Abstract Bisexuality became a viable identity in Finnish sexual culture in the early 1990’s. Prior to this, bisexuality was not a concept to which identities could be credibly attached. Instead, the concept was used to explain the fundamental nature of human sexuality. This usage also played a role in sexual minority politics, explaining the existence of homosexuality and justifying its acceptance. Bisexuality has helped define the border between comprehensible and incomprehensible sexuality, at certain times strengthening the normal, at other times positioning itself among the weirdest of the weird. The research material of this dissertation includes volumes of publications by the Finnish organizations active in sexual minority politics from the years 1969–1994, volumes of porn magazines from the years 1972–2006, a selection of single articles collected from mainstream press from the years 1993–2012 as well as interviews of 40 Finnish bisexuals from the years 1999, 2005 and 2009–2010. There is a total of 52 interviews, 12 of the informants having been interviewed twice. These interviews form a longitudinal study of Finnish bisexuals and their experiences. This doctoral thesis explores the question of how changes in Finnish legislation, sexual minority politics and media landscape have affected the concept of bisexuality and the experiences of the people who define their sexuality through that concept. This research traces the processes which made bisexuality a viable identity term in Finland after the removal of same-sex fornication from the criminal law. The concept of bisexuality has seen frequent use in porn as well, and the study reflects on how bisexual experiences can be characterized in a situation where the concept of bisexuality has been pornified. This research explains how bisexuality evolved from an instrument of sexual minority politics in the 1970’s and 1980’s to a concept employed by identity politics starting from the 1990’s, and finally to a term which can be used to entice and entertain different audiences in the 2010’s. / Tiivistelmä Biseksuaalisuus identiteettinä on tullut suomalaisessa seksuaalikulttuurissa mahdolliseksi 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ennen tätä biseksuaalisuus ei ollut käsite, johon identiteettiä olisi uskottavasti voinut kiinnittää, vaan käsite, jonka avulla selitettiin inhimillisen seksuaalisuuden perusluonnetta. Tässä roolissa käsite toimi myös seksuaalivähemmistöpolitiikassa homoseksuaalisuuden olemassaolon ja hyväksyttävyyden oikeuttajana. Biseksuaalisuus on määrittänyt ymmärrettävän ja käsittämättömän seksuaalisen halun rajaa, välillä toimien normaalin vahvistajana, välillä sijoittuen oudoista oudoimman alueelle. Väitöstutkimuksen aineistona on seksuaalivähemmistöpoliittisten järjestöjen julkaisujen vuosikertoja vuosilta 1969-1994, pornolehtien vuosikertoja vuosilta 1972–2006, valtavirtalehdistöstä kerätty, yksittäisistä artikkeleista koostuva aineisto vuosilta 1993–2012, sekä 40 suomalaisen biseksuaalin haastattelua vuosilta 1999, 2005 ja 2009–2010. Yhteensä haastatteluja on 52, eli 12 haastateltavaa on haastateltu kahdesti. Haastattelut muodostavat suomalaisia biseksuaaleja ja heidän kokemuksiaan käsittelevän pitkittäistutkimuksen. Väitöskirjassa vastataan siihen, miten muutokset suomalaisessa lainsäädännössä, seksuaalivähemmistöpolitiikassa ja mediamaisemassa ovat vaikuttaneet biseksuaalisuuden käsitteeseen ja niiden ihmisten kokemuksiin, jotka määrittävät seksuaalisuutensa tuon käsitteen kautta. Tutkimus jäljittää sitä, millaisten prosessien kautta biseksuaalisuudesta tuli mahdollinen identiteettitermi samansukupuolisen haureuden rikoslaista poistamisen jälkeisessä Suomessa. Biseksuaalisuuden käsite on taajaan käytössä myös pornossa, ja tutkimus pohtii myös, miten biseksuaalista kokemusta voi luonnehtia tilanteessa, jossa biseksuaalisuuden käsite on pornoistunut. Tutkimus selvittää, miten biseksuaalisuus muuttui 1970- ja 1980-lukujen seksuaalivähemmistöpoliittisesta välineestä 1990-luvulta alkaen identiteettipoliittiseksi käsitteeksi, ja lopulta termiksi, jonka avulla voi 2010-luvulla viihdyttää ja houkutella erilaisia yleisöjä.

