Abstract In dementia care, it has been widely recognized that not only providing medical treatment, but also building an appropriate care relationship between medical professionals and the persons with dementia is one of the keys for understanding the person’s needs and for developing their residual physical and mental abilities. However, there has been little discussion about the meanings and contexts of the care relationship and the role of the therapeutic tools used and the therapist’s expertise in establishing it. To examine these points, the following research questions were addressed: 1) as a mediating tool in the care relationship, what kinds of narratives were created through everyday interaction between therapists and dementia sufferers? 2) how and why were narratives constructed? 3) what is the teaching-learning process of the therapist through narrative joint formation?, and consequently, 4) what is the relationship in dementia care? The data was collected from interviews with one experienced occupational therapist and observations of his care sessions with two Alzheimer’s disease (AD) sufferers in a Japanese nursing home for two years. Their interactions and narratives were transcribed and qualitatively analysed based on Vygotsky's cultural-historical approaches and Bakhtin’s theory of dialogue in education as a theoretical framework. The results have shown that the therapist jointly created narratives and a triadic relationship between the AD sufferers, the narratives, and himself. Using the narratives, he arranged a dialogical environment where the AD sufferers could express their own voices and encounter the voices of others. This enabled them to learn the meaning of their therapeutic activity in connection to their own life experience. As cognitive/psychological tools, the narratives worked towards a teaching-learning process and helped to establish the care relationship. Through the co-construction of narratives and the triadic relationship, the therapist listened to the AD sufferers’ voices carefully, participated in an open ended and unfinalisable dialogue himself with them, and confronted them as equal respondents. In this sense, the therapist is seen as a dialogic teacher who actively learns knowledge and ideas from the dementia sufferers and unceasingly explores unknown questions in narratives with them. / Tiivistelmä Dementian hoidossa on laajalti tiedostettu, että lääkehoidon ohella hyvän hoitosuhteen muodostaminen hoitohenkilöstön ja potilaan välille on avainkysymys potilaan tarpeiden ymmärtämiseksi ja käytettävissä olevien fyysisten ja henkisten kykyjen hyödyntämiseksi. Tästä huolimatta on ollut hyvin vähän keskustelua hoitosuhteen merkityksistä ja konteksteista, kuten myös erilaisten työvälineiden roolista ja terapeutin asiantuntijuudesta luoda niitä. Näiden seikkojen tarkastelemiseksi asetettiin seuraavat tutkimuskysymykset: 1) millaisia narratiiveja hoitosuhteen välittävänä työkaluna luotiin terapeutin ja dementiapotilaiden päivittäisessä vuovaikutuksessa, 2) miten ja miksi narratiiveja konstruoitiin, 3) millainen on terapeutin opettamis- ja oppimisprosessi yhteisessä narratiivin muodostamisessa ja näin ollen, 4) millainen on dementian hoitosuhde? Aineisto koottiin haastattelemalla kokenutta toimintaterapeuttia ja havainnoimalla hänen terapiaistuntojaan kahden Alzheimer-potilaan kanssa japanilaisessa hoivakodissa kahden vuoden ajan. Heidän vuorovaikutuksensa ja narratiivinsa transkriptoitiin ja analysoitiin laadullisesti teoreettisena viitekehyksenä Vygotskin kulttuuri-historiallinen lähestymistapa ja Bahtinin dialogin teoria. Tulokset osoittivat, että terapeutti loi yhdessä potilaiden kanssa narratiiveja sekä kolmenvälisen suhteen potilaiden, tarinoiden ja itsensä kesken. Narratiiveja käyttäen hän loi dialogisen ympäristön, jossa potilaat ilmaisivat omat äänensä ja kohtasivat toiset. Tämä auttoi heitä ymmärtämään terapian merkityksen suhteessa heidän omaan elämänkokemukseensa. Narratiivit kognitiivisina/psykologisina välineinä auttoivat opetus- ja oppimisprosessissa ja edistivät hoitosuhteen muodostumista. Narratiivien yhteiskehittely ja kolmenvälinen suhde auttoivat terapeuttia kuuntelemaan huolella potilaiden ääniä, osallisti hänet heidän avoimena jatkuvaan dialogiinsa ja asetti heidät yhdenvertaisiksi osapuoliksi. Tässä mielessä terapeutti nähdään dialogisena opettajana, joka aktiivisesti oppii dementiapotilailta ja joka jatkuvasti tutkii heidän kanssaan narratiivien tuntemattomia kysymyksiä.

Abstract This is an overview of five substudies, which are based on autobiographical stories of teachers working in early childhood education and general education. By the concept of 'relational moral', I refer to human relationships between teachers and children or adolescents. I approached the main question 'How is the storied relational moral of teachers constructed in a re-storying process?' through two subquestions: 1. What is relational moral like as a moral horizon in teachers' narrative identity? and 2. What is relational moral like as a storied educational practice? Teachers' relational moral was considered to find its expression in the language of the mother. This view has its roots in feminist research, which has pointed out that identities are gendered, and that the historical and cultural roots of relational moral in the Western culture lie in the practices of mothers. This view also emphasizes that gender constitutes an important distinction in language use. Since the voices of women do not have the same power as the voices of men, the voices of relational moral are not heard. Basing on the applications of the narrative-biographical approach I analysed the stories as representative of the language of practice, i.e. as moral, multivoiced and dialogical. In the process of re-storying, I interpreted the moral words denoting vocation, hope, love, change and body as Other-oriented concepts implying the need to listen to children and a future orientation. Teachers construct their narrative embodied identities under the cross-pressure of different and contradictory voices. The loudest contradictory voices come from the administration, social and educational policies, and the media. The relational moral was storied as an embodied practice, as physical work in which many silent voices become audible through touching, gentleness and closeness. The concept of body position was developed as a tool to understand the concrete working bodies that carry moral meanings. Teachers' stories involve many body positions, of which the positions of relational moral are not always officially appreciated. / Tiivistelmä Tutkimus pohjautuu viiteen osatutkimukseen, joissa on analysoitu lastentarhanopettajien ja yleissivistävän koulutuksen opettajien omaelämäkerrallisia kertomuksia. Ihmissuhteisiin perustuvan moraalin käsitteellä viittaan suhteisiin opettajien ja lasten / nuorten välillä. Tutkimuskysymystäni, millaiseksi opettajien ihmissuhteisiin perustuva moraali rakentuu uudelleenkerrottuna, tarkastelin kahden alakysymyksen kautta. Ensin kuvasin, millaiseksi moraaliseksi horisontiksi rakentuu ihmissuhteisiin perustuva moraali opettajien narratiivisessa identiteetissä. Toiseksi tarkastelin sitä, millaiseksi ihmissuhteisiin perustuva moraali rakentuu kerrotuissa kasvatuskäytännöissä. Osatutkimusten pohjalta muotoutui uudelleen kertomista ohjaavaksi lähtökohdaksi opettajien ihmissuhteisiin perustuva moraali eräänlaisena äidin kielenä. Feministinen tutkimus on osoittanut, että identiteetit ovat sukupuolittuneita, ja että ihmissuhteisiin perustuvan moraalin historialliset ja kulttuuriset juuret nousevat länsimaissa äitiyden käytännöistä. Myös kieli on sukupuolittunutta. Tätä tutkimusta on innoittanut pyrkimys kuunnella äidin kielen hiljaisia ääniä, jotka jäävät helposti miehisen isän kielen korkeamman yhteiskunnallisen statuksen alle ja kuulumattomiin. Osatutkimuksissa sovellettiin narratiivis-biografista lähestymistapaa. Kertomukset valittiin laajemmasta aineistosta harkinnanvaraisesti ja niitä tarkasteltiin käytännön kielenä, moraalisina, moniäänisinä ja dialogisina. Analyyseissä pyrittiin kertomusten empaattiseen ja responsiiviseen lukemiseen, ja niissä käytettiin erilaisia temaattisia ja narratiivisia menetelmiä. Osatutkimusten uudelleenkerronnassa tulkitsin opettajien narratiivista identiteettiä kutsumuksen, rakkauden, toivon, muutoksen ja ruumiillisuuden käsitteiden avulla. Moraalisessa horisontissa ne ilmenevät Toiseen suuntautumisena, jolloin korostuu lasten kuuleminen ja tulevaisuuteen kurottautuminen. Opettajat kertovat identiteettinsä ruumiillisuutensa kautta: erilaiset moraaliset kielet luovat erilaisia odotuksia ja rajoituksia opettajan toiminnalle. Ristiriitojen keskellä muotoutuva moraalinen horisontti rakentuu ristiriitaiseksi ja epäyhtenäiseksi. Opettaja joutuu valitsemaan, millaisia moraalisia ääniä hän voi ja haluaa kuunnella ja millaista moraalista kieltä käyttää. Kuuluvimmat äänet, jotka kertomuksissa uhkasivat ihmissuhteisiin perustuvaa moraalia tulivat hallinnosta, sosiaali- ja koulutuspolitiikasta ja mediasta. Ihmissuhteisiin perustuva moraali konkretisoituu kertomuksissa ruumiillisena työnä, jossa monet hiljaiset äänet, kuten koskettaminen, hellyys ja läheisyys tulevat kuultaviksi. Ruumiinasennon käsitteen avulla kuvasin opettajien ruumiillisuuden moniäänisyyttä ja sitä, miten Toiseen suuntautuvia, ihmissuhteisiin perustuvan moraalin ruumiinasentoja voidaan helposti pitää ei-suotavina tai vähäarvoisina.

Abstract This research focuses on studying teacher-student relationships based on memories of teachers. It asks what and how those memories tell about teacher-student relationships. The work of teachers is understood as relational, and at its core are relationships to students. Body, gender, caring, emotions and power evolved as important concepts in studying the teacher-student relationships. Personal and professional aspects were intertwined in the relationships. In this study, student memories are approached via narrative research and thematic, holistic and narrative ways of analysis are applied. The memories are understood as related to the past, but above all as a result of storytelling. They are interpreted in the present context and through expectations of the future. Memories of teachers were written by 49 students of education. A group of seven female teachers recalled their own teachers together. In addition, 141 people of varying ages and educational backgrounds wrote about their teachers via a request published in Yhteishyvä magazine. The research revealed that from students’ perspectives, there can be different sides to a relationship with a particular teacher. Relationships can also change and some even continued after a student’s school years. Teacher-student relationships were seen evolve in the institutional context of school, but also outside of it. Participants recalled how particular moments became significant in their relationship with a teacher. Those moments could define their whole memory of it. It was found that teachers are constantly being observed by students, through their bodies, emotions and personal lives. It was also found that aspects of caring and power are intertwined in teacher-student relationships. Teachers can influence their students’ lives in many ways, both personally and professionally. Relationships need time, space and small enough groups of students. It must be assured that the structures of school institutions and the increasing demands on teachers’ work promote the development of teacher-student relationships. Relationships and challenges related to them need to be central in the content and curriculum of teacher education. Teachers also need to be aware of their own pasts. Dealing with one’s own memories from school and teachers is one part of the personal, professional and collective identity-work. / Tiivistelmä Tämä tutkimus keskittyy tarkastelemaan opettaja-oppilassuhteita opettajia koskevien muistojen pohjalta. Tutkimuksessa kysytään mitä ja miten nuo muistot kertovat opettaja-oppilassuhteista. Opettajan työ ymmärretään suhteissa olemisena, jonka ytimessä ovat suhteet oppilaisiin. Keskeisiksi käsitteiksi opettaja-oppilassuhteen tarkasteluun muotoutuivat ruumiillisuus, sukupuoli, välittäminen, tunteet ja valta. Suhteet tulee nähdä niin henkilökohtaisina kuin ammatillisina. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen ja tutkimuksessa sovelletaan temaattisia, holistisia ja narratiivisia analyysitapoja. Muistot ymmärretään menneeseen kytkeytyvinä, mutta kertomisen kautta muotoutuvina. Muistoja tulkitaan tämänhetkisen kontekstin ja tulevaisuuden odotusten valossa. Muistojaan opettajista kirjoittivat 49 kasvatusalan opiskelijaa. Seitsemän naisopettajan ryhmä muisteli yhdessä opettajiaan. Lisäksi 141 eri-ikäistä ja erilaisen koulutustaustan omaavaa ihmistä kirjoitti opettajistaan Yhteishyvä-lehdessä julkaistun kirjoituspyynnön pohjalta. Tutkimuksen perusteella opettajan ja oppilaan suhteeseen voi liittyä eri puolia oppilaiden näkökulmasta. Suhteet voivat myös muuttua ja jatkua oppilaan kouluvuosien jälkeenkin. Suhteet muotoutuvat koulun institutionaalisessa kontekstissa, mutta myös sen ulkopuolella. Tutkimukseen osallistuneet muistelivat, kuinka tietyt hetket voivat muodostua merkityksellisiksi opettaja-oppilassuhteissa. Nuo hetket saattoivat määritellä koko heidän muistoaan suhteesta. Opettajat ovat oppilaiden katseen alla ruumiillisuutensa, tunteidensa ja henkilökohtaisen elämänsä kautta. Välittäminen ja valta kietoutuvat opettaja-oppilassuhteisiin. Opettajat voivat vaikuttaa monin tavoin oppilaidensa elämään niin henkilökohtaisella kuin ammatillisella tasolla. Suhteet tarvitsevat aikaa, tilaa ja tarpeeksi pieniä oppilasryhmiä. On varmistettava, että kouluinstituution rakenteet ja opettajan työn yhä lisääntyvät vaatimukset edistävät opettaja-oppilassuhteiden kehittymistä. Suhteiden ja niihin liittyvien haasteiden tulee olla keskeisessä asemassa opettajankoulutuksen sisällöissä ja opetussuunnitelmassa. Opettajien on myös oltava tietoisia omasta menneisyydestään. Omien muistojen käsittely kouluajoilta ja opettajista on yksi osa henkilökohtaista, ammatillista ja kollektiivista identiteettityötä.

Abstract My doctoral thesis is a narrative study in which I examine the art experiences told in six teachers’ interviews and their meanings from childhood to the threshold of middle age. I have collected my research data in two stages in 2002 and 2014. The theoretical starting points of the study are in the hermeneutic, phenomenological, pragmatist and narrative research traditions. The data analysis is narrative. Because of their basic nature, the stories of art experiences differ from the descriptions of experiences in our everyday environment. They are characterized by complexity and difficulty of conceptualization, which is manifested both in the interviewees’ narration and in the conceptual examination in this study. My study introduces a new viewpoint on the examination of identity and meaning-making related to arts. In the results section of the study, I examine and interpret stories related to visual arts as abridged narratives, constituents of a biography and special events in life. In the interpretation of individual art experiences, I explore the meanings told in art as personal factors related to human existence and situations in the life-world. The results of my study show how art is manifested in the stories as a subjective, intentional and diverse opportunity for being in the world, reflection on meanings and forming a relationship with the world. The meanings associated with the interviewees’ experiences make visible the importance of art from the viewpoints of identity, vocational identity, reflection of experiences, and the examination and establishment of man’s relationship with the world. My study also takes a stand on the significance and status of art education in our education system. I present my study as a contribution to the debate on art education, its status and significance for growth as a human being. / Tiivistelmä Väitöskirjani on narratiivinen tutkimus, jossa tarkastelen kuuden opettajan haastatteluissa kertomia taidekokemuksia ja niiden merkityksiä lapsuudesta keski-iän kynnykselle. Tutkimusaineistoni olen kerännyt kahdessa vaiheessa: vuosina 2002 ja 2014. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat hermeneuttisessa, fenomenologisessa, pragmatistisessa ja narratiivisessa tutkimusperinteessä. Aineiston analyysi on narratiivinen. Taidekokemuksien kertomukset poikkeavat arkisen kokemusympäristöstämme kuvauksista perusluonteensa vuoksi. Niille on ominaista käsitteellistämisen vaikeus ja kompleksisuus, joka ilmenee sekä haastateltavien kerronnassa että tutkimuksen käsitteellisessä tarkastelussa. Tutkimukseni tuo taiteeseen liittyvän identiteetin ja merkityksenannon tarkasteluun uuden näkökulman. Tutkimuksen tulososassa tarkastelen ja tulkitsen kuvataiteeseen liittyviä kertomuksia lyhennettyinä narratiiveina, elämänkerran muodostajina ja erityisinä elämäntapahtumina. Yksittäisten taidekokemuksien tulkinnassa tuon tarkasteluun taiteessa kerrottuja merkityksiä ihmisenä olemiseen ja elämismaailman situaatioihin liittyviä henkilökohtaisina tekijöinä. Tutkimukseni tulokset osoittavat, kuinka taide ilmenee kertomuksissa subjektiivisena, intentionaalisena, monimuotoisena maailmassa olemisen, merkityksien reflektoinnin ja maailmasuhteen muodostamisen mahdollisuutena. Haastateltavien kokemuksiin liittyvät merkitykset tekevät näkyväksi taiteen tärkeyden sekä identiteetin, ammatillisen identiteetin, kokemuksien reflektion ja ihmisen maailmasuhteen tarkastelun ja muodostamisen näkökulmista. Tutkimukseni ottaa kantaa myös taidekasvatuksen merkityksellisyyteen ja asemaan koulutusjärjestelmässämme. Esitän tutkimukseni puheenvuoroksi keskusteluun taidekasvatuksesta, sen asemasta ja merkityksestä ihmisenä kasvamisessa.

Abstract In this thesis, I will focus on the changes in the professional identity of pre-service teachers in mathematics, physics and chemistry during their teacher training. The study material consists of 43 pre-service teachers’ learning journals in the academic year of 2005–2006. Bruner (1986) separates two modes of thinking: Narrative and paradigmatic. In this study, I focus on narrative thinking. According to Denzin (1989), a story includes a plot, a middle point and an ending, and the turning points in the story often have a special meaning. In applying narrative method, and by using purposeful sampling I selected six different pre-service teachers’ journals as study material. Applying Polkinghorne’s (1995) approach, the pre-service teachers’ case descriptions were emplotted. The narratives included the changes that had happened in various subdomains of teacher’s professional identity. After that I compared the six case descriptions systematically on the basis of the central themes including the pre-service teachers’ self-esteem related to teaching and mastering the subjects, reflection, emotions, and how to deal with them, and beliefs of students and teaching. A special attention was paid to the changes in them. One point of interest was to find out what kind of meaning the teacher trainers had on the changes in the pre-sevice teachers’ professional identity. According to the main findings, only one pre-service teacher’s professional identity has developed during the training periods in all central aspects. Self-esteem related to mastering the subjects remained good with almost all the pre-service teachers, but self-esteem related to teaching improved with three cases, and got worse with two cases. With some pre-service teachers, the focus on their reflection changed from themselves towards student’s activity. Coping with tenseness, failures in dealing with negative emotions and insecurity about one’s professional identity were in the main role in their stories. All pre-service teachers had teacher-centered lessons in mathematics, but some started to value student-centered orientation also. Physics and chemistry lessons were more student-centered including, for example, project and lab work. Beliefs about students became more positive. The significance of the teacher trainers in developing a pre-servive teacher’s professional identity was often quite minor. / Tiivistelmä Tutkin matematiikan, fysiikan ja kemian aineenopettajaopiskelijoiden ammatti-identiteetin kehittymistä heidän opetusharjoittelunsa aikana. Tutkimusaineistona olivat 43:n lukuvuonna 2005–2006 opetusharjoitteluihin osallistuneiden opettajaopiskelijan pitämät oppimispäiväkirjat. Bruner (1986) erottaa kaksi ajattelun muotoa: narratiivisen ja paradigmaattisen. Tässä tutkimuksessa fokusoidun narratiiviseen ajatteluun. Denzinin (1989) mukaan tarinassa on juoni, alku, keskikohta ja loppu, ja käännekohdat tarinassa saavat erityisen merkityksen. Narratiivista lähestymistapaa käyttäen valitsin tutkimusaineistoksi harkinnanvaraisesti kuuden erilaisen opettajaopiskelijan oppimispäiväkirjat. Polkinghornea (1995) soveltaen juonensin opettajaopiskelijoiden tapauskuvaukset niin, että ne sisälsivät opettajan ammatti-identiteetin eri osa-alueissa tapahtuneet muutokset. Sen jälkeen vertailin tapauskuvauksia systemaattisesti keskeisten teemojen osalta. Keskeisiä teemoja olivat opettamiseen ja opetettavan aineen osaamiseen liittyvä itsetunto, reflektointi, tunteet ja niiden käsittely sekä uskomukset oppilaista ja opettamisesta. Kiinnitin erityisesti huomiota muutoksiin. Tarkastelin myös opetusharjoittelun ohjaajien merkitystä opettajaopiskelijan ammatti-identiteetin muutoksiin. Päätulokseni ovat seuraavat: Vain yhden opettajaopiskelijan ammatti-identiteetti kehittyi opetusharjoittelun aikana jokaisella opettajan ammatti-identiteetin keskeisellä osa-alueella. Opetettavan aineen osaamiseen liittyvä itsetunto säilyi lähes kaikilla opettajaopiskelijoilla hyvänä, mutta opettamiseen liittyvä itsetunto nousi kolmella ja laski kahdella opetusharjoittelun aikana. Opettajaopiskelijoiden reflektointi muuttui osalla itsestä oppilaan toimintaan kohdistuvaksi. Jännittämisestä selviytyminen, negatiivisten tunteiden käsittelyn epäonnistuminen ja epävarmuus opettajan ammatti-identiteetistä olivat pääosassa opettajaopiskelijoiden kertomuksissa. Opettajakeskeisyys painottui kaikilla opettajaopiskelijoilla matematiikan opetuksessa, osalla tapahtui muutosta oppilaskeskeiseen suuntaan. Fysiikan ja kemian oppitunneilla oppilaskeskeisyys näkyi oppilastöiden ohjaamisen kautta. Uskomukset yläasteen oppilaista muuttuivat positiivisemmiksi. Ohjaajan merkitys opettajaopiskelijan ammatti-identiteetin kehityksessä tuli melko vähän esille.

Abstract This narrative-biographical study focuses on stories told by teachers working in Lapland about their work and life. The key concept of the study is 'place', which is conceptualised as subjectively experienced place in line with humanistic geography. The research data consisted of interviews of seven teachers working in Lapland, including two Saami and five Finnish teachers. Two main research questions were addressed: I How do teachers tell about place? II What is teachers' manner of knowing from the viewpoint of place? The results revealed an inside view of 'place', which reflects the dweller's perspective towards place. The informants' stories highlighted five place-related sentiments: concern, commitment, sense of home, recognition and appreciation. At the general level, teachers felt concern about the contradiction between the south and the north. They also felt concern about the future of their pupils, schools and villages. Commitment and sense of home were enhanced by a place-related lifestyle and nature as well as an opportunity to do subjectively meaningful things. The teachers described their sentiment of belonging to a place in a way that reflected recognition and appreciation. For an individual, recognition related to everyday phenomena and interpersonal relations played an important role, but recognition by different groups and society was also significant. The autobiographical story by one of the Saami teachers clearly indicated the significance of local knowledge for teachers' work. Personal local knowledge is tacit knowledge based on experience and constitutes an important aspect of teachers' practical knowledge. The focus of this autobiographical story did not involve only the teacher but also the community, the people, the place and the culture that the teacher felt herself to be part of. Saami ancestry defined this teacher's mode of existence in a crucial way. Since she shared the cultural background of her pupils, she understood their everyday school life well. She had an important role as an intermediary at the interface between two cultures. Overall, Finnish teachers work in notably different schools and different conditions. It is important to listen to many different stories, because stories told by marginal actors may serve an emancipatory function for future teachers. Based on the findings, one of the challenges of teacher education is to develop ways of working whereby students can critically evaluate their autobiographical and personal knowledge. Personal experiential background is a valuable resource, which should be taken into account in teacher education already. / Tiivistelmä Tässä narratiivis-elämäkerrallisessa tutkimuksessa tarkastellaan Lapin kouluissa työskentelevien opettajien kertomuksia työstä ja elämästä. Tutkimuksen keskeinen käsite on paikka, joka käsitteellistetään humanistisen maantieteen näkökulmasta koetuksi paikaksi. Tutkimuksen aineistona on seitsemälle Lapissa työskentelevälle opettajalle tehdyt haastattelut. Haastatteluissa on mukana kaksi saamelaista ja viisi suomalaista opettajaa. Päätutkimuskysymyksiä on kaksi: I Millaiseksi opettajat kertovat paikan? II Millainen on opettajan tietämisen tapa paikan näkökulmasta? Tutkimuksen tuloksena syntyi kuva paikasta sisältä päin, sellainen, joka ilmentää asukkaan näkökulmaa paikkaan. Opettajien kertomukset toivat esiin viisi paikkatunnetta: huolen, sitoutumisen, kodintunteen sekä tunnustuksen ja arvostuksen tunteet. Yleisellä tasolla huoli liittyi koettuun vastakkainasetteluun etelän ja pohjoisen välillä. Opettajat tunsivat huolta myös oppilaidensa, koulujensa ja kyliensä tulevaisuudesta. Sitoutumisen ja kodintunnetta vahvistivat paikkaan liittyvä elämäntapa ja luonto sekä mahdollisuus tehdä mielekkäiksi koettuja asioita. Opettajat kuvasivat paikkaan kuulumistaan tavalla, jota voidaan ymmärtää tunnustuksen ja arvostuksen käsitteiden avulla. Tärkeässä osassa yksilön kannalta olivat arkipäivän ilmiöihin ja läheisten ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä tunnustus, mutta myös erilaisten ryhmien ja yhteiskunnan taholta tuleva arvonanto. Tutkimuksen tuloksena avautui saamelaisen opettajan minäkertomuksen kautta persoonallisen paikallisen tiedon merkitys opettajan työssä. Persoonallinen paikallinen tieto on kokemukseen perustuvaa, hiljaista tietoa ja muodostaa yhden tärkeän osan opettajan praktista tietoa. Minäkertomuksen keskiössä ei ollut vain kertova opettaja itse, vaan myös yhteisö, toiset ihmiset, paikka ja kulttuuri, joihin opettaja tunsi kuuluvansa. Saamelaisuus määritti opettajana olemisen tapaa keskeisellä tavalla. Koska opettajalla oli samankaltainen kulttuuritausta oppilaidensa kanssa, hän ymmärsi näiden kouluarkea hyvin. Hänellä oli tärkeä, välittävä merkitys toimiessaan koulussa kahden kulttuurin rajapinnalla. Koululaitoksemme opettajat toimivat hyvin erilaisissa kouluissa ja erilaisissa olosuhteissa. Monenlaisten kertomusten kuuleminen on tärkeää, koska marginaaleista esitetyt kertomukset voivat toimia vapauttavina kertomuksina tuleville opettajille. Tutkimuksen tulosten perusteella opettajankoulutukselle voidaan asettaa haasteeksi kehittää työtapoja, joiden avulla opiskelijat voivat arvioida kriittisesti omiin kokemuksiinsa perustuvaa elämäkerrallista ja persoonallista tietoa. Persoonallinen kokemustausta on arvokas resurssi, joka tulisi pystyä ottamaan huomioon jo opettajankoulutusvaiheessa. / Čoahkkáigeassu Dán narratiiva-eallingeardedutkamušas Raija Erkkilä guorahallá Lappileana skuvllaid oahpaheaddjiid muitalusaid barggu ja eallima birra. Dutkamuša guovddáš doaba lea báiki, mii meroštallojuvvo humanisttalaš geografiija geahččanguovllus vásihuvvon báikin. Dutkamuša materiálan leat čieža Lappileanas bargi oahpaheaddji jearahallamat, main leat fárus guokte sápmelaš ja vihtta suopmelaš oahpaheaddji. Váldodutkangažaldagat leat guokte: I Makkárin oahpaheaddjit muitalit báikki? II Makkár lea oahpaheaddji diehtima vuohki báikki geahčcanguovllus? Dutkamuša boađusin šattai govva báikkis siskkobealde, mii čájeha ássi geahččanguovllu báikái. Oahpaheaddjiid muitalusat bukte ovdan vihtta báikedovdamuša: fuolla, čatnaseapmi, ruovttudovdamuš sihke dovddasteami ja árvvusatnima dovddut. Almmolaš dásis fuolla laktásii vásihuvvon vuostegeahčái mátti ja davi gaskkas. Oahpaheaddjit ledje fuolastuvvan maiddái sin oahppiid, skuvllaid ja giliid boahttevuođas. Čatnaseami ja ruovttudovdamuša nannejedje báikái laktáseaddji eallinvuohki ja luondu sihke vejolašvuohta bargat áššiid, maid vásihedje jierpmálažžan. Oahpaheaddjit govvidedje iežaset báikái gullama vugiin, man sáhttá áddet dovddasteami ja árvvusatnima doahpagiiguin. Dehálaš oasis individuála geažil lei dovddasteapmi, mii laktásii árgabeaivvi ihtagiidda ja lagaš olbmuid gaskavuođaide. Dehálaš lei maiddái dovddasteapmi, mii bođii sierralágan joavkkuin ja servodagas. Dutkamuša boađusin rahpasii sápmelaš oahpaheaddji mun-muitalusa bokte persovnnalaš báikkálaš dieđu mearkkašupmi oahpaheaddji barggus. Persovnnalaš báikkálaš diehtu lea vásáhussii vuođđuduvvi jávohis diehtu ja dat duddjo ovtta dehálaš oasi oahpaheaddji praktihkalaš dieđus. Mun-muitalusa guovddážis ii lean dušše muitaleaddji oahpaheaddji ieš, muhto baicca searvvuš, eará olbmot, báiki ja kultuvra, maidda oahpaheaddji dovddai iežas gullat. Sápmelašvuohta mearridii oahpaheaddjin leahkima vuogi guovddáš lági mielde. Go oahpaheaddjis lei seammálágan kulturduogáš iežas oahppiiguin, son áddii bures dáid skuvllaárgga. Sus lei dehálaš, sirdi mearkkašupmi doaimmadettiin skuvllas guovtti kultuvrra rádjedásiin. Min skuvlalágádusa oahpaheaddjit doibmet hui iešguđetlágan skuvllain ja iešguđetlágan diliin. Máđggalágan muitalusaid guldaleapmi lea dehálaš, go marginálain muitaluvvon muitalusat sáhttet doaibmat boahtte oahpaheaddjiide beasti muitalussan. Dutkamuša bohtosiid vuođul oahpaheaddjiskuvlemii sáhttá bidjat hástalussan ovddidit bargovugiid, maid vuođul oahppit sáhttet árvvoštallat kritihkalaččat eallingearddi ja persovnnalaš dieđu, mii vuođđuduvvá sin iežaset vásáhusaide. Persovnnalaš vásihanduogáš lea dehálaš riggodat, man galggašii sáhttit váldit vuhtii juo oahpaheaddjiskuvlenmuttus.