechtlichen Rahmen für Organspenden stark eingeschränkt sind. In dieser Dissertation wurden LCM-Inseln von lebenden chirurgischen Spendern mit Hilfe von drei Hochdurchsatzmodalitäten profiliert: RNA-Sequenzierung, ungezielte massenspektrometrie-basierte Proteomik und enzymatische Methylierungssequenzierung. Für sich betrachtet, brachte jeder dieser Ansätze neue Erkenntnisse, und im Falle der RNA-Sequenzierung und der Proteomik wurden ausgewählte frühere Ergebnisse bestätigt. Die High-Level-Analyse der Insel-Transkriptome identifizierte eindeutig eine Untergruppe der Proben, die besonders stark mit Betazellen angereichert war, was durch die Dekonvolutionsanalyse bestätigt wurde. Dies ermöglichte vor allem die Identifizierung von differenziell regulierten Genen in den Inselzellen von Patienten mit gerstörten Glukosetoleranz, was einen neuen Einblick in die Entwicklung der Krankheit und nicht nur in die bereits vorhandene Krankheit bietet. Bei der differenziellen Expressionsanalyse wurde eine allgemeine Hochregulierung von Genen festgestellt, während die Gene-Set-Enrichment-Analyse dieser Daten auf Störungen bei Prozessen im Zusammenhang mit dem Energiestoffwechsel, der Translation und extrazellulären Interaktionen hinwies. Die gewichtete Genkorrelationsnetzwerkanalyse identifizierte ein Gen-Koexpressionsmodul, das stark mit der längerfristigen Blutzuckerkontrolle, gemessen durch HbA1c, korreliert. Das Proteom-Profiling deckte eine herausragende Ähnlichkeit zwischen den Proteomen der ND-Inseln und eine bemerkenswerte Streuung der T2D-Proben auf. Die Ergebnisse der differenziellen Abundanzanalyse sowie der anschließenden Anreicherungsanalysen bestätigten weitgehend die Ergebnisse der Transkriptomanalyse, obwohl die Korrelation zwischen den Transkriptomen und Proteomen insgesamt gering war. Dennoch wurden einige der interessanten Targets, die in der Transkriptomanalyse identifiziert wurden, wie z.B. ALDOB oder ACADS, durch die Proteomanalyse bestätigt, wobei zusätzliche Targets neu identifiziert wurden (z.B. CD90). Obwohl die aus den Methylierungssequenzierungsexperimenten gewonnenen Informationen höchstwahrscheinlich aufgrund der relativ geringen Anzahl der untersuchten Personen begrenzt sind, konnten dennoch aussagekräftige Beobachtungen gemacht werden. Das eindeutige Vorherrschen hypomethylierter Regionen in T2D-Inseln unterstützt die durch die anderen Analysen gewonnenen Erkenntnisse und unterstreicht die scheinbar unselektive Lockerung der Zügel bei der Genexpression, die zuvor angenommen wurde. Ausgewählte Targets aus den oben erwähnten bioinformatischen Analysen wurden in vitro untersucht, um ihre Rolle in der Betazellbiologie in T2D zu validieren. Die Überexpression von ALDOB unter in vitro Bedingungen ergab keinen dramatischen Phänotyp, und diese Ergebnisse können bestenfalls als Hinweise auf die Richtung der Stoffwechselstörung in Betazellen in T2D interpretiert werden. Insbesondere scheint die Histonacetylierung in T2D überzeugend verändert zu sein, was möglicherweise auf den veränderten Spiegel von ACADS und/oder seinem Paralogon ACADSB zurückzuführen ist und im Einklang mit der beobachteten allgemeinen Hochregulierung der Genexpression in T2D steht. Wichtig ist, dass Immunfluoreszenzexperimente, bei denen die CD90-Expression vollständig außerhalb des endokrinen Zellbereichs identifiziert wurde, die Bedeutung von Validierungsbemühungen in Verbindung mit omics-Experimenten zur Vermeidung von Interpretationen auf der Grundlage falsch positiver Ergebnisse hervorheben. Schließlich wurden Gewebeschnitte einer Untergruppe von Patienten, die durch RNA-Sequenzierung profiliert worden waren, mit einer maßgeschneiderten Bildanalyse-Pipeline auf das Vorhandensein von Insel-Amyloidose untersucht. Diese Daten wurden mit den klinischen Daten und mit einmalig verfügbaren transkriptomischen Profilen integriert. Sowohl die differentielle Expressionsanalyse als auch die GSEA identifizierten Signaturen, die im Zusammenhang mit der Inselamyloidose von Interesse sind (Zytokinrezeptorinteraktion, Proteintranslation und -verarbeitung). Diese Befunde sind jedoch nur begrenzt spezifisch für die Insel-Amyloidose, da sie meist auch in der Hauptanalyse zum Diabetes-Status zu finden sind. Die Identifizierung von traskriptomischen Veränderungen, die spezifisch für die Inselamyloidose sind und nicht direkt mit der Krankheit selbst zusammenhängen, ist daher mit dem derzeitigen Ansatz fraglich. Nichtsdestotrotz wurde ein Gen-Koexpressionsmodul identifiziert, das in signifikanter, wenn auch schwacher Weise mit der Inselamyloidose korreliert, was für künftige Studien zu dieser Entität spricht.

Background: Diabetes mellitus type 2 (DMT2) is a chronic disease and is one of the most common and rapidly growing diseases globally. Treatment and self-care of the disease requires plenty of lifestyle changes. The risk for physical diseases and mental illness is higher for people living with DMT2. The quality of life can be affected from chronic diseases. Aim: The purpose of this study was to describe people's experiences of living with DMT2. Method: Literature study with a qualitative approach. The results consist of ten qualitative research articles which were analysed with thematic analysis method. Results: Three main themes and six subthemes were identified. The first main theme: To manage Emotions included Fear from disease and Acceptance/normalization of living with a disease as subthemes. Second main theme: The need of support included Family and friends, and Knowledge of disease and selfcare. Third main theme: To be faced with lifestyle changes included Restrictions: Diet and physical activity, and Medication and blood sugar controls as subthemes. Conclusion: Based on the results, people had many similar experiences globally and felt that their lives and quality of life had been affected after they had been diagnosed with DMT2. / Bakgrund: Diabetes mellitus typ 2 (DMT2) är kronisk sjukdom som är en av de snabbast växande och vanligaste folksjukdomarna globalt. Behandling och egenvård av sjukdomen innebär flertalet livsstilsförändringar. Risken för fysisk och psykisk ohälsa är större för personer med DMT2. Livskvaliteten kan påverkas av kroniska sjukdomar. Syfte: Syftet med denna studie var att beskriva erfarenheter av att leva med DMT2. Metod: Litteraturstudie med kvalitativ ansats. Resultatet grundar sig på tio vetenskapliga artiklar som analyserades via tematisk analysmetod. Resultat: Tre huvudteman och sex subteman identifierades. Det första huvudtemat, Att hantera känslor inkluderade Rädsla av sjukdom samt Acceptans/normalisering av att leva med sjukdom som subteman. Andra huvudtemat, Att vara i behov av stöd inkluderade Familj och vänner samt Kunskap om sjukdom och egenvårdshantering som subteman. Det tredje huvudtemat, Att ställas inför livsstilsförändringar inkluderade Restriktioner: Kost och fysisk aktivitet samt Medicinering och blodsockerkontroller som subteman. Slutsats: Utifrån resultatet hade personer många liknande erfarenheter globalt och upplever att deras liv och livskvalitet har påverkats efter att de hade fått diagnosen DMT2.