Abstract The region of New England has played a strong role in the formation and development of the United States on both physical and ideological levels, and the image of the small New England town is highly evocative at both a regional and national level. It is an image shaped by an awareness of the past and the needs of the time. Alice Hoffman is a popular writer who often writes about people living in small New England towns. This thesis is a study of how Hoffman’s fictional small New England towns are created in six of her Massachusetts novels, Practical Magic (1995), The River King (2000), Blue Diary (2001), The Probable Future (2003), Blackbird House (2004) and The Red Garden (2011). To provide a framework for this study, concepts developed by cultural geographers such as sense of place and landscape are combined with imagological, sociological and historical ideas of collective memory and narrative identity. Phenomenology is at the root of the epistemological stance and concepts that are central to this study of the creation of place. Concepts of place, time and identity from across disciplines are combined in an extension of the horizons of imagology that shifts focus from national images to a broader range of images producing a cultural imagological study of the creation of Hoffman country. This study works with various levels of engagement and interaction with community in the fictional towns of the novels. The major sub-communities in The River King are used to amplify the workings of a sense of place and nostalgia in relation to rootedness. The town community as a whole is studied through Blackbird House and The Red Garden to explore how history and memory merge to create the mythology central to the identity of a town. Changing interactions with community at an individual level are scrutinized through a topobiographical study of the reconstruction of narrative identity in the novels Practical Magic and Blue Diary. The Probable Future figures around the interaction of a family with the rest of the community and this changing interaction is examined through the processes and functions of memorialization. All six novelistic towns are then examined in terms of landscape and imagined communities. Through the study, a mapping of Hoffman Country emerges and the formation of Hoffman’s imagined small New England towns is explicated. / Tiivistelmä Uuden-Englannin alue on ollut merkittävä Yhdysvaltojen alueellisessa ja ideologisessa muodostumisessa. Mielikuvat pienistä uusienglantilaisista kaupungeista miljöinä ovat voimakkaita, ja usein niihin liittyy tietoa paikkojen historiasta. Alice Hoffmann on suosittu nykykirjailija, jonka useissa teoksissa henkilöhahmot asuvat Uuden-Englannin pikkukaupungeissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten Hoffman rakentaa fiktiivisiä kaupunkeja kuudessa Massachusettsiin sijoittuvassa teoksessaan. Tutkimusaineistona ovat teokset Practical Magic (1995, suom. Noitasisaret), The River King (2000), Blue Diary (2001), The Probable Future (2003), Blackbird House (2004) ja The Red Garden (2011, suom. Punainen puutarha). Tässä tutkimuksessa kulttuurimaantieteellisiä käsitteitä, kuten paikkatunne (sense of place) ja maisema, on yhdistetty imagologian, sosiologian ja historian käsitteisiin kollektiivisesta muistista ja narratiivisesta identiteetistä. Näin kulttuuri-imagologia yhdistää imagologian tutkimuksen kansallisuuteen liittyvät mielikuvat mielikuviin tietystä paikasta, ajasta ja identiteetistä. Tätä teoreettista kehystä käytetään analysoitaessa Hoffmannin fiktiivisiä pienkaupunkiyhteisöjä. Tutkimuksen tietoteoreettisena perustana on fenomenologinen näkemys ja käsitteistö. Kulttuuri-imagologian kautta tarkastellaan Hoffmannin romaaneissaan rakentamia yhteisöjä ja miljöitä. Olennaisimmat yhteisöt romaanissa The River King vahvistavat paikan ymmärryksen ja nostalgisuuden merkityksen henkilöhahmojen kokemalle juurettomuudelle. Kaupunkiyhteisöjä on tarkasteltu novellikokoelmien Blackbird House ja The Red Garden avulla osoittamaan, miten historia ja muisti toimivat rakentaen mytologista paikan identiteettiä. Yksilöiden toisistaan erottuva yhteisöllinen vuorovaikutus analysoidaan topobiografisella tavalla rekonstruoitaessa narratiivista identiteettiä romaaneissa Practical Magic ja Blue Diary. The Probable Future -teoksen hahmojen vuorovaikutus perheen sisällä ja muun yhteisön kanssa ilmentää muistelmallisuuden prosessia. Kaikkia kuutta fiktiivistä kaupunkia tarkastellaan maiseman ja fiktiivisen yhteisöllisyyden näkökulmista. Tämä tutkimus osoittaa Alice Hoffmanin uusienglantilaisiin pikkukaupunkeihin sijoittuvien teosten analyysin avulla, miten kirjailijat voivat käyttää ja muokata teoksissaan mielikuvia paikoista luodessaan tunnesiteitä yksilöiden, yhteisöjen ja miljöiden välille.

Sverigefinnar är den största nationella minoritetsgruppen i Sverige vilket ger vissa speciella rättigheter även till finska invandrare. Tidigare studier har fokuserat på första och andra generationens sverigefinnar och deras integrationsprocess, vilket innebär att det finns behov för kompletterande studier vad gäller finländare som har flyttat till Sverige efter millennieskiftet. Dessa kan per definition anses vara sverigefinnar, men de delar inte samma kultur och historia och saknar kopplingar till den sverigefinska minoritetsgruppen. Syftet med denna studie är att undersöka hur finska invandrare identifierar sig etniskt samt hur de upplever sin integrationsprocess till det svenska samhället. Fokus ligger även på språkets inverkan på identitet och integration. Det empiriska materialet består av sex kvalitativa semistrukturerade intervjuer samt 74 enkätsvar med finländare som har flyttat till Sverige från 2000-talets början och framåt. Materialet har analyserats med hjälp av olika identitetsteorier, som Brubaker & Coopers, Tajfel och Jenkins identitetsteorier. Resultatet visar att den etniska identiteten kan variera efter omständigheterna och beror på olika faktorer. På grund av sociala och kulturella faktorer känner finska invandrare sällan tillhörighet till sverigefinnar. Den huvudsakliga sysselsättningen, det sociala sammanhanget och språket anses vara de tre huvudfaktorer som bidrar till integration. Kunskap i svenska språket har en stor inverkan både på finländarnas etniska identitet och integrationsprocess. / Ruotsinsuomalaiset ovat suurin kansallinen vähemmistöryhmä Ruotsissa, mikä tuo tiettyjä erityisoikeuksia suomalaisille maahanmuuttajille. Aikaisemmat tutkimukset ovat pääasiassa keskittyneet toisen sukupolven ruotsinsuomalaisiin ja heidän kotoutumisprosessiinsa, mikä osoittaa tarpeen täydentäville tutkimuksille koskien suomalaisia maahanmuuttajia Ruotsiin toisen vuosituhannen vaihteen jälkeen. Määritelmän mukaan heidät voidaan nähdä ruotsinsuomalaisina, vaikkeivat he jaa samaa kulttuuritaustaa ja historiaa, sekä yhteydet ruotsinsuomalaiseen vähemmistöryhmään puuttuvat. Tämän tutkimuksen tarkoitus on tutkia, miten suomalaiset maahanmuuttajat kokevat etnisen identiteettinsä sekä kotoutumisprosessinsa ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Painopisteenä on myös kielen vaikutus identiteettiin ja kotoutumiseen. Empiirinen materiaali koostuu kuudesta laadullisesta puolistrukturoidusta haastattelusta sekä 74 kyselylomakevastauksesta, joihin vastasi 2000-luvun alun jälkeen Ruotsiin muuttaneita suomalaisia. Materiaali on analysoitu muun muassa Brubaker & Coopersin, Tajfelin ja Jenkinsin identiteettiteorioita apuna käyttäen. Tulokset osoittavat etnisen identiteetin vaihtelevan sekä olosuhteista että eri tekijöistä riippuen. Sosiaalisista ja kulttuurisista tekijöistä johtuen suomalaiset maahanmuuttajat kokevat harvoin yhteenkuuluvuutta ruotsinsuomalaisiin. Pääasiallinen toimi, sosiaaliset suhteet ja kieli ovat kolme kotoutumista edistävää päätekijää. Ruotsin kielen taidoilla on suuri vaikutus niin suomalaisten etniseen identiteettiin kuin kotoutumisprosessiinkin.

Abstract Literary criticism lost its connection with textual criticism as formalist theories gained ground after the 1950s. The formalist conceptions of the autonomy of the literary work, however, have been subsequently questioned while the relationship between literary and textual criticism has remained distant. The present study searches for the historical reasons for this, and with the help of literary philosophy strives to revive the vanished relationship by demonstrating the essential signification of textual criticism to literary criticism. In the Anglo-American context the literary critics’ disinterest in textual criticism has been explained away as a vestige of New Critical literary theory. The present study brings a new interdisciplinary viewpoint to this discussion by showing that Analytic Aesthetics has had a central role in maintaining the separation of textual criticism and literary criticism. By examining prominent theories of the ontology of the literary work the study reveals a tradition of a monolithic conception of the literary work within Analytic Aesthetics that considers the literary work to have only one stable text. In this tradition different phenomena of textual variation are marginalised as inessential to the identity of the work. By the same token, textual criticism is cast out from the field of literary criticism as being aesthetically insignificant. The study criticises the monolithic tradition for its historically limited conception of the work, one that is grounded in the invention of print and the modern conception of the author. This conception does not take into account the historically and constantly changing media of production, recording and transmitting that affects the relationship between the concepts of work and text. The monolithic conception is wholly unsuitable for the thinking of the works of oral literature, medieval manuscript culture and contemporary hypertexts. Neither does it work well with printed literature. This study demonstrates how this conception of the work supports a blind faith approach to the stability of the printed text that gives a completely false impression of the historical nature of the literary work. According to this study literary criticism should be based on an aesthetic of suspicion that approaches every text with a critical attitude. The literary critic should examine the history of textual transmission of the work under study and only then determine and justify from the viewpoint of the given research frame the selection of which text versions the work’s interpretation is based on. By examining unpublished as well as published versions of Aaro Hellaakoski’s Me kaksi, the present study demonstrates in practice how taking textual variation into account produces interpretations of the work that would not otherwise be possible when working only with a single text version. / Tiivistelmä Kirjallisuudentutkimus kadotti yhteyden tekstikritiikkiin formalististen teorioiden yleistyessä 1950-luvun jälkeen. Sittemmin formalistiset käsitykset teoksen historiattomuudesta ja autonomisuudesta on kyseenalaistettu, mutta suhde tekstikritiikkiin on jäänyt etäiseksi. Käsillä olevassa tutkimuksessa etsitään historiallisia syitä tähän ja pyritään elvyttämään näiden tutkimusalojen vuorovaikutusta osoittamalla kirjallisuuden filosofian keinoin tekstikritiikin olennainen merkitys kirjallisuudentutkimukselle. Angloamerikkalaisessa kontekstissa kirjallisuudentutkijoiden välinpitämättömyyden tekstikritiikkiä kohtaan on selitetty periytyvän uuskriittisestä kirjallisuusteoriasta. Tämä tutkimus tuo keskusteluun uuden poikkitieteellisen näkökulman osoittamalla, että analyyttinen estetiikka on ollut keskeinen tekijä tekstikritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen välisen erottelun ylläpitämisessä. Tarkastelemalla keskeisiä kirjallisen teoksen ontologian teorioita tutkimus paljastaa analyyttisessa estetiikassa vallitsevan monoliittisen teoskäsityksen tradition, jossa teoksella ajatellaan olevan vain yksi muuttumaton teksti. Tässä traditiossa erilaiset tekstuaalisen variaation ilmiöt marginalisoidaan teoksen identiteetin kannalta epäolennaisina. Samalla tekstikriittinen tutkimus rajataan pois kirjallisuudentutkimuksen alueelta esteettisesti merkityksettömänä. Tutkimus kritisoi monoliittisen tradition historiallisesti rajoittunutta teoskäsitystä, joka pohjautuu kirjapainotekniikkaan ja moderniin tekijäkäsitykseen. Tämä teoskäsitys ei huomioi teoksen historiallisesti muuttuvien tuottamisen, tallentamisen ja välittämisen välineiden vaikutusta teoksen ja tekstin suhteeseen. Monoliittinen teoskäsitys ei sovellu esimerkiksi suullisen runouden, keskiajan käsikirjoituskulttuurin tai nykyajan hypertekstien tekstuaalisuuden ajattelemiseen, muttei myöskään painetun kirjallisuuden tekstuaalisuuteen. Tutkimus osoittaa, miten tämä teoskäsitys ylläpitää sokeaa luottamusta painettuun tekstiin, joka antaa virheellisen kuvan kirjallisen teoksen historiallisesta luonteesta. Tutkimuksen mukaan kirjallisuudentutkimuksen tulisi perustua epäilyksen estetiikkaan, jossa jokaiseen tekstiin suhtaudutaan kriittisesti. Kirjallisuudentutkijan olisi selvitettävä tutkimansa teoksen tekstuaalisen transmission historia sekä määritettävä ja perusteltava tutkimusongelmansa näkökulmasta mihin teoksen tekstiversioihin hän perustaa tulkintansa. Tarkastelemalla Aaro Hellaakosken Me kaksi -runoelman julkaisemattomia ja julkaistuja versioita tutkimuksessa osoitetaan käytännössä, miten tekstuaalisen variaation huomioiminen tuottaa tulkintoja teoksesta, jotka eivät olisi mahdollisia yksittäisen tekstiversion pohjalta.

Abstract This study explored mathematical identity work by drawing on the cases of Finnish and Slovenian pre-service elementary teachers. All cases reported having had negative experiences with mathematics during their school years. These experiences were shown to have a central meaning for pre-service teachers’ mathematical identities. However, identity also extends to the future. For this reason, pre-service teachers’ anticipations of the future were also explored. The concepts of narrative identity (Ricoeur, 1992) and possible selves (Markus & Nurius, 1989) were applied in the context of mathematics education. The overall narrative perspective of the study enabled a psycho-social understanding of identity. The special interest of the study was confined to an understanding of the role that educational contexts play in pre-service teachers’ mathematical identity work. Narrative inquiry was applied as a research methodology. In-depth interviews invited pre-service teachers to construct narratives of their mathematics-related experiences. These narratives were analysed holistically and categorically, as well as in terms of content and form. The findings showed striking similarities in pre-service teachers’ school-time memories. The cases in question felt like victims of their own mathematical experiences. The anticipations of mathematics teaching were also underlined by the challenges rooted in their school-time experiences. However, a surprising finding was that the identity work in which the Finnish and Slovenian cases engaged during their teacher education differed substantially. The main reasons for the differences in identity work seemed to stem from different emphases and pedagogical practices in mathematics education courses within the Finnish and Slovenian teacher education settings. The study argued that identity work can be facilitated during teacher education. To begin such a process, it would be central to focus on pre-service teachers’ biographical context through narrative pedagogical tools. The findings also showed that neglecting issues from school-time experiences might engender further challenges for pre-service teachers’ future mathematics teaching. Finally, the study argued for the need to openly address identity during teacher education. The significant theoretical contribution of the study is the conceptualisation of ‘mathematical identity work’. / Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkasteltiin matemaattista identiteettityötä suomalaisten ja slovenialaisten luokanopettajaopiskelijoiden kokemusten kautta. Opiskelijoiden mukaan heillä oli ollut omana kouluaikanaan kielteisiä matematiikan opintoihin liittyviä kokemuksia, joilla osoitettiin olevan negatiivisia vaikutuksia opiskelijoiden matemaattisiin identiteetteihin. Koska tutkimuksessa korostuu identiteetin tulevaisuusaspekti, tarkastelun kohteina olivat opiskelijoiden tulevaisuuteen liittyvät toiveet ja odotukset. Tutkimuksessa sovellettiin narratiivisen identiteetin (Ricoeur, 1992) ja mahdollisten minuuksien (Markus & Nurius, 1989) käsitteitä matematiikan opetuksen kontekstissa. Identiteetin ymmärtämisen psyko-sosiaalisena ilmiönä mahdollisti narratiivinen näkökulma. Erityinen huomio kohdistettiin siihen, millainen merkitys kasvatuksellisilla konteksteilla on luokanopettajaopiskelijoiden matemaattisessa identiteettityössä. Tutkimusmetodologiana käytettiin narratiivista tutkimusta. Opiskelijat kertoivat syvähaastatteluissa matematiikkaan liittyvistä kokemuksistaan. Nämä narratiivit analysoitiin holistisesti ja kategorisesti ottaen huomioon myös niiden sisältö ja muoto. Tuloksista ilmenee merkittävää samankaltaisuutta luokanopettajaopiskelijoiden omaan kouluaikaan liittyvissä muistoissa. Monet esimerkiksi kuvailivat itsensä uhreiksi. Myös tulevaan matematiikan opetukseen liittyvät ennakko-odotukset olivat värittyneet opettajaopiskelijoiden omaan kouluaikaan liittyvien haasteellisten kokemusten kautta. Yllättävä tulos oli se, että suomalaisten ja slovenialaisten opiskelijoiden luokanopettajakoulutuksen aikainen identiteettityö erosi huomattavasti toisistaan. Erojen pääsyynä ovat nähtävästi erilaiset painotukset ja käytänteet opettajankoulutuksen matematiikan pedagogisissa opinnoissa. Tutkimus osoittaa, että identiteettityötä voidaan pyrkiä edistämään opettajankoulutuksen aikana. Prosessin aloittamiseksi olisi tärkeää kohdentaa huomio opettajaopiskelijoiden elämäkerrallisiin konteksteihin soveltamalla narratiivisia pedagogisia työkaluja. Sillä että omaan kouluaikaan liittyviä kokemuksia ei oteta huomioon, voi olla kielteisiä heijastuksia opettajaopiskelijoiden tulevaan matematiikan opetukseen. Tutkimuksen mukaan identiteetti on syytä ottaa avoimesti tarkasteluun opettajankoulutuksen aikana. Tutkimuksen teorian kannalta merkittävä anti on termin matemaattinen identiteettityö käsitteellistäminen.

Abstract This material culture study focuses on the residents of Oulu via small clothing-related items (buttons, buckles, pins). The source material is comprised of not only excavation material, but also of the probate inventories of the townsfolk. Gender archaeology, previously unused in Finnish urban archaeology, is used as the theoretical framework. This study discusses early modern clothing from the perspective of identity with particular emphasis on gender and class; why did townsfolk dress as they did in the 18th century Oulu? Although clothing was mainly tied to class and gender in early modern Oulu, on a personal level there was room for negotiation and transgression. Classes were an integral part of society in the 18th century, and the abolishment of the class system was still ahead. However, the signs of the formation of the middle class and the deterioration of the strict class boundaries are visible in the research material. Sumptuary laws notwithstanding, identity could be expressed through clothing, in particular with small details, and clothing gave people some leeway to negotiate their position in the community. / Tiivistelmä Valtaosassa 1700-luvun pukeutumista käsittelevässä suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa pukeutuminen jaetaan säätyläisten ja rahvaan pukuun. Tässä materiaalisesta kulttuurista ammentavassa historiallisen ajan arkeologian tutkimuksessa näkökulma on toinen; keskiössä on kaupunkilaisten pukeutuminen uuden ajan kynnyksellä. Tutkimus ei lähde liikkeelle säädyistä, vaan pukeutumisesta kertovasta kaivausaineistosta ja kaupunkilaisten perukirjoista. Tutkimus kohdentuu Suomen historiallisen ajan arkeologiassa vain vähän huomiota saaneisiin esineryhmiin (napit, neulat, soljet) yhdistäen arkeologisen ja dokumentaarisen lähdemateriaalin. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Suomen kaupunkiarkeologiassa aiemmin hyödyntämätöntä sukupuoliarkeologiaa. Tutkimus käsittelee varhaismodernia pukeutumista identiteetin näkökulmasta keskittyen erityisesti sukupuoleen ja luokkaan; miksi 1700-luvun Oulussa pukeuduttiin niin kuin pukeuduttiin? Vaikka varhaismodernissa Oulussa ihmisten pukeutuminen oli pitkälti sääty- ja sukupuolisidonnaista, henkilökohtaisella tasolla oli tilaa neuvottelulle ja rajanylityksille. Säädyt olivat 1700-luvulla olennainen osa yhteiskuntajärjestystä ja säätyjärjestelmän lakkauttamiseen oli vielä runsaasti aikaa, mutta merkit keskiluokan muodostumisesta ja tiukkojen säätyrajojen murenemisesta ovat havaittavissa tutkimusaineistossa. Ylellisyysasetuksista huolimatta omaa identiteettiä oli mahdollista ilmaista pukeutumisella, erityisesti pienillä yksityiskohdilla, ja pukeutumisen avulla ihmisten oli jossain määrin mahdollista neuvotella omasta asemastaan yhteisössä